Orhan Pamukin Mustasta kirjasta ei ole taitettu sisältöään painavampaa. Päinvastoin. Kuusisataasivuinen romaani on viipaloitu kahteen osaan, mutta ainesta siinä olisi pariin romaaniin ja useampaan novelliin.
Minusta Musta kirja oli turkkilaista mosaiikkia. Yksinkertaisesti liian täynnä kaikkea. Lukemisesta tuli tukalaa kun monipolviset sisäkkäistarinat jatkuivat ja jatkuivat.
Kerrompa hieman tarkemmin.
Musta kirja alkaa kepeästi, helppolukuisasti [Tätä ehdin jo ihmetellä ystävillenikin, ei yhtään pamukmaista!]. Parisataa sivua serkusten Galipin ja Rüyan arkista avioelämää hassunkuristen sukulaisten keskellä. Suhteen historian kelausta, kotoisia yksityiskohtia pähkinänsyönnistä dekkarinlukuun.
Onnen yllä leijuu kuitenkin vaimon, Rüyan, outo levottomuus. Kummallista on myös Galipin fanisuhde Celâl-serkkuun, anarkistiseen päivälehden kolumnistiin.
Jo alussa henkilöiden minuus hämärtyy. Jakaantuneeseen identiteettiin päästään kiinni toden teolla, kun Rüya katoaa. Kirjoitetaan turkkilaista dekkaria, kun Galip jäljittää vaimoa ja serkkua, joiden uskoo lyöttäytyneen yhteen. Galip ensin asettuu, ja vähitellen omaksuu, Celâlin asuntoon, työhön ja identiteettiin. Syntyy uusi Galip, joka on Rüya+Celâl+Galip.
Eikä tässä aivan kaikki. Kakkososassa joka toinen luku on Celâlin kolumni. Vällillä sen on kirjoittanut kolumnisti itse, loppua kohti edetessä kirjoittaja on yhä useammin Galip. Osa kolumneista tuo lisäelementtejä kirjan tarinaan tai henkilöihin, osa vain tuntuu kertovan turkkilaisuuden historiasta ja yhteiskunnallisesta ongelmista. Tutuksi tulivat etenkin Mevlana, persialainen mystikkorunoilija sekä hurufismi, islamin kabbalistinen oppisuunta, jossa tulkitaan kasvojen merkkejä.
Loistavaakin löytyi: Pamukin täysin yllättävät tyylilajinvaihdokset olivat mestariluokkaa. Kuten se, että jo aivan kyllätyneenä tähän runsaudensarveen kirjan viimeiset luvut mykistivät vakavuudellaan.
Sillä eihän mikään voi olla ihmeellisempää kuin elämä. Paitsi kirjoitus. Paitsi kirjoitus. Niin juuri, kirjoitus, tuo ainokainen lohtumme.
En puutu nyt Pamukiin, jolta luen ensimmäisen vasta suvisuvella, vaan siihen, mitä kirjoitit sisäkkäisistä tarinoista. Olen itse valitellut tätä asiaa viime aikoinan kovasti, enkä millään tajua, mikä vimma kirjailijoilla on ajaa yhteen teokseen kolmen tai jopa neljän kirjan tarina. Kertomukset syövät toisiaan ja lukeminen on rasittavaa, tyyli kärsii etc. Se on oikein vitsaus tällä hetkellä!
VastaaPoistaSisäkkäiset tarinat tekevät monesti kirjan mielenkiintoiseksi, mutta liika on liikaa rinnakkaisissa tai sisäkkäsissä tarinoissakin. Lukemisesta tulee raskasta.
VastaaPoistaTimo, olen aivan samaa mieltä, mutta hiukan rajaa! Minähän luen paljon ja varmasti myös nopeasti, mutta jos minäkin olen viime aikoina jo rasittunut eräisiin opuksiin, kun ne sisältävät kolmen tai jopa viiden romaanin matskun, niin mietippä vähemmän lukevaa, joka vaikka ostaa muutamia kirjoja vuodessa...Ja sitten toisekseen, on kirjailijoita, joilta sisäkkäiset tarinat kulkevat juohevammin ja toisiaan tukien ja sitten niitä, joista tulee niin raskasta, että olisin mielummin kuolemassa Saharassa janoon, kuin niitä lukemassa.
VastaaPoista