sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Halkaistu elämä

Kiinnostaako moraalifilosofia ja itsestäänselvyyksien haastaminen? Oletko huomannut, ettei pahuus yksiselitteisesti lisää julmuutta ja epätoivon tunteita eikä hyvyys automaattisesti tuota onnea ja paranna elämänlaatua?

Tämäntyyppisten teemojen ja kysymysten äärellä lukijan johdattaa Italo Calvinon Halkaistu varakreivi.

Italo Calvino. Halkaistu varakreivi. 
Halkaistu varakreivi kertoo Medardo di Terralban puolittumisesta, kahden puolikkaan eroajasta ja yhdistymisestä uudelleen kokonaiseksi.

Nuorukaisena, jolloin ihminen on "siinä iässä jolloin tunteet ovat vain sekavia mielijohteita jotka eivät tee eroa hyvän ja pahan välillä", varakreivi Terralba lähtee sotimaan.

Sodassa nuorukainen ammutaan halki, mutta hän ei suinkaan kuole vaan palaa sodasta takaisin puolikkaana. Aavemaisella ihmisraadolla on jäljellä kasvonpuolikas, yksi käsi, kylki ja jalka. Puuttuvan puoliskon peittoaa hulmuava viitta.

Palaava puolikas on matkalle jäävää pahempi. Pahis terrorisoi kreivikuntaa julmin ottein. Mustaan viittaan pukeutunut ratsumies jättää jälkeensä halkaistuja kasveja, eläimiä ja kaikenlaisia puolitettuja asioita. Julmuuksilta ei säästy eläin- eikä ihmiskunta.

Jälkijoukoissa sodasta palaa myös parempi puolikas. Hyviksen hyväntahtoisuus on rajatonta, mutta muuttuu ensihelpotuksen jälkeen kiusalliseksi. Moraalisaarnat, toisten elämään ja elintapoihin puuttuminen tuottavat vahinkoa ja aiheuttavat mieliharmia. Kreivikuntalaiset karsastavat hyvää puoliskoa jopa pahaa enemmän.
Näin kuluivat päivät Terralbassa ja tunteemme tulivat värittömiksi ja tylsiksi koska tunsimme elävämme yhtä epäinhimillisen pahuuden kuin hyvyyden keskellä.
Kaiken lisäksi puoliskot eivät tule toimeen keskenään. Tilanne kärjistyy hyvän ja pahan puolikkaan kaksintaisteluun.

Tästäkin tragediasta selvitään. Kun hyvä ja ilkimys syöksyvät toisiaan vasten saadaan puoliskot sidottua yhteen. Varakreivi Terralbasta tulee jälleen inhimillinen: ei paha, ei hyvä, vaan sekoitus kumpaakin.

Calvinon tarinaan halkaistusta varakreivistä sisältyy opetus etätäydellisen maailman täydellisyydestä - inhimillisesti katsottuna. Kokonaisena oleminen on luonnollisuudessaan myös tylsää. Halkaistuna eläminen tarjoaa ymmärrystä asioihin, jotka helposti jäävät käsityskykymme ulkopuolle. Sama toisin katsomisen teema on tuttu jo Calvinon Paroni puussa -kertomuksesta. Siinä aatelisperheen poika ryhtyy loppuiäkseen puuasukiksi.

Hauskaa Halkaistussa varakreivissä on tapa kertoa keskiaikaisesta elämästä. Tarina on tulvillaan hiukkasen sekopäisiä hahmoja virvatulien perässä juoksentelevasta lääkäristä orgioita viettäviin spitaalisiin ja luolissa lymyileviin hugenotteihin. Yhteisökuvauksesta mieleen jää suvaitsemattomuus.

Perinteisen keskiaikaisen tarinan lainalaisuuksia noudattaen Calvino lisää omaansa ripauksen rakkautta. Tosin varakreiville se on korjaamista kaivaapa puutotila: "voimakkaitten tunteitteni joukossa ei ole mitään, joka vastaisi sitä, mitä kokonaiset ihmiset sanovat rakkaudeksi". 

Rakkauden kohde Pamela kauhistuu pahiksen kylmäverisiä rakkaudenosoituksia, mutta vielä ahdistavampaa on hyviksen rajaton lempeys. Puolikkaiden kaksintaistelun jälkeen tyttöäkin onnistaa: ”Lopultakin saan miehen jolla on kaikki paikallaan.”

Calvinon Halkaistu varakreivi on tarina, joka pitäisi lukea ääneen kirjapiirissä tai nuotiotulen äärellä. Hyvyys ja pahuus ovat ymmärrettäviä niin lapsille kuin aikuisille, mutta tarina täydentyisi vasta jälkipohdinnoilla siitä, miksi ilman toista ei synny hyvää elämää. Vai syntyykö? 
Ylipäätään kirjallisuuden, moralisoinnin ja pedagogiikan liitto on aina hivenen kyseenalainen. Nyt luin tiiviin kertomuksen, joka sijoittui keskiaikaan, mutta jonka opetus kestää ikuisuuden. Melkein saman tarinan olisi voinut lukea satukirjasta. Tarinan muoto oli keksitty jo antiikin Kreikassa. Ajankohtainen teema tekee Halkaistusta varakreivistä ikuisen, mutta kirjallisuusmuotona jo ikääntyneen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.