torstai 9. elokuuta 2012

Parasta Paul Austeria

Paul Auster: Sunset Park
Olen kirjoittanut tähän blogiin kahdesta Paul Austerin kirjasta, Oraakkeliyöstä ja Näkymättömästä. Kummankaan parissa en viihtynyt. Nyt on toinen ääni kellossa. Sunset Park on todella vaikuttava aikalaiskirja, jossa on vangitseva tarina ja erittäin koskettavia henkilöitä.

Kuinkahan näin on päässyt käymään? Edellisiin verrattuna kuvittelen, ettei Sunset Park ammenna täyslaidallista Austerin omasta elämästä vaan siihen on upotettu muitakin maailmoja. Kuten esimerkiksi Floridassa asustavat kuubalaissiskokset kulttuuriristoriitoineen ja päähenkilö Miles Heller sisäperkaamassa eli tyhjentämässä hylättyjä asuntoja ja myöhemmin asumassa yhdessä sellaisessa.

Milesin lisäksi kirjaa on kirjoitettu monen henkilön näkökulmasta. Vaikka Miles yhdistää heidät kaikki, eikä tällaisessa rakenteessa ole mitään mykistävää, olin aivan myyty heistä jokaisesta. Ihmisiä, joilla on kaikki lahjat menestyä, mutta jotka eivät osaa olla rikkomatta itseään.

Ne, jotka ovat rikkoneet eniten, kykenevät myös korjaamaan eniten. Heistä etunenässä kolmeakymmentä lähentelevä Miles. Velipuolen surmaaja. Mitä sitä kieltelemään, vaikka vahingosta olikin kysymys. Miles pitää totuuden sisällään eikä pojan umpimielisyys ainakaan helpota isä-Morrisin ja äitipuoli-Willan uusioperheen arkea. Sisäperkaajaksi Miles päätyi Floridassa, jonne hän pakeni aiheuttamaansa sotkua. Yllättäen Miles löytyää itsestään taas tulevaisuudenuskon ja mahdollisuuden sovitukseen rakastuttuaan vähän liian nuoreen kuubalaistyttöön Pilariin.

Rakkaussuhde alaikäiseen tekee arjesta hankalan. Sitä Miles pakenee ystävänsä Bingin pyynnöstä vallattuun taloon Brooklynin Sunset Parkissa. Talossa asustelee joukko kiinnostavaa vaihtoehtosakkia: vanhojen tavaroiden sairaalaa ylläpitävä, raskasta musiikkia soittava Bing, masennuksen kanssa kamppaileva ja sisäistä taiteilijuuttaa etsivä Ellen sekä väitöskirjan ja tylsän rakkaussuhteen parissa pyristelevä älykkö-Alice.

Tämän epäamerikkalaisen joukkion kuvittelisi kohtaavansa pikemmin vanhalla mantereella, vaikkapa Berliinissä, mutta annetaan Austerille oikeus sijoittaa heidät New Yorkiin. Austerin ratkaisun taustana on talousromahdus, jonka tuloksena oma kiinteistö, oma yritys tai oma menestys kyseenalaistui ennen näkemättömällä tavalla.

Kirjassa yllättää se, ettei kadonneen ja nyt uudelleen läheisiään etsivän Milesin haasteita ymmärrä parhaiten yksinhuoltaja-isä vaan äiti. Äiti, Mary-Lee, sai lapsen aivan liian nuorena, jätti pojan isän huomaan ja säntäsi luomaan nättelijäuraa. Entisellä hulttiolla Mary-Leellä tuntuukin menevän paljon paremmin kuin kustannusjohtaja-isällä, joka on menettämässä kirjabisnestään ja äitipuoli-Willalla, joka ei enää suostu kohtaamaan lapsensa tappanutta poikapuolta.

Miles elää 2000-luvulla, mutta hän on samanlainen hahmo kuin tutkija-Alicen sodasta palaavat miehet: vaitonaisuuden kuristama, vähäpuheinen ja vaitelias. Austerin kirja onkin myös tutkielma trauman psykologisista vaikutuksista.

Tuntuu ihanalta lukea kirjaa kun Milesin solmut vähitellen aukeavat ja nuori elämä on jälleen kääntymässä raiteilleen. Viimeisillä sivuilla kuvataan sellaista ekstaattista onnea, kun Miles saa Pilarin hetkeksi luokseen New Yorkiin, jota kirjallisuudessa harvoin kohtaan. Tuntuu järisyttävän väärältä, että Milesin sisällä asuva väkivaltaisuus leimahtaa jälleen talonvaltaajia häätävien poliisien edesssä. Tuhlaajapoika tuotti jälleen pettymyksen ja uhrauksena luopuu uudelleen tulevaisuudesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.