sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Surutunnelmissa Vieraalla maalla

Sebaldin Vieraalla maalla lamaannuttaa lukijan. Olo on niin surullinen, että toivoisin vain voivani henkäistä ajatukseni tähän tekstiin. Ymmärrät varmasti tunnelmat, kun katsot tätä kirjailijan kuvaa kirjan takakannessa.

Etukansi ei ole sen iloisempi. Siihen on otettu kuva juutalaisten hautausmaasta. Tällaisia näkee kaikkialla Keski-Euroopassa. Niihin päätyi yksi Selbaldin päähenkilöistä, hänen saksalainen kansakoulunopettajansa Paul Breyter.

Kirjassa sisältää opettajan lisäksi kolmen muun Euroopan juutalaisen tarinan. Näistä yksi on entinen kirurgi, Sebaldin englantilainen vuokraisäntä, joka erakoituu ja lopulta päätyy itsemurhaan.
Seuraava on manchesterilainen taidemaalari Max Aurach, jonka badkissingeriläiset vanhemmat lähettivät pojan ulkomaille, mutta päätyivät itse kansikuvan kaltaiselle hautausmaalle. Max maalasi koko elämänsä hiilitöitä ja koki turvaa vain hiilipölyn keskellä. Maxin tarina sisältää myös viiltävän kauniisti kuvatun äidin, Luisan, tarinan. Nuori tyttö pelkää jo varhain loppuelämän alamäen alkaneen: huolettomuus kutistuu epätoivoksi juutalisvihan yltyessä.
Eniten pidin Amerikkaan muuttuneen isoenon Ambros Adeltwarthin tarinasta. Hän vältti vainot, mutta lankesi hulluina vuosina hillittömään elämäntyyliin. Viimeisenä vuosinaan Ambros haki synninpäästöä hakeutumalla vapaaehtoisesti mielisairaalaan shokkihoitopotilaaksi.
Sebaldin kirja on neljästä ihmiskohtalosta kertovaa mikrohistoriaa. Kertoja matkustelee henkilöidensä jalanjälkiä ja kokoaa elämäntarinaa pala palalta. Mukana on myös paljon kuvia. Mikrotarinoista koostuu Natsi-Saksan tarina, joka - Sebaldin sanoin - on niin siististi lakaistu menneisyyteen.
Tämän kirjan lisään suosikkeihini, kuten aiemmin Austerlitzin.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Kuvaraamatusta vastaukset elämiseen ja kuolemiseen

Minunkin isovanhemmillani oli kuvaraamattu. Sen sivuilla elivät elämäänsä helvetin kymmenpäiset pedot, sekasikiöiset ihmiseläimet, lasten massamurhaajat ja taivaiden ihanat enkelit. Sen sivuja pelotti avata. Kun sitä oli selannut tiesi, että edessä oli huonoja unia monena yönä peräkkäin.

Sellaisen Raamatun kautta sanelee Torgny Lindgrenin kirjassa Dorén raamattu sanasokea aikapoika elämäntarinansa. Västerbottenissa Avabergetin laella asuva mies ei osaa lukea eikä kirjoittaa, mutta näkee Dorén Raamatun kuvissa vastaukset kaikkiin elämän ja kuoleman kysymyksiin.

Kuvien avulla poika yrittää selittää omaa elämäänsä: suhdetta omaan isään, kodin tuhoutumista tulipalossa, äidinisän ja parhaan ystävän kuolemaa.

Kouluvuosien jälkeen päähenkilö hylätään heikkolahjaisten hoitokotiin. Samalla häneltä viedään Dorén raamattu. Tätä kirjaa hän hän pakkomielteisesti etsii lopun elämänsä. Sen jäljentämisestä kuva kuvalta tulee hänen elämäntehtävänsä.

Lindgrenin kirjassa kerrotaan kahta tarinaa. Toista sanelee elämänvalheessa elävä mies. Hän on vallinainen, mutta uskoo olevansa siltä poikkeuksellisella tavalla valittu ja suuresti rakastettu.

Toinen tarina on se, jonka lukija tunnistaa todemmaksi. Lukija näkee jo hyvin varhain sen suuren vastenmielisyyden, jota päähenkilö herättää ympäristössään ja omissa vanhemmissaan.

Tämä vastakohta on kovin surullinen. Kyyneleet vierähtävät silmiin kirjan loppupuolella, kun lukijalle sanellaan isän pojalle kirjoittama kirje. Päähenkilö kuvittelee sitä isänrakkauden tunnustukseksi. Lukija aavistaa, aivan oikein, että se onkin isän inhonsekainen tilitys vammaispojalle.

Lindgrenin kirja on rakenteeltaan nerokas risteytys erilaisia kerrontatekniikoita, kuvituksen kera. Se on myös surumielisen kaunis, ei vähiten siksi, että Västerbottenin maisemat tulevat iholle. Suomen Kuvalehden hienossa haastattelussa Västerbottenia kuvataan Ruotsin "hurskausvyöhykkeeksi" ja Lindgren määrittelee Raamatun maailman pessimistisimmäksi kirjaksi.

Dorén kuvituksista saa vihiä wikipediasta.

Dorén Raamattu on osa trilogiaa, jonka muut ovat nimeltään Pylssy ja Kimalaisten mettä. Näistä jälkimmäisen olen lukenut ja Dorén Raamattuun sitä yhdistää värterbottenilaisuus.