- Ristiriitaista, mutta ei epäloogista, voi Saramagon mielestä olla ihmisten toiminta. Tällä tavoin toimivat Luolan upeat päähenkilöt savenvalaja Cipriano, tytär Marta ja vävy Marcal.
He ovat hauraita savinukkeja kaikkitietävän kertojan turvallisella kämmenellä. Kertoja kohtelee heitä vakavalla kunnioituksella, joka sai minutkin rakastumaan kaikkeen kolmeen samalla lämmöllä kuin he rakastavat toisiaan.
Erityisen hienoa on tapa, jolla Saramago kirjoittaa dialogit. Ne sulautuvat toisiinsa yhdeksi megavirkkeeksi, jolloin osallistujista tulee vähän kuin yksi ihminen, joka miettii eri vaihtoehtoja ennen lopullista päätöstä. Päätöksista kolmikko usein keskusteleekiin, ja päätyy yllättävän yksimielisiin ratkaisuihin.
Kolmikko elää Portugalin maaseudulla, ja tähtää (ainakin vävy) parempaan elämään "keskuksessa". Keskus on ensin työpaikka, sitten siitä tulee koti. Keskus on tietysti sellainen kylmä, seiluton kolossi, jossa elämäminen ei sittenkään onnistu. Tässä muistui mieleeni Huxleyn Uljas uusi maailma [tosin toisin kuin se, tämä on kirjallisuutta].
Hienoa tässä kirjassa oli tunnelma. Kolmikon elämäntilanne oli enemmän kuin hankala, mutta surumielisyyteen ei ollut aihetta. Ei tässä kirjassa oikeastaan ollut lainkaan portugalilaista melankoliaa.
Saramago on humaani ajattelija, joka marssittaa lukijalle sivukaupalla oivalluksia. Vaikkapa tämä
Alku ei koskaan ole ollut selvä ja tarkoin erottuva langanpää, alku on äärimmäisen hidas ja pitkällinen tapahtumasarja, joka vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, ennen kuin voi nähdä, mihin suuntaan se tahtoo edetä...
Tässä on sellainen kirjailija, jonkalaisia Ison K:n pitäisi kääntää. Itseä kyllä melkeen suututtaa se, että annoin ensimmäisen Saramago-kokemukseni odottaa näin kauan! Siksipä seuraavana on vuorossa Kertomus sokeudesta. Siltä odotan paljon!
Luolan rating *****
He ovat hauraita savinukkeja kaikkitietävän kertojan turvallisella kämmenellä. Kertoja kohtelee heitä vakavalla kunnioituksella, joka sai minutkin rakastumaan kaikkeen kolmeen samalla lämmöllä kuin he rakastavat toisiaan.
Erityisen hienoa on tapa, jolla Saramago kirjoittaa dialogit. Ne sulautuvat toisiinsa yhdeksi megavirkkeeksi, jolloin osallistujista tulee vähän kuin yksi ihminen, joka miettii eri vaihtoehtoja ennen lopullista päätöstä. Päätöksista kolmikko usein keskusteleekiin, ja päätyy yllättävän yksimielisiin ratkaisuihin.
Kolmikko elää Portugalin maaseudulla, ja tähtää (ainakin vävy) parempaan elämään "keskuksessa". Keskus on ensin työpaikka, sitten siitä tulee koti. Keskus on tietysti sellainen kylmä, seiluton kolossi, jossa elämäminen ei sittenkään onnistu. Tässä muistui mieleeni Huxleyn Uljas uusi maailma [tosin toisin kuin se, tämä on kirjallisuutta].
Hienoa tässä kirjassa oli tunnelma. Kolmikon elämäntilanne oli enemmän kuin hankala, mutta surumielisyyteen ei ollut aihetta. Ei tässä kirjassa oikeastaan ollut lainkaan portugalilaista melankoliaa.
Saramago on humaani ajattelija, joka marssittaa lukijalle sivukaupalla oivalluksia. Vaikkapa tämä
Alku ei koskaan ole ollut selvä ja tarkoin erottuva langanpää, alku on äärimmäisen hidas ja pitkällinen tapahtumasarja, joka vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, ennen kuin voi nähdä, mihin suuntaan se tahtoo edetä...
Tässä on sellainen kirjailija, jonkalaisia Ison K:n pitäisi kääntää. Itseä kyllä melkeen suututtaa se, että annoin ensimmäisen Saramago-kokemukseni odottaa näin kauan! Siksipä seuraavana on vuorossa Kertomus sokeudesta. Siltä odotan paljon!
Luolan rating *****
Suosittelen Saramagon Jeesuksen kristuksen evankeliumia. Avartaa näkemystä uskontoihin ja niiden yhteiskunnalliseen merkitykseen yleensä... En ihmettele, että teos joutui aikoinaan pannaan Saramagon kotikentällä katolisen kirkon toimesta.
VastaaPoista