keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

John Banville Todistajan kirja – Vahinkomurhaajan vangitseva tunnustus

John Banvillen Todistajan kirja on niitä Keltaisen kirjaston kirjoja, joiden lukemiseen ei tahdo löytyä yhtään syytä. Banville on suomalaisille tuntematon, eikä Todistajan kirjastakaan löytynyt yhtään suomenkielistä bloggausta. Nyt löytyy.

John Banville. Todistajan kirja. 
Tämä on harmi, koska John Banville on Booker-palkittu, myös Todistajan kirja löytyy ehdokaslistalta, eli erinomainen kirjailija. Todistajan kirja ansaitsisi lukijansa. Kolmisenkymmentä vuotta sitten julkaisu kirja on intensiivinen ja rivi riviltä yhä vangitsevampi tarina rikoksesta, joka oli todennäköisesti lopultakin vain kurja sattuma.
Kuvittelen olevani jonkinlainen kyltymätön toukka, joka tyynesti ja järjestelmällisesti syö tulevaisuutta, siis sitä mitä ulkomaailma nimittää tulevaisuudeksi.
Todistajan kirja on minäkertojan monologia alusta loppuun. Tuomiolle vietävä rikollinen puhuttelee tuomaria ja kirjoittaa omaa tunnustusta ennen oikeudenkäyntiä.

Todistajan kirjassa Frederick Charles St John Vandervelt Montgomery, lyhyemmin Freddie, kertoo rikoksestaan totuuden, koko totuuden ja ainoastaan totuuden. Tai sitten ei.

Todistuksessaan Freddie selostaa lähes päättömien tapahtumien kulun ja samalla avaa elämänsä taustatarinan. Freddie tappoi naisen hups vaan sattumalta. Sitä ennen hän varasti taideteoksen yhtä yllättäen. Sattumusten kurja lopputulos vai kierolla logiikalla ennustettava tapahtumaketju?

Freddie Montgomeryssä on joka tapauksessa huijarin tuntua eikä patologinen persoonallisuuskaan välttämättä olisi väärä analyysi.

Freddie on Yhdysvalloissa opiskellut irlantilaissyntyinen tiedemies, joka ryhtyy viettämään kiertelevää elämää Välimeren saarilla. Mukana miehellä on tylsämielinen vaimo Daphne.

Jo alkumetreillä selviää, että Freddien minäkuva on pahasti vinksallaan. Freddie paljastaa olleensa jo lapsena synkkä ja vailla läheisiä tunnesiteitä. Tämä johtui toistuvasta käytöshäiriöstä, jota Freddie itse kutsui synkkyyden puuskiksi. Puuskat myrkyttivät ilmapiirin ja saivat seurassa olijat kavahtamaan. Äidilleen Freddie oli "ivallinen virne suupielessä" ja myöhemmin kadotettu lapsi. Kuvaan sopii, että  Freddie hylki omaa lastaan kuten äitiään.

Daphnen seurasta ja uusista ympyröissä Freddien kertoo: "saatoin hetkeksi unohtaa mitä olin: mitätön, hauras olento...pakahtumaisillani kaipauksesta ja ylenkatseesta...yksinäinen ja peloissani, epäilysten riivaama."

Kreikassa Freddie tapaa varakkaan amerikkalaisen Randolphin, jolta hän huijaa rahaa. Freddie pelastautuu velkojia synkeille kotikonnuilleen Irlantiin. Tai niin hän luulee, sillä nopeasti selviää, ettei häntä kaivattu nimeksikään.

Miten voi nuori mies laittaa itsensä sellaiseen satimeen, että hän varastaa keskiaikaisen taideaarteen turistiryhmän selän takaa, kidnappaa silminnäkijäksi osuneen palvelustytön ja surmaa tämän raa’asti?

Vankilassa oikeudenkäyntiä odottava Freddie käy läpi outoa elämäänsä, tapahtumien kulkua ja motiiveja. Tuomioistuin varmasti tuomitsee Freddien, mutta entäpä lukija? Viimeisiksi sanoiksi jää jäljelle häpeä, mutta onko se aito tunne vai vaan Freddien keino puhutella yleisöä?

Tarina sinänsä oli sikäli klassinen, että intensiteetti voimistui pitkin matkaa ja tarina jaksoi kiinnostaa uteliasta lukijaa. Freddien vimmainen ja maaninen tunnustus hypähtelee taitavasti elämänkerrasta rikokseen rikkoen tapahtumien kronologian. Minäkertoja tuskailee, miten köyhästi kieli kykenee ilmaisemaan pahuutta kun se yrittää manata esiin kammottavia voimia.
Sisälläni asuva olento oli viimein syöksynyt ulos, se raakimus tässä nyt puuskutti eteenpäin sitruunankeltaisessa valossa, verinen vyö uumillaan, ja minä roikuin avuttomana hänen selässään.
Kun järjestää itsensä kiipeliin, tapahtumista tulee mieletön uni, jossa tuntee itsensä kolmannen luokan filmitähdeksi. Häpeä on koukeroinen mörkö, joka venyttelee lonkeroitaan rauhattomasti

John Banvillen tuntemattomuus ei ehkä ole ainoa syy, miksi Todistajan kirja uskoakseni harvoin tulee lainatuksi tai muiden kuin Keltaisen kirjaston harrastajien hankkimaksi. Kirjan kansi on harvinaisen epäonnistunut ja vastenmielinen tekele. Lenin-patsaan näköinen mies polttelee sikaria irti leikatuiden Nefertitin-näköisten päiden keskellä. Olen nähnyt muun kielisiä painoksia, joiden kannessa on maalaus naisesta kädessään vaalea hansikas. Siis se varastetuksi joutunut onneton taulu. Tai mies, jossa ei ole lainkaan Leninin ilkeäkatseista näköä vaan aito hämmästys itseaiheutetusta onnettomuudesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.