torstai 27. joulukuuta 2012

Baskimaan lukupiiri

Iso K -lukuprojektin hienoin asia on tietysti mahdollisuus tutustua moniin maailman parhaista kirjailijoista. Välillä se tuntuu melkein henkilökohtaiselta. Tai vähintäänkin siltä kuin olisi kadonnut toisiin, vieraisiin aikakausiin, ja kirja jälkeen mystisesti palannut takaisin omaan elämään.

Bernardo Atxaga: Obabakoak.
Jotkut heistä saavat Nobeleita ja tulevat tutuksi mediasta monin tavoin. Mutta sitten on sellaisia, joista ei ainakaan suomeksi löydy oikein mistään mitään. Vaikka ehdottomasti pitäisi. Siksi tuntuu tärkeältä antaa blogitilaa hienoille kirjailijoille nimeltään James Dickey, Zaharia Stancu tai nyt lukemani, sisiliskotunnelmista kirjan kirjoittanut Bernardo Atxaga.

Bernardo Atxagalle vuonna 1988 julkaistusta Obabakoakista muodostui kansainvälinen läpimurtoteos. Baski Atxaga kirjoitti kirjan ensin euskaraksi, käänsi sen sitten itse espanjaksi ja siitä se on levinnyt noin 25 kielelle. 

Julkaisuvuonna ja sen jälkeenkin Obabakoak nostettiin intertekstuaalisen tyyliesimerkiksi. Viittauksia ilmeisesti riittää ties minne, mutta jätän nämä oivallukset perehtyneemmille lukijoille. Obabakoak on täynnä lyhempiä ja pidempiä kertomuksia ilman varsinaista kertojaa. Minusta kirja on vahvasti kaksiosainen, sekä sisällöltään, laadultaan että kiinnostavuudeltaan.

Obabakoak on kertomus tarinoista, kertomisesta ja paikallisuudesta. Atxagan alkutarinoissa nousee esiin omituinen Obaba. Googlettamalla löydän sellaisen Kongosta ja Pohjois-Espanjasta. Obaba on Atxaglle ainakin sisäinen mielenmaisema, jonne monet merkitykselliset muistot sijoitttuvat luontevasti.

Obaba ei ole keskellä mitään, eikä tärkeä kenellekään. Se on vain sijainti, syrjäinen ja pikkuriikkinen kaivoskylä, jossa hiemankin erilaiset ihmiset kohtaavat totaalisen eristyksen. Henkilökohtaisen Albaniansa.

Näillä tarinoilla ei ole kuulijaa, mutta onneksi Atxagan ansiosta on lukija. Nuori opettajatar viettelee oppilaansa jouduttuaan rakastettunsa hyljeksimäksi, ulkomaalaisen isän äiditön lapsi on ainoa ateisti ja kirkkoon kelpaamaton äpärä. Atxaga tietää, miten lukijan saa tuntemaan itsensä etuoikeutetuksi. Silloin syntyy merkitykseellinen tarina siitäkin, miksen enää illalla lähde ulos kävelemään.

Obaban jälkeen Atxaga ylistää kertomuksella Villamedeaa. Ei siksi, että siitä olisi Sienaksi tai Firenzeksi, vaan siksi, että sekin on joku sellainen pikkuriikkinen Kiuruvesi tai Vaala, jossa asukkaat ihmettelevät silmät päästään, kun joku tulokas erehtyy sinne asumaan. Autiot kadut, ihmisistä tyhjentyneet talot, sumua ja vesipisaroita. Koiria ja lampaita ihmisiä enemmän. Mutta kirjailija löytää sieltä  kaksisataa ihmistä, joilla on kaksisataa erilaista tarinaa. Vähitellen tapaat heistä jokaisen ja tarinoihin päätyvät parhaat ja valitut.

Olen kirjan puolessa välissä ja rakastan jokaista minuuttia tämän kirjan kanssa. Kunnes tässä erikoisessa kirjassa vaihtuu idea, ja hurmioitunut lukija tiputetaan maankamaralle.

Oliko alku pelkkää tarinaa ja kuka sen kertoi? Kirjassa siirrytään nykyaikaan ja kirjailijanelämään. Nousee esiin päähenkilö, joka metsästää tarinaa, hänen ystävänsä sekä lukupiiriä vetävä, ikääntynyt setä. Tämä kaikki siirtää lukijan mystiikasta realistiseen asetelmaan. Olen pettynyt. Nyt kirja onkin tekniikkaa ja tarinoilla taistelua: kuinka niitä etsitään, kirjoitetaan, sepitetään, arvotetaan, ruoditaan ja ylläpidetään suhteita.

Jossain kansainvälisissä painoksissa kirjan kansi on kaksiosainen: toisessa näkyy baskikylä ja toisessa sisilisko.

Niin mikä sisilisko? Loppuosan tarinoinnin lomassa jahdattiin tarinaa. Kannattaa muistaa, että myös tarinanmetsästys voi joskus olla vaarallista, ei kirjailijantyö ole pelkkää paperihommaa.

Tai ehkä Atxaga, baskien oma Agricola, otti sisiliskon kulttuuriseksi symbolikseen. Voi olla voimia, joiden takia muisti, ja tarinat sen mukana, on mennyttä.

Elefantin Alppimatka

José Saramago. Elefantin matka.
Herra Portugalin merkittävin nykykirjailija José Saramago osaa myös kirjoittaa kepeästi [!]. Kun muutama blogimerkintä sitten kerroin jo hieman kyllästyneeni herralle tunnusmerkilliseen poliittiseen tarinankerrontaan, yllättää Saramago Elefantin matkassa näyttämällä leppoisan puolensa.

Vuonna 2008 julkaistusta Elefantin matkasta tuli Saramagon toiseksi viimeinen romaani. Jo hieman kapisenoloisen, pilttuussaan makoileva hoviturhake nimeltään Salomo päätetään lähettää matkalle Lissabonista Wieniin. Hänestä tulee Juhana III:n suureellinen sukulahja Itävallan Maximilianille.

Joku on luonnehtinut Elefantin matkaa road movieksi. Miksei, mutta mitään vauhdikasta retkeä on turha odottaa. Matkanteko on löntystelevän hidasta kun päähuomio kohdistuu oikeasta marssijärjestyksestä huolehtimiseen ja univormujen siisteyteen.

Elefantti saattueineen taivaltaa kauniissa,välillä jylhissä ja välillä alavissa eurooppalaismaisemissa. Ligurian merenranta kimaltaa, Alpeilla kohdataan lumimyrksky ja sitten taas päädytään suojaisaan Tonavanrantaan. 
 
Salomo herättää kummastusta kaikkialla. No kerta se on ensimmäinen, kun ihminen Elefantin kohtaa. Matkalla elefantti matkaseurueineen pääsee yleisen ihmettelyn kohteeksi, osallistuu katolisen ihmeen toteutumiseen ja melkein aiheuttaa sodanpoikasen Itävallan ja Portugalin välille.

Ateistina tunnettu Saramago sivaltelee vuoroin kirkolle, vuoroin itsevaltiaille. Kaikkitietävä kertoja ja ilkikurinen kommentaattori on siis kirjoittanut itsensä tämänkin kertomuksen sivuille. Reportterikirjailija on kuin matkalle osallistuva bloggari, joka luo sivulauseissa tarinasta ihan oman tulkintansa.

Toisella-tavalla-katsojan rooli on varattu Salomon hoitajalla Subhrolle. Hän on elefanttia ratsastava kirjan keskushahmo, vekkuli elefantinhoitaja, jota ilman Salomo ei liikahda mihinkään. Keskiaikaiseksi ihmiseksi intialainen on nähnyt maailmaa paljon enemmän kuin kukaan kuninkaallisesta seurueesta. Helppoa sellaisen on ihmetyttää ja kummastuttaa rajoittuneempia kanssamatkailijoitaan.

Elefantin matka on varmasti Saramagon kepein kirja. Hyväntahtoista historiaviihdettä. Ainakin niiden, joille herran kirjallisuus on tuttua, on vaivatonsa seurata lauseiden mutkittelua ja hyväksyä täysin asiaankuuluvana kieliopin kyseenalaistaminen.

PS. Luin Elefantin matkan jo joitain viikkoja sitten, vaikka julkaisin postauksen vasta nyt. Tällä hetkellä luen, taas kerran Saramagoa, jouluun sopivasti Kristuksen viimeistä evankeilumia. Samaa sukua, mutta aivan eri maata!

torstai 6. joulukuuta 2012

Kartanon kummitus

Sarah Waters: Vieras kartanossa.
Sarah Watersin kirjailijakynässä asuu kiehtova menneen maailman henki. Vieras kartanossa on kirja, joka sisältää kaikki modernin klassikon ainekset. Tulee mieleeni toisen maailmansodan kynnyksellä kirjoitettu Rebecca. Vieras kartanossa on samanlainen hillitty, tyylikäs, lumoava ja nostalginen suku-, rakkaus- ja jännitysromaani.

Vieras kartanossa on kirja, joka etenee hitaasti, mutta määrätietoisesti kauhun ja monipolvisten tunteiden kudelmassa. Kuinkahan monelta kirjailijalta löytyy tänä päivänä uskallusta kirjoittaa näin rauhallista tekstiä?

Waters tuntuu siirtäneen osan tyynestä itsevarmuudestaan kirjan keskusnaiseen Caroline Ayresiin. Carolinesta löytyy tuttu nippu monien naiskirjailijoiden rakastamien antisankarittarien piirteitä. Hän on älykäs, periaatteissaan vahva, reipas toiminnan nainen, mutta fyysisiltä avuiltaan hieman vaatimaton.

Caroline asuu ikimuistoisesti kuvatussa kartannossa, Hundreds Hallissa. Komea kartano seisoo keskellä villiintynyttä puutarhaa, tapetit lerpattavat ja lattiat halkeilevat. Liian iso ja hankalasti ylläpidettävä talo komeaan elämäntapaan tottuneelle leskiäidille ja kasvavan kulutilin kanssa kamppailevalle, sodassa rampautuneelle Roderick-veljelle.

Kirjan varsinainen päähenkilö ja kertoja on Hundreds Hallista ja Ayresien perheestä lähes pakkomielteisesti kiinnostuva tohtori Faraday. Ayresin perhe edustaa taantuvaa yhteiskuntaluokkaa, hitaasti rapautuvaa maalaisaatelia. Faradaylla taas on koulutusta ja arvostettu ammattiasema, mutta auttamatta työväenluokkaiset sukujuuret. Tohtorille aatelisperheen saaminen asiakkaaksi on eittämättä suuri luokkahyppy varsinkin, kun hänen äitinsä työskenteli aikoinaan samassa kartanossa palvelijana. Samanlainen saalis on perheen tytär Caroline, josta tulee hetkiseksi Faradayn morsian ja yläluokkaisen elämäntavan pääsylippu. Vieras kartanossa on hyvin luokkatietoinen romaani, mutta elegantilla tavalla.

Huolimatta siitä, kuinka sitkeä Ayresin perhe on ja kuinka uhrautuvasti Faraday perhettä tukee, ei rappiolle ja etukäteen kirjoitetulle kohtalolle löydy vaihtoehtoja. Hundreds Hallissa alkaa tapahtua outoja asioita, joita järki ei selitä. Seiniin ilmestyy outoja palojälkiä ja kirjainmerkkejä, huoneissa, nurkissa ja puutarhassa tuntuu liikkuvan jotain muutakin, mutta näkymätöntä. Ensin pieninä alkavien paljastusten kaari laajenee ja synkkenee. Se jokin ei kummittele kiltisti vaan aikaansaa hyvin tuhmia ja julmiksi muuttuvia tapahtumia.

Mystisten voimien lisäksi talossa kamppailevat järki ja tunteet. Ayresit itse alkavat yksi toisensa jälkeen uskoa yliluonnollisiin selityksiin. Tohtori taas on vankkumaton järjen ja tieteen sanansaattaja, jolle oudot tapahtuvat selittyvät vain mielen sairauksilla. Juopa perheen ja Faradayn välillä syvenee hienovireisesti, mutta lopullisesti. 

Watersin Vieras kartanossa on yksinkertaisesti hyvä kirja. Kovin kamalaksi en sitä sanoisi, mutta taitavasti kirjoitetutuksi ja sitäkin kiehtovammaksi. Se kääntyisi yhtä hyvin elokuvaksi kuin Rebecca aikoinaan. Ne voisi katsoa samana iltana peräkkäin, vaikka jouluaattona. Rebeccan kartano tuhoutui tulipalossa, mutta Hundreds Hall  jäi seisomaan tyhjilleen, ehkä uusiokäyttöä tai museoimista odottaen.