sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Mustanmeren kalastaja

Yashar Kemal on kirjoittanut vuorista, laaksoista ja merestä, mutta en ole lukenut häneltä vielä yhtään kirjaa kaupungista. Nyt niin tapahtui, vaikka kirjan nimen Kalastaja jota meri vihasi perusteella kaupunkikuvaus tulee yllätyksenä.

Yashar Kemal: Kalastaja jota meri vihasi.
Kirjan kaupunki on Istanbul juuri sellaisena kuin sen itsekin olen nähnyt. Alati ilmettään vaihtava, kihisevä suurkaupunki. Köyhä, likainen, haiseva ja kuitenkin loistelias. Röyhkeä, vaarallinen ja ennustamaton.

Kalastaja jota meri vihasi -kirjassa risteävät Selim-kalastajan ja Zeynel-rikollisen tarinat. Miehet kohtaavat Istanbulin kyljessä sijaitsevassa Meneksen kylässä. Zeynel ampuu mafiapomon kylän kahvilassa ja Selim sotkeutuu tapahtumiin riistettyään aseen Zeynelin kädestä. Tiet erkanevat, mutta lopussa kohtaaminen saa verenpunaiset sävyt.

Alussa Zeynel pakenee poliiseja ilmiömäisesti ympäri Istanbulia. Nuori mies jalittaa poliiseja onnekkaasti, istanbulilaisen köyhälistön avustuksella. Pakomatka saa legendanomaisia piirteitä: toisille Zeynel on poliisivoimia pilkkanaan pitävä sankari, lehdistölle äärimmäisen vaarallinen massamurhaaja. Kaupunkiympäristöön sijoittuva pakomatka on toisinto Kemalin kuuluisimman sankarin Memedin pakomatkoista vuoristossa: vangitsemiselta voi välttyä, mutta oman epätoivon kanssa on vaikeampi elää.

Samanaikaisesti kalastaja Selim jatkaa vaatimatonta elämää Meneksessä. Vaitonainen mies uneksii delfiineistä, miekkakaloista, nuoruudenrakkaudesta ja omasta talosta. Tai hautoo omia kaunojaan salakalastajia ja maanomistajia kohtaan. Kemal ottaa kertojan roolin Selimin rakkaana ystävänä, joka raportoi miehen tunnekylläisistä kalastus- ja merimatkoista.

Vaikka miljöö, kaupunki, on Kemallille uusi, on sanoma tuttu. Kemal oli täysverisesti poliittinen kirjailija, jonka Turkissa luokkajako syntyy maasta ja luonnon rikkauksista. Kirjassa ollaan pitkällä 1990-luvulla ja maaseudulla viljelysmaata havittelevat beit ja passat on korvattu rakennuttajilla, kerrostaloilla ja turistikylillä vaurastuvilla kiinteistösijoittajilla. Vaarassa ovat taas yhteisöt. Tällä kertaa heimon sijasta Meneksen kyläläiset elintapoineen, jonka laajeneva Istanbul on nielemässä kiduksiinsa.

Tutulla tavalla Kemal on jälleen kerran paitsi poliittinen, myös inhimillinen kirjailija. Hän tarjoaa rajatonta empatiaa päähenkilöille heidän vioistaan huolimatta. Zeynel on kohtalonsa uhri: orporukka, itse itsensä kasvattanut ja hengissä pitänyt. Selimillä on vaikeuksia ihmisten kanssa, mutta sitäkin vilpittömämmin mies rakastaa merta. Parhaiten Kemalin kirjoista jäävät mieleen ihmiskohtalot ja yhteisöhistoria. Tarinoissa on aina traaginen pohjavire ja Kemal itse haluaa tulla muistetuksi heikompien äänenä.

Kalastaja jota meri vihasi ei kosketa yhtä syvästi kuin Cukurovan tasankokansan kuvaukset tai Memedin kohtalo. Kirja näyttääkin vajonneen pienoiseen unholaan, ainakin, jos mittana pitää netissä julkaistuja arvioita ja bloggauksia. Niitä en löytänyt Suomen kielellä ainoatakaan.

Kirjan suomenkielinen nimi on muuten aika outo: meren ja Selimin suhde oli minusta enemmän kuin lämmin, vaikka kalasaaliit vaihtelivatkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.