Lyhyet, monimerkitykselliset virkkeet vaihtuivat pitkiin ja mutkitteleviin. Niitä mahtuu yhdelle sivulle vain muutama. Laverteluun voi helposti uuvahtaa, ja ajatukset leijuvat kaukana kirjan ulottumattomissa.
Kirjan alussa näin tapahtui usein. Alku oli puhdasta politiikkaa, vaalitunnelmia. Aihe, josta ei näin temaattisesti ole maailmanluokan kaunokirjallisuutta juuri kirjoitettu.
Pääkaupungin vaalien tulos on yllättävä: tyhjistä äänistä tulee vaalivoittaja. Alkaa salaliittolaisten metsästys. Tyhjyydelle pitää löytää ihmisen kasvot ja selitys. Julistetaan poikkeustila ja kaupunki eristetään. Hallitus siirretään pois kaupungista ja ministerit pyrkivät vuorollaan valloittamaan valtatyhjiön. Eettinen ristiinveto käynnistyy, kun osa poliitikoista jättää tehtävänsä ja osa ottaa kaikki keinot, kuten väkivallan ja salaliitot, käyttöönsä.
Kiinnostavaksi kirja muuttuu kun selviää, että kirjan pääkaupunki on se sama, josta Kertomuksessa sokeudessa kerrottiin. [Sitä ennen tieto siitä, että näitä kahdesta kutsutaan sisarteoksiksi, onkin ihmetyttänyt kummasti.] Hallituksen virkamies ilmiantaa sen ainoa naisen [lääkärin vaimon], joka ei sokeutunut. Salaliittoteoriat saavat kasvot - ja niistä pääsee eroon helposti.
No, tämä oli poliittinen satiiri. En innostunut. Mutta ei voi kiistää, etteikö Saramago olisi suuremmoinen kirjailija.
Ja suomentaja joutuu heittämään monet kieliopin perusajatukset takavasemmalle. Kuten sen, että virke loppuu pisteeseen tai kuinka sitaatti esitetään.
Minä luin kolme Herta Mülleriä peräjälkeen ja olin myyty! Olisiko aika olla nyt kuin Suomen televisio ja tehdä uusinnat!
VastaaPoista