Elefantin Alppimatka

José Saramago. Elefantin matka.

Herra Portugalin merkittävin nykykirjailija José Saramago osaa myös kirjoittaa kepeästi [!]. Kun muutama blogimerkintä sitten kerroin jo hieman kyllästyneeni herralle tunnusmerkilliseen poliittiseen tarinankerrontaan, yllättää Saramago Elefantin matkassa näyttämällä leppoisan puolensa.

Vuonna 2008 julkaistusta Elefantin matkasta tuli Saramagon toiseksi viimeinen romaani. Jo hieman kapisenoloisen, pilttuussaan makoileva hoviturhake nimeltään Salomo päätetään lähettää matkalle Lissabonista Wieniin. Hänestä tulee Juhana III:n suureellinen sukulahja Itävallan Maximilianille.

Joku on luonnehtinut Elefantin matkaa road movieksi. Miksei, mutta mitään vauhdikasta retkeä on turha odottaa. Matkanteko on löntystelevän hidasta kun päähuomio kohdistuu oikeasta marssijärjestyksestä huolehtimiseen ja univormujen siisteyteen.

Elefantti saattueineen taivaltaa kauniissa,välillä jylhissä ja välillä alavissa eurooppalaismaisemissa. Ligurian merenranta kimaltaa, Alpeilla kohdataan lumimyrksky ja sitten taas päädytään suojaisaan Tonavanrantaan. 
 
Salomo herättää kummastusta kaikkialla. No kerta se on ensimmäinen, kun ihminen Elefantin kohtaa. Matkalla elefantti matkaseurueineen pääsee yleisen ihmettelyn kohteeksi, osallistuu katolisen ihmeen toteutumiseen ja melkein aiheuttaa sodanpoikasen Itävallan ja Portugalin välille.

Ateistina tunnettu Saramago sivaltelee vuoroin kirkolle, vuoroin itsevaltiaille. Kaikkitietävä kertoja ja ilkikurinen kommentaattori on siis kirjoittanut itsensä tämänkin kertomuksen sivuille. Reportterikirjailija on kuin matkalle osallistuva bloggari, joka luo sivulauseissa tarinasta ihan oman tulkintansa.

Toisella-tavalla-katsojan rooli on varattu Salomon hoitajalla Subhrolle. Hän on elefanttia ratsastava kirjan keskushahmo, vekkuli elefantinhoitaja, jota ilman Salomo ei liikahda mihinkään. Keskiaikaiseksi ihmiseksi intialainen on nähnyt maailmaa paljon enemmän kuin kukaan kuninkaallisesta seurueesta. Helppoa sellaisen on ihmetyttää ja kummastuttaa rajoittuneempia kanssamatkailijoitaan.

Elefantin matka on varmasti Saramagon kepein kirja. Hyväntahtoista historiaviihdettä. Ainakin niiden, joille herran kirjallisuus on tuttua, on vaivatonsa seurata lauseiden mutkittelua ja hyväksyä täysin asiaankuuluvana kieliopin kyseenalaistaminen.

PS. Luin Elefantin matkan jo joitain viikkoja sitten, vaikka julkaisin postauksen vasta nyt. Tällä hetkellä luen, taas kerran Saramagoa, jouluun sopivasti Kristuksen viimeistä evankeilumia. Samaa sukua, mutta aivan eri maata!