Kertomus sokeudesta sopi kuin nappi silmään joululukemiseksi. Lopun ajan evankeliumi valkosokeusepidemiasta, jolta säästyy vain yksi ainoa nainen [nainen on tässäkin kirjassa vahva ja viisas kuten Luolassa].
Näkevä nainen kokoaa ympärilleen pienen ryhmän eri-ikäisiä sokeita. Hänestä tulee luonnollisesti heidän elämänlankansa, ja ylivoimainen kilpailuetu muiden sokeiden joukossa. Naisen "näkeminen" uhkaa kertomuksen aikana paljastua useita kertoja, mitä saakin sitten jännittää kaiken muun lisäksi.
Epidemia etenee ihmisestä ihmiseen pelkän katseen avulla. Ja ihmiset alkavat toimia ihmisten tapaan. Syntyy karensseja, ghettoja, eristyslaitoksia. Syntyy pelkoa, paniikka, väkivaltaa - mutta myös ystävyyttä.
Saramagon maailmassa solidaarisuus ja altruismi ovat aika lailla kuolleet ja kuopattu. Sokeiden julmuudella ja vallanhimmolla ei ole rajoja. Kirjaa lukiessa kammoaa seuraavaa lukua: mitä julmuuksia seuraavaksi keksitään: varastetaan toisten ruoka, ravinto, omaisuus, sänky, naiset ja elämä.
Tarinasta huolimatta kirja ei ole scifiä, vaan vertauskuvallinen kertomus maailman sokeudesta: sokeita jotka näöstään huolimatta eivät näe. Kahden lukemani kirjan perusteella Saramago vaikuttaakin fiktiiviseltä yhteiskuntakriitikolta - joka kyllä kirjoittaa hemmetin hyvin! Kirja oli tulvillaan upeita metaforia näkemisestä ja sokeudesta [joista en tietenkään muista ulkoa juuri mitään]. Kuten: kaikista sokein on se, joka ei halua nähdä. Ja muistutus arkipäiväisten elämisenkykyjen merkityksellisyydestä: jos minä vielä saan näön takaisin, silloin minä todella katson muiden silmiin niin että näkisin heidän sielunsa.
Tällaisella tarinalla on vain kaksi vaihtoehtoista loppua. Kuolema tai elämän jatkuminen. Saramago viisaasti valitsi jälkimmäisen.
Näkevä nainen kokoaa ympärilleen pienen ryhmän eri-ikäisiä sokeita. Hänestä tulee luonnollisesti heidän elämänlankansa, ja ylivoimainen kilpailuetu muiden sokeiden joukossa. Naisen "näkeminen" uhkaa kertomuksen aikana paljastua useita kertoja, mitä saakin sitten jännittää kaiken muun lisäksi.
Epidemia etenee ihmisestä ihmiseen pelkän katseen avulla. Ja ihmiset alkavat toimia ihmisten tapaan. Syntyy karensseja, ghettoja, eristyslaitoksia. Syntyy pelkoa, paniikka, väkivaltaa - mutta myös ystävyyttä.
Saramagon maailmassa solidaarisuus ja altruismi ovat aika lailla kuolleet ja kuopattu. Sokeiden julmuudella ja vallanhimmolla ei ole rajoja. Kirjaa lukiessa kammoaa seuraavaa lukua: mitä julmuuksia seuraavaksi keksitään: varastetaan toisten ruoka, ravinto, omaisuus, sänky, naiset ja elämä.
Tarinasta huolimatta kirja ei ole scifiä, vaan vertauskuvallinen kertomus maailman sokeudesta: sokeita jotka näöstään huolimatta eivät näe. Kahden lukemani kirjan perusteella Saramago vaikuttaakin fiktiiviseltä yhteiskuntakriitikolta - joka kyllä kirjoittaa hemmetin hyvin! Kirja oli tulvillaan upeita metaforia näkemisestä ja sokeudesta [joista en tietenkään muista ulkoa juuri mitään]. Kuten: kaikista sokein on se, joka ei halua nähdä. Ja muistutus arkipäiväisten elämisenkykyjen merkityksellisyydestä: jos minä vielä saan näön takaisin, silloin minä todella katson muiden silmiin niin että näkisin heidän sielunsa.
Tällaisella tarinalla on vain kaksi vaihtoehtoista loppua. Kuolema tai elämän jatkuminen. Saramago viisaasti valitsi jälkimmäisen.
Kertomus sokeudesta on oman blogini ensimmäinen kirja-arvostelu omassa blogissani. Itse en kirjasta tykännyt pätkääkään. En tiedä, ehkä odotukset olivat liian korkeat.
VastaaPoistaJotenkin yhdellä kauhuskenaariolla mässäily, joka jatkui ja jatkui, ei vaan riittänyt siällöksi. Enkä pitänyt sanonnoilla ja kielikuvilla hassuttelusta, ne sai jotenkin vaivaantuneeksi vain.
Hauska idea sulla lukea koko keltainen kirjasto läpi.
Kieltämättä odotukset Saramagosta olivat minullakin ennen lukemisia aika valtavat. Olen lukenut nyt 3 hänen kirjaansa ja hämmästelen sitä, kuinka erilaisia tunnelmaltaan, tarinaltaan ja perspektiiviltään ne ovat.
VastaaPoistaTosin puolen sivun virkkeitä on niissä kaikissa.
Muuten hieno nimi - ja design - blogillanne. Onko se jonkun sitaatti?