maanantai 11. lokakuuta 2010

Lahiri työntää bengalilaisjuuristot Amerikkaan

Nyt on pakko tyhjentää pää ja ajatukset toisesta maailmansodasta, Ison K:n suosituimmasta aiheesta [?]. Elämänoptimismi voi joutua koetukselle, jos lukee liian pitkässä jonossa Beckeriä, Bochertia, Molinaa.

Halusin jotain tästä maailmasta. Lainasin Tuuren suositteleman Jhumpa Lahirin Tuoreen maan. Pidin siitä paljon enemmän kuin Kaimasta. Lahirin teksti soljui raskaiden aiheiden jälkeen ihanan luontevasti. Tässä kirjassa ihminen kirjoittaa ihmisistä, joilla on tulevaisuus.

Tuoreen maan teema on sama kuin Kaimassa. Bengalilaisperheitä sopeutumassa Amerikkaan. Sinne kunnianhimoiset vanhemmat vievät perheensä paremman elämän toivossa. Oppineisuus on arvossaan, perheiden avain Amerikanelämään on yleensä isän professorius Ivy League-yliopistossa.

Lahirin ensimmäinen siirtolaissukupolvi on sellainen tyypillinen. Maksaa kovan hinnan lasten onnesta kokiessaan itsensä oudokiksi vieraassa maassa.

Lasten juuret työntyvät vieraaseen maahan vanhempia syvemmälle. Kulttuuriristiriitoja ei enää tarvitse ajatella, mutta vanhempien unelmia ei aina täytetä. Poikien eronteot ovat tyttöjä rankempia. Tyttöjen harha-askel päättyy yleensä amerikkalaispuolisoon.

Tuore maa on novellikokoelma. Lyhyet tarinat taitavatkin sopia Lahirille - kuten hengenheimolaiselle Margareth Atwoodille - pidempää tarinaa paremmin.

Novellien keskipisteessä on tytär, lapsuusmuistoineen, ongelmallisine sukulaissuhteineen ja naimatarjouksineen. Nimikertomuksessa Ruma-tytär on jättäytynyt kotiäidiksi menestyvän miehen rinnalle. Hän taantuu kotiäitiyteen, kun leskeksi jäänyt isä rohkaistuu uuteen elämään ja rakkauteen.

Sudha on tytärtyyppi, josta Lahiri kirjoittaa usein. Empaatikko, joka viimeiseen asti yrittää pitää siipiensä suojassa Rahulia, alkoholistiveljeään. Ymmärrys päättyy lähes jännärimäisessa Pelkää hyvyttä -novellissa, kun Sudhan lapsen henki vaarantuu.

Kirjan pisin, ja kehnoin, novelli on kaksiäänen rakkaustarina Hema ja Kaushnik. Sentimentaalisuus ja vaaleanpunaisuus pistää epäilemään, että Lahiri on poiminut sen nuoruuden käsikirjoituksistaan. Tässä tarinassa, kuten Kaimassa, Lahiri innostuu yksityiskohtaisista ruoka-ainekuvauksista. Niitä en jaksa yhtään! Kun ruoka on mielessä, luen mieluummin reseptin.

Vuonna 1967 syntynyt Lahiri on Ison K:n nuorimpia kirjailijoita. Ura on jo komea, sillä hän on kahminut vaikuttavan joukon kirjallisuuspalkintoja ja myyntilistojen kärkisijoja.

2 kommenttia:

  1. Hauskaa kun tartuit tähän kirjaan! Niminovelli oli minusta näistä kaikista novelleista etevin. Mutta se lopun novellitrilogia oli minusta myös hyvä - oliko se tuo Hema ja Kaushik?

    VastaaPoista
  2. Viimeinen novelli, ja se josta pidin vähiten, oli Hema ja Kaushik. Itse pidin eniten Pelkkää Hyvyyttä -novellista, jonka intensiteetti kohosi klassisen draamankaaren tavoin.

    VastaaPoista

Keltaiset kiitokset kommentistasi.