Missä olit kun tornit paloivat?

Parin kuukauden tauon jälkeen onnistuin tempaamaan itseni takaisin tämän harrastuksen pariin. Periksi ei anneta ;).

Luin Don DeLillon Putoavan miehen. Kylmiä ja kolkkoja havaintoja 2000-luvun big bangistä, WTC-tornien sortumisesta. Lähihistorian kirjoittaminen fiktioksi ei useinkaan onnistu. Vaarana on, että etäisyyden puuttuminen tuottaa pikemmin dokumentin kuin kaunokirjallisuutta. Lukijan onneksi DeLillo on kuitenkin sen verran taitava näkijä, että hän osaa tuottaa likeisiinkin aiheisiin uusia näkökulmia.

DeLillo kertoo tapahtumasta, ja sen vaikutuksista, mielentiloina. Keithin ja Liannen ero perutaan, kun palavista torneista pois hortuillut aviomies soittaa entisen vaimonsa ovikelloa. Ihmissuhde lohduttaa, väkisinkin.

Pariskunnan ja heidän Justin-poikansa elämät asettuvat suljettuun piiriin. Lianne oleskelee, toimittaa muutamia kirjoja. Tapaa äitiään, jonka kanssa keskustelee taiteesta. Antaa dementikoille kirjoitusterapiaa. Suositus aihe on "missä olit silloin?". Siihen keskusteluun jokainen haluaa tuoda oman, autenttisen näkemyksensä. Ja Justin kiikaroi lentokoneita Bill Lawtonia peläten.

DeLillon ihmiset ovat hyvin kaurinmäkeläisiä: tokaisevia ja ytimekkäitä. Keskustelua voi tuskin kutsua kommunikoinniksi: ihmisten välillä korostuu vain vieraus ja yhdessäolon kulmikkuus.

Vaikeimmaksi se käy ei-amerikkalaisten ystävien kanssa.

"Olemme kaikki saaneet tarpeeksemme Amerikasta ja amerikkalaisista. Aihe
oksettaa meitä. Amerikasta tulee paskansa keskus, jolla ei ole merkitystä kuin
vaaransa aiheuttajana".

Aika-ajoin ydinperheen väliin tunkeutuu pommi-iskuun kouluttautuva Hammad. Joka näkee Amerikan kolmansin silmin, parhaana tapana kuolla lentokoneessa, torneihin murskautuen.
Ja aina välillä performanssitaitelija pudottautuu hengenvaarallisesti jossain päin Isoa Omenaa.
Keithin pokerikavereista pari jäi palavaan torniin, mutta Keith jatkaa oman elämänsä draamaa Casinoilla. Lianne halusi olla turvassa tässä maailmassa, Keith ei enää ikinä.
PS. Tässä välissä peruin päätökseni välttää toistaiseksi sota-aiheita. Luin Isaac Bashevis Singerin Isäni seurakunnan. En kirjoittanut siitä blogiin, sillä tietokoneeni hajoasi ja nyt seurakunnnan muisto on jo liian kaukana.