maanantai 7. kesäkuuta 2010

Tapahtuipa eräänä kesänä puuvillapellolla

Ison K:n julkaisuluetteloa selatessani olen aavistellut, että pahiten pitkästyn lukiessani Solzenitsynia ja Kemalia. Kummankin olen ajatellut päätyneet sarjaan ideologisin, ei kirjallisin ansioin.

Solzenitsynit ovat saaneet toistaiseksi pysyä kirjaston hyllyllä, mutta nyt luin ensimmäisen Yashar Kemalin, Kuolemattoman ruohon.


Niinhän siinä kävi, että nautin kirjasta enemmän kuin edellisestä turkkilaisesta, Pamukin Musta kirjasta.

Kuolematon ruoho tutustutti anatolialaiseen Yalakin kylään. Joka kesä kyläläiset laskeutuvat alas Taurus-vuorelta laaksoon, porottavan aurinkon alle Tsukurovaan puuvillaa poimimaan. Luulin lukevani tarinaa maalaiselämästä ennen maailmasotia. Kunnes taivaanlaen pyyhkäisevät sotilaskoneet ja ymmärrän maailmojen eron.

Kemal kertoo siitä, minkä tuntee. Omasta kotimaakunnastaan. Kirjailijan äänessä on välillä patriotismia, välillä huvittuneisuutta kun puuvillakesän tapahtumia kuvataan parinkymmenen kyläläisen näkökulmasta. Kyläläiset ovat kyräileviä, kateellisia, taikauskoisia, valehtelevia ja niljakkaita - mutta silti tunteellisia ja katuvaisia. Köyhiä ja suurin osa lukutaidottomia, mutta haaveiltaan kovin tutunoloisia.

Ääneen pääsevät äitinsä kylään jättänyt pitkulainen Ali, Memedik, joka muhtar Seferkin sijaan surmasi Sekvek bein, Alin pyhyyden menettävä, itsemurhaan päätyvä veli Tabas. Kemal ei unohta nuorimpia eikä avuttomimpia. Oman, ihastuttavan äänensä saavan Alin lapsen Hasan ja Ummahan sekä kylään jätetty äitivanhus Meryemdzen.


Draamaa ei kirjasta puutu. Nuoret rakastuvat palavasti ja kateus kypsyy silmittömäksi raivoksi. Dramaattisimmat juonenkäänteet maalaavat luonnonvoimat, jotka armossaan tai armottomuudessaan ovat tasapuolisia kaikille.


Erikoista kirjassa on rakenne: lukuisia episodilukuja, jotka alkavat tiivistelmällä! Tyypillistä Kemalille?

4 kommenttia:

  1. Voi, voi, tähän en osaa sanoa mitään, vaikak haluaisin, sillä en ole lukenut. Olisit ottanut Solzenitsynin, olisin voinut kommentoida ja kertoa, että Syöpäosasto oli kielletty Neuvostoliitossa ja erään onnettoman kerran erehdyin sinne menemään yhden porukan mukana ja apua!, minulla oli mukana Syöpäosasto! Mennessä katsottiin vain minulta kaksi laukkua, ja takaisin tullessa sama.Ilmeisesti näytin epäillyttävältä. Onneksi kirja oli aina eri laukussa mennen tullen. Ihan mahdollista,e ttä olisin nyt ottamassa lähituntumaa vankileirien saaristoon sen sijasta, että naputtelen sinulle tässä tekstiä...

    VastaaPoista
  2. Vaikuttaa tosi monipuoliselta kirjalta. Mieleeni tuli arvostelustasi saksalaisen Herta Müllerin kirja Sydäneläin. Sekin on keltaisen kirjaston kirja, suosittelen kovasti.

    VastaaPoista
  3. Mülleriltä olen lukenut vain Ihminen on iso fasaani. Sehän oli melkein puhdasta lyriikkaa - sen perusteella muutkin ovat loistavia. Säästelen näitä mestariteoksia synkkiin marraskuun päiviin.
    Ja Syöpäosastosta. Onko sillä joitain kirjallisia "ansioista"?

    VastaaPoista
  4. Syöpäosaston kirjallisista ansioista en sanoisi paljoakaan, mutta ainakin minun muinaisnuoruudessani se oli eräänlainen kulttikirja/paljastuskirja, sillä olihan se aika uskomatonta siihen aikaan. Se avasi ikäänkuin muurin ja sen kautta myös monen silmät ja aivot!

    Müllerin Matala maa kuuluu minulla maailman kolmen parhaimman novelikokoelman ryhmään. Muut ovat myös KK:lta eli Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta ja Italo Calvinon Marcovaldo eli vuodenajat kaupungissa.

    Sydäneläin ja Ihminen on iso fasaani ovat myös ihan huippua! En ole aina ollut Nobel-komitean kanssa samaa mieltä, mutta nyt kylläkin.

    Hertalta on tulossa musitaakseni kaksi kirjaa suomeksi syksyllä. Otan molemmat blogiini.

    VastaaPoista

Keltaiset kiitokset kommentistasi.