Keltainen kirjasto

Pauhun alle jäi viisas hiljaisuus

2012-01-04T12:06:00.000+02:00

Kotikirjastoni hyllyiltä löytyy enää muutama Iso K, joka on minulta lukematta. Muutamia niistä, kuten Aleksander Solženitsynin kirjoja, olen karsastanut jo kauan ennakkoluulojeni takia. Aavistelin, että ainakin puolet hänen maineestaan on silkkaa politiikkaa.

Näin ei sitten ollutkaan. Elokuu neljätoista on upea kirja ja kunnianosoitus venäläisille klassikoille. Lähes yhtä vangitseva kuin Leo Tolstoin Sota ja Rauha. Kirjoissa on samantapainen rakenne, kotirintaman rauhasta uppoudutaan syvälle sotilaan mieleen. Eikä Tolstoi jää vain kirjalliseksi viitteeksi, hänen hahmonsa jopa näyttäytyy Solženitsynin kirjan sivuilla.

Jos sattumoisin et ole lukenut näitä kahta kirjaa, tee se pian. Lue ensi Sota ja rauha ja heti sen jälkeen Elokuu neljätoista. Tolstoin eepoksessa Venäjä sotii Napoleonia vastaan vuonna 1812. Kirjaa pidetään venäläisen yhteiskunnan läpivalaisuna. Saman tekee Elokuu neljätoista vuosisataa myöhemmin.

Elokuu neljätoista ei tarkoita päivää vaan puolitoistaviikkoista ajanjaksoa elokuussa 1914 (tarkemmin 10.-21.8.1914). Silloin Venäjä ympärysvaltioiden liittoutumassa hyökkää Saksaa vastaan tukeakseen Ranskaa ja slaavilaiskansoja. Tavoitteesta, Berliinin valtaamisesta, jäädään kauas. Kirjan viime sivuilla suuri osa joukoista perääntyy raskaita tappioita kärsineenä Pietariin.

Elokuu neljätoista on klassinen venäläinen epookki. Tyypillisen venäläisdraaman tavoin yhden tai muutaman keskushenkilön sijasta lukijan keskittymiskykyä koetellaan käsittömättömän lukuisalla henkilökavalkaadilla. Heti alun moniäänisissä kotirintamakuvauksissa kertojina vuorottelevat omia murheitaan hautovat äidit, sisaret, salaiset ihastukset ja rintamakutsua epätodellisissa tunnelmissa odottelevat miehet. Lukijaan luotetaan kuitenkin se verran, ettei henkilögalleriaa löytynyt kirjan lopusta - vaikka totutusta paikasta sitä etsinkin. Silti Solženitsynin henkilöissä on sellaista särmää ja psykologista syvyyttä, ettei yhtäkään heistä voisi tiputtaa kirjasta pois.

Solženitsyn on valinnut kirjalleen taidokkaan ajanjakson, joka enteilee keisarivenäjän ja uusien aatteiden lopullista yhteentörmäystä. Kirjan kymmenet henkilöt edustavat murentuvan yhteiskunnan lukuisia kansanrivejä ja lukemattomia aatteita.

Keisarillinen armeija on uskollinen keisarivallalle ja sen suosikkijärjestelmään perustuvalle johtamisjärjestelmälle. Armeijan upseereissa ja sotilaissa itää uusia aatteita sosialismista tolstoilaisuuteen, hegeliläisyyteen ja individualismiin.

Kirjan naiset ajelehtivat uskonnon, uusien taiteiden, emansipaation ja kommunismin ristiaallokossa. Politiikka on äkkiä kaiken keskipisteenä: tärkein puheenaihe jopa perheiden ruokapöydissä. Nuoret uhkuvat vallankumousta ja tulevat vanhempien varoituksista huolimatta pettymään. Kun suuret mullistukset nuolevat ilmaan, ajattelee moni kaiken pauhun keskellä kuten Ksenja: äkkiä ei voi tietää varmuudella mistään mitään, ei tunne omia mielipiteitään. Joten on parasta vai nostella kulmakarjoja ja pudistella päätä toivottavasti oikeassa kohdassa.

Kaiken sekasorron keskellä astuu esille venäläinen omatunto, rehellinen eversti Vorotyntsev. Hänellä on kykyä nähdä sodan mielivaltaisuus ja keisarivallan ahdinko. Vorotyntsevin vankka hahmo raportoi sotilasjohdolle rintamalla näkemästä venäläisarmeijan ja sotajohdon hajaannuksen.

Valhe. Siitä Solženitsynin halusi kirjoittaa tämän hienon kirjan. Ja valheen pauhun alle jää monien viisas hiljaisuus.

Tähtitiedettä, evoluutiota ja kirjallisuutta

2011-12-11T20:06:00.001+02:00

Kaikille kuuhulluille ja maailmankaikkeudesta huikaistuneille häikäisevä sekoitus fantasiaa ja faktaa: Italo Calvinon Koko kosmokomiikka. Sattumoisin juuri tänään on täysikuu, mutta hieman erilainen kuin Calvinon kirjan avaustarinassa. Siinä muistellaan aikaa, kun saatoimme soutaa täysikuun alle, koskettaa sitä ja loikata kuunkamaralle. Kun maa ja kuu olivat enemmän tasavertaisia planeettoja eikä toinen toiselle alisteinen kiertolainen.Tuntuu, kuin olisin ollut mukana itsekin.

Maailmankaikkeuden kehitys tapahtuu Calvinon kirjassa tässä ja nyt. Outo olento Qfwfq kertoo ikimuistoisimpia hetkiä seikailuistaan linnunradan vaiheissa. Qfwfq on erikoinen ääni: välillä silkkaa pölyä, välillä nilviäinen tai simpukka. Välillä aurinkotuulissa ja alkusumussa, välillä maapallolla tai vaikkapa Siriuksen tähdellä. Välillä mammutti tai ihminen, mutta ei rajallisen elämän vanki vaan ikuisesti matkaava sielu.

Koko kosmokomiikka paketoi maailmanhistorian synnyn 24 kertomukseen. Epämääräinen ja muuntautumiskykyinen Qfwfq on kuvassa mukana, kun sumuiset planeetat jakautuvat hyytelömäisiksi massoiksi. Linuunradan ydin hajoaa planeetoiksi ja muiksi kiertolaisiksi, kun värittömään maahan alkaa versoa vihreää elämään. Ensimmäiset elollisten merkit tulevat näkyviin ja nousevat merestä maalle. Millaista oli ollut silloin elää rajattomasti ja tuntea rajallisesti. Ja lopussa odotetusti Qfwfq käpertyy omaan mustaan aukkoonsa.

Calvinon kirja on kauniin marraskuinen. Taivas näkyy kirkkaimmin kun luonto on paljas, lumeton, lehdetön ja pilkkopimeä. Vain avaruuden valaisema, huimia tarinoita täynnä.

Pikkaisen pölyisesti väärästä ja oikeasta taiteesta

2011-11-05T16:13:00.001+02:00

Robertson Davies oli minulle ei-koskaan-kuullutkaan -kirjailija. Mikä verissä on -kirjan jälkeen hän saattaa sellaiseksi jäädäkin. Takakannessa herra Burgess hehkuttaa herra Daviesin ansaitsevan maailmanlaajuisen lukijakunnan. Mielipide ei voi tulla suoraan sydämestä, jotain anovaa kaverimyötätuntua siitä kuultaa läpi.

Mikä verissä on -kirjalla on silti hetkensä. Kehyskertomus toimii tässä hyvin ja se alku kannattaakin lukaista viimeisen sivun jälkeen. Kehys muistutti kirjan ideasta, joka lopussa oli minulta unohtunut.

Kirjan keskipiste ja sisäkkäistarinan päähenkilö on Francis Cornish, taidemaalari, -keräilijä ja suuren omaisuuden haltija. Lapseton ja perheetön vanhaherra jättää perintönsä veljenpojalleen Arthurille, joka perustaa setänsä kunniaksi säätiön. Säätion maine on uhattuna, kun pastori Darcourtin Francis -elämänkertaan on hiipimässä skandaalimainen paljastus: Francis ei ehkä olekaan ansiokas taidemaalari vaan väärentäjä.

Tilanteen selvittämiseksi lukija pääsee seuraamaan Francisin elämää kronologisesti kanadalaisesta pikkukaupungista Oxfordin kautta Tancredi Saracenin oppiin ja takaisin kotikonnuille Torontoon. Parhaat hetket kirjalla on Francisin lapsuudessa ja kanadalaisuuden kuvaamisessa. Kandalaisuudessa on hohtoa, väistämättä, ainakin yllätyksettömään amerikkalaisuuteen verrattuna. Julmaa junttimaisuutta ja takamaiden ahdasmielisyyttä, ihan kuin Alice Munroella. Näillä seuduilla ei raharikkaan suvun vesa Francis, jonka vintillä vartioidaan vähämielistä veljeä, suurta salaisuutta, pääse juhlimaan kaveripiirin suosikkina.

Oudoista oudoin Francisista tulee kun hän kiinnostuu maalaustaiteesta ja maalaamisesta. Onneksi on rahaa ja Oxford, jonne Francis pääsee toteuttamaan itseään. Ja koska lahjat eivät välttämättä yllä kovin korkealle, päätyy Francis Saracenin oppiin suureen sukukartanoon, jossa hän, toden totta, väärentää mestarinsa rinnalla muiden suuruuksien tauluja. Eikä ihan huvikseen, sillä väärennykset ovat hyvää kauppatavaaa etenkin toisen maailmansodan aikaisessa Saksassa. Taide tukee politiikkaa, vaikka siitä ei tässä kirjassa varsinaisesti kirjoitetakaan.

Sodan kynnyksellä Saksasta on häivyttävä ja väärentäjämestari päätyy ensin Englantiin ja sitten takaisin kotimaahan. Englannissa Francis työskentelee vastavakoilun miehenä toimien uralla, johon hänen Oxford-koulutuksensa tähtäsi. Isänsä jalanjäljissä.

Syntymästä kuolemaan etenevä tarina piirtää kuvan aika huumorintajuttomasta, suuria tunteita kaihtamattomasta, tunneköyhästä ja lopulta yksinäiseen itaruuteen vuorautuvasta herrasta. Vanhasta sielusta, jonka olisi pitänyt elää ja syntyä 1800-luvulla. Francisin ihmissuhteet ovat kovin vaisuja. Suurin rakkaus Ismay käytti häntä hyväkseen ja parhaiten Francisille sopi toverillinen naissuhde, jossa fyysiset tarpeet tyydytetään käytännöllisesti. Francisin itaruus koitui monien kohtaloksi, kuten nuoren kulttuurikriitikon ja -poliitikon Rossin, jonka elämän Francis olisi voinut pelastaa vauraudella. Jos olisi tahtonut.

Mikä verissä on varmasti lukijalle Ison K:n helpoimpia kirjoja. Sellainen vanhahtava, joka jo uutena tuoksahtaa pikkaisen pölyltä. Aikana, jolloin abstrakti kuvataiden on popularismia ja esittävä jotenkin hyvin passé.

Vampyyrien veikeä valtakunta

2011-10-23T11:14:00.003+03:00

Viktor Pelevin on astunut Daniil Harmsin saappasiin ja loikauttanut venäläisen absurdismin kaksituhattaluvulle. Tämä ei ole kirjallisuustieteellinen fakta, enkä minä venäläisen kirjallisuuden tai kulttuurin tuntija. Mutta jotenkin kaltaiseni yleistyksiin taipuvainen lukija voisi ajatella, että juuri peleviläistä ajankuvausta Venäjällä juuri nyt syntyy.

Viides maailmanvalta on vampyyrien valtakunta. Vampyyrit ovat sellainen tyypillinen alakulttuuri, valtakulttuuria mahtavampi, salaisempi ja kiihottavampi. Pelevin päähenkilöllä Romalla ei tietenkään ole mitään moraalisia ongelmia hypätä valintamyyläduunista ja äidin pilkkakirveen alaisuudesta vampyyrien kiehtovaan glamourin ja diskurssien maailmaan.

Kuten millä tahansa lahkolla, vampyyrien valtakunnassa on omat riittinsä ja vihityt jäsenet. Vampyyrit ovat uusi yläluokka ja eliitti. Romasta tulee Rama toinen, äidin elättämästä drop outista itsevarma vampyyrinuorukainen. Ennen täysivaltaista yhteisön jäsenyyttä Rama käy läpi opetussessiot vaikutusvaltaisten vampyyrien johdolla. Ensimmäinen puraisu, huumehöyryiset hetket, fyysiset harjoitteet, pukeutumiskoodi, elämäntavat, vampyyrien kulttuurihistoria...

Pelevin huulilla on ollut kirjaa kirjoittaessaan varmasti yhtä leveä hymy kuin takakannen kuvassa. Sen, mikä kirjassa on sarkasmia, mikä totta ja mikä fiktiota, jätän jonkun kirjailijaan ja venänäläiseen yhteiskuntaan paremmin perehtyneen lukijan pohdittavaksi.

Rotta - ihmisen pahin ystävä

2011-08-27T11:45:00.017+03:00

Tämä piristävä, uuvuttava, raivostuttava, loistava, hauska ja kerta kaikkiaan järkyttävä romaani kertoo ihmiskunnan lopusta, juonen lopusta, syntaksin lopusta

- näin on lainattu kriitikko Janette Turnerin sanoja Günter Grassin Rottarouvan takakanteen.

Kriitikon sanat kuvaavat ytimekkäästi Grassin romaanin kompleksisuutta. Sanoisi kriitikko. Mutta lukija voisi myös allekirjoittaisi kriitikon yhteenvedon, sillä se kiteyttää romaanin sekavuuden. Minusta kirja oli sisäänpäinkääntynyt. Sellainen, joita omaan päänsisäiseen maailmaansa eksyneet kirjailijat kirjoittavat itselleen ja sisäpiirilukijoilleen.

Olen lukenut, että uusimmassa romaanissaan Grass on mennyt vielä pidemmälle. Siinä hän kirjoittaa Saksan kielen uusiksi, joten kirjaa on mahdotonta kääntää muille kielille. Sitä ei siis julkaista, eikä tarvitse lukea, Isossa K:ssa!

Olin kauhean tuskastunut Grassiin ja hänen tyyliinsä. Otetaan vaikka tuo kriitikon mainitsema syntaksin, eli sanojen kieliopillisen luokittelun, loppu. Lukeminen on hidasta kun sanajajärjestykset kääntyvät ja vääntyvät. Huomasin, että lauseiden katsominen kokonaisuutena oli ainoa tehokas lukustrategia. Voisi olla mielenkiintoinen kokeilu, jos kirjan sisältö ei olisi näin tylsistyttävä.

Rottarouvassa sisäkkäistarinoita riitti. Välillä olin aivan ymmälläni niiden keskinäisistä riippuvuuksista.

Ensinnäkin oli joululahjaksi saatu rotta. Kertoja keskustelee rotan kanssa ajoittain unissa, välillä maata kiertävässä avaruusaluksessa. Unissa rotta antaa kertojalle ihmissuvun kasvatusta käsitteleviä runoja [!]. Rottarouva ei siis ole ihan perinteinen lemmikki vaan selvännäkijä, jonka tarinoissa käydään läpi rottien ja ihmisten symbioottista historiaa. Ja ajaudutaan ihmiskunnan, ei rottakunnan, loppuun.

Sitten tähän kirjaan on saatu Peltirummun Oskar, jo korkeaa ikään ehtineenä. Ja Kampela, joka puhuu merentutkimusaluksen naisille. Käsitellään ympäristökysymyksiä ja ihmiskunnan tilaa ja monia muita aiheita. Sain jotain kiinnostavaa irti merielämän ja Itämeren kuvauksista. Rügen ja Visby olivat keskeisesti esillä, tarinanarvoisia paikkoja molemmat. Suomesta mukaan pääsi maailmankuulu arkkityyppimme humalainen merimies.

Ja sitten oli se sisäkkäistarina, jota kammoksuin syvästi. Oskar tuottaa elokuvaa Grimminveljeksistä ja heidän hahmoistaan. Juonta selostetaan laajasti kun Hannu ja Kerttu pakenevat käsikädessä, Ruususen uni loppuu, Tähkäpää skalpeerataan, Lumikki on kääpiöiden seksilelu...ja sitä rataa.

Tämä lukukesä Ison K:n seurassa oli upea Høegin jälkeen ja ennen Grassia. Onneksi Grassilta taitaa olla lukematta enää Sipulia kuoriessa. Taidan pitää todella todella pitkän tauon ennen sitä kirjaa.

Älä rakasta vaimoa liikaa, siitä ei hyvää seuraa

2011-08-23T12:27:00.012+03:00

Mielenkiintoinen konsepti: miniatyyrinovellit. Yli viisikymmentä sellaisia mahtuu Yasumari Kawabatan Kämmenenkokoisiin tarinoihin.

Kämmentarinat on ryhmitelty sujuvasti kronologiaan. Ensimmäiset ovat orvon, isoisän kasvattaman Kawabatan nuoruusvuosilta. Kun isoisä kuolee, herättää enemmän uteliaisuutta kuin surua arvailla, kuinka orvon nyt maailmassa käy. Viimeisessä tytär tarkkailee vanhenevaa, ehkä dementoituvaa, isäänsä, joka näkee oudoissa ihmisissä tuttavia vuosien takaa.

Kaikki kämmentarinat ovat ihmistarinoita. Ja tottahan se on, että pariin sivuun saa taitava kirjailija hyvin mahdutettua jopa ihmiskohtaloita. Ja peruskaava on Kawabatalla hallussa: hetki, joka saa näkemään tutun uusin silmin, vanha tunne tai tunnelma katosi, ihminen rohkaistui johonkin uuteen.

Osaksi kämmentarinoista tekee kiinnostavia vieras kulttuuri. Ihmisten motiivit ja päätökset ovat kummallisia. Totutusta poiketen kirjan japanilaiset eivät ole pidättyväisiä eivätkä konservatiisivia. Helposti kyllästytään ja hypätään tuntemattoman rakastajaan matkaan. Ollaan kevytmielisiä geishoja ja monen miehen naisia ihan avoimesti. Erotaan vaihtelunhalusta ja vaihdetaan kaupunkia. Ja vanhempien ja lasten välit ovat ihan yhtä mutkikkaat kuin lännessäkin.

Silti näissä muutoksissa ei ole liioiteltua dramatiikkaa, kohtalo vain punoo seittejään. Kertomuksia hallitsevat hienovireiset tunnelmat, sillä liiallisissa tunnekuohuissa on aina jotain kohtuutonta. Ei vaimoa voi rakastaa liikaa, siitä rangaistaan.

Vaikka Kawabata kuvaa novelleissaan eri aikakausia, on niissä kaikissa vahva menneen maailman tuntu. Ja onhan näiden tekstien kirjoittamisesta jo useita vuosikymmeniä, sillä vuonna 1968 Nobelilla palkittu Kawabata kuoli muutama vuosi palkitsemisen jälkeen.

Vaeltajan rengasmatkat

2011-08-07T17:16:00.017+03:00

Ei ole aihetta, josta W. G. Sebald ei tekisi kirjallisuutta. Sillin fysiologiasta, orjataloudesta, Taipingin kapinasta ja monesta muusta luonnonhistoriallista episodista voi lukea Saturnukset renkaista. Sebaldin seurassa on mahdollista kokea lukijan flow, lukemisen huumaava toinen todellisuus.

Saturnukset renkaat on aivan yhtä loistava, ja tyylillisesti hyvin samankaltainen, kuin Sebaldin kaksi muuta aiemmin suomennettua romaania: Austerlitz ja Vieraalla maalla. Näiden lisäksi kymmenisen vuotta sitten auto-onnettomuudessa kuollut Sebald ehti kirjoittaa vain yhden romaanin.

Saturnukset renkaat on kuvitettu dokumentti ihmiskunnan mikrohistoriasta. Natsiupseerin jälkeläisen historiankäsitys on raadollisen fatalistinen:

Historia on pelkkiä onnettomuuksia ja viettelyksiä, jotka käyvät meidän kimppuumme, vyöryvät aalto aallolta niin kuin meren rantaan...niin että me emme maisten päiviemme ajan saa kokea ainuttakaan hetkeä, jossa ei ole lainkaan pelkoa.

Siteeraus on lainattu kovasti mieleeni painuneenlta hahmolta, leskikeisarinna Cixiltä, joka raaoin ottein hallitsi Kiinan keisari-istuinta vuosikymmeniä.

Tarinallisesti Saturnukset renkaat on matkakertomus vaelluksesta Suffolkin kreivikunnassa. Suffolk on Britannian Saturnukset renkaat: mystinen jäänne, joka on pölynä, hiekkana, kivikasoina ja rauniona jäänyt elämään omaa pysähtynyttä elämäänsä. Aiemmin vilkkaat rannikkokaupungit ovat autioituneet, kansainväliset satamakaupungit taantuneet ja kokonaiset rakennukset hävinneet eroosion voimasta meren hiekkaaan ja aaltoihin. Surumielistä, mutta ehdottomasti myös romanttisen nostalgista.

Sebald on intohimoisen kiinnostunut siitä, mikä joskus oli merkityksellistä. Sisäkkäiskertomus seuraa toistaan, kun matkalainen kertoilee tarinoita rauniokasoista ja niiden entisistä asukeista.

Usein kyse on omalaatuisista persoonallisuuksista, jotka eivät aivan ylitä virallisen historiankirjoituksen kynnystä. Tällainen on esimerkiksi umpimielinen Edward FitzGerard. Hän hylkää yläluokkaisen elämäntyylin ja seurapiirit, asustelee vaatimattomissa majoissa ja purjehtii yksinäisillä ulapoilla. Ja käy ikuista taistelua säännöllisesti kimppuun rynnistäviä raskasmielisiä sinisiä paholaisia vastaan. Tai sitten heidät nähdään toisin, hyvin inhimillisesti, kuten Joseph Konradina tunnettu Konrad Korzeniowski. Konrad joutui loppuelämänsä kantamaan valkoisen miehen taakkaa osallistuttuaan Kongon valtaamiseen.

Käsialaltaan Sebald on 1600-luvulla eläneen, siteeraamansa kirjailija Thomas Brownen jälkeläinen. Brownesta kirjailijana minulla ei tietenkään ole mitään käsitystä, mutta Sebaldin mukaan hän tuottaa jopa kahdenkin sivun mittaisia lauseita, jotka kuljettavat mukanaan uuvuttavan määrän oppineisuutta, sitaatteja, kielikuvia ja labyrinttimaisia rakenteita. Samanlaisella haarautuvien polkujen matkalla ollaan nytkin, mutta Sebaldia kiehtovampaa matkaopasta Suffolkista ei varmasti ole tarjolla.

Singerin varsovalainen välipala

2011-07-29T16:12:00.015+03:00

Isaac Bashevis Singer on yksi Ison K:n tuottoisimmista ja laadukkaimmista kirjailijoista. Vaikka kaikki hänen kirjansa eivät välttämättä yllä valioluokkaan, ovat ne mutkattomia välipaloja. Juuri tällainen snack-kirja oli muutamassa tunnissa luettu Parantumaton.

Kirjassa yritetään parantua impotenssista ja ollaan kaikkien himojen vietävänä. Max Barabander palaa parinkymmenen vuoden kuluttua Argentiinasta Varsovaan, Singerin rakkaaseen kotikaupunkiin. Maailmanmiehen taskut pursuavat seteleitä ja muutenkin löytyy kiinteistöomaosuutta loppuelämää varten.

Max pyörii Varsovan juutalaiskortteleissa "lihassa ja turmelluksessa" ryhtäillen intohimosta toiseen. Varakas mies otetaan avosylin vastaan ja muutamassa päivässä Max onnistuu kihlautumaan, jättämään morsiamensa, solmimaan naiskauppaa koskeva liikekumppanuuden, hankkimana talon ja sotkeutumaan okkultismiin.

Max on parantumaton hamesankari ja elostelija, vähäoppinen ja uskonnoton. Tämän lisäksi Max on myös epätoivoinen, sillä Argentiinaa on jäänyt suuri määrä surua: ainoan lapsen yllättävä kuolema ja vaimon kylmettyminen. Mikä pahinta, Maxista on tullut impotentti.

Seksuaalisia iloja Varsovassa ei siis koeta, vaikka Max on flirtin mestari ja hameenhelma nousee ahkerasti. Kun viimein ollaan pääsemässä itse asiaan, Max laukeaa yllättävällä tavalla. Hänen taskussaan ollut ase tappaa naiskauppakumppanin ja Max päätyy vankilaan.

Maxin Varsovan-matka saa viimen tarkoituksen. Se on pahan sovitus.

Medeia - nainen aikaansa edellä

2011-07-28T11:05:00.013+03:00

Kuinka pitkään pidät pääsi pystyssä ja uskot omaan vakaumukseesi, jos koko lähiyhteisö kääntyy sinua vastaan? Kuinka nopeasti tuomitset oudonlaiset, oman etusi nimissä, oman nahkasi pelastaaksesi?

Näitä, ja monia muita, toiseuteen liittyviä kysymyksiä joutuu pohtimaan lukiessaan Christa Wolfin hienoa kirjaa Medeia. Kysymyksiä on pohtinut varmasti itsekin entisestä Itä-Saksassa lähtöisin oleva Wolf.

Wolf entisöi taitavasti Euripideen klassisen Medeian. Rakenteellisesti Wolfin tekstistä löytyy uskollisuutta alkuperäiselle, mutta Medeian henkilöhahmo kirjoitetaan täysin uusiksi.

kaikki mitä olen tehnyt
on rakkauden työtä
Olen nyt Medeia
kärimyksestä syntynyt
Seneca: Medeia

Wolfin Medeia ei ole varsinainen draama, mutta siitä saa helposti näytelmäsovituksen. Kuusi ääntä ja kuusi henkilöä on äänessä vuorollaan.

Kiinnostavin ääni on varattu Medeialla. Kuninkaantytär, parantaja, kaunotar lähtee Kolkhiista, Mustanmeren rannalta argonautti Jasonin matkaan. Intohimoisen rakkauden liekki sammahtaa Korintissa, jossa laskelmoiva Jason huomaa suhteen virheliikkeeksi. Pystypäinen, omavaltainen ja osaava Medeia on aivan liian näkyvä hahmo korinttilaisille. He näkisivät mieluummin pakolaisen katoavan seinänvieruksiin.

Tarina on aito tragedia, jossa ylpeä Medeia kulkee päättäväisesti kohti omaa turmiotaan. Yksilöllisen tragedian rinnalla se on yhteisöllinen tragedia, sillä Medeian mukana tuhoutuvat hänen poikansa, Jason, kuninkaantytär ja koko Korintin kuningashuone.

Euripiden Medeia oli häikäilemätön lapsenmurhaaja, mutta Wolfen Medeia saa lukijan puolelleen. Nainen, joka oli ajastaan vuosisatoja edellä: syvästi tunteva, oikeudenmukainen ja periaatteilleen uskollinen. Syystäkin hän kysyy:

Entä minä. Onko jossain maailma, voisiko olla jokin aika johon minä sopisin.

Nautin tästä kirjasta erittäin paljon. Ja mietin, miksi Isossa K:ssa on julkaistu niin ällistyttävän vähän [kymmenesosa?] naiskirjailijoita.

Loppuunpalanut tapaus

2011-07-27T16:13:00.023+03:00

Taas Afrikassa, tällä kertaa Graham Greenen Kongossa.

Olen lukenut Greeneä vain vähän, iäisyys sitten, mutta muistelen, että hän oli nuoruudessani Nimi. Joka tunnettiin dekkareista. Siksi hämmästyin, kun löysin hänet Isosta K:sta.

En hämmästele enää. Loppuun palaneessa on kaikki kohdallaan. Se on vangitseva kertomus kuuluisuuden kiroista ja kolonialismista mustassa Afrikassa. Kirjassa pohditaan maineen kiroja, valkoisen miehen ja kristinuskon moraalia, uhreja ja uhrautumista. Isoja, filosofisia teemoja.

Mieleen jäävät etenkin päähenkilö, maailmankuulu arkkitehti Querry, ja lepsarairaalaa ylläpitävä tohtori Colin. Kirjan helmiä ovat miesten keskustelut elämän tarkoituksesta ja hitaasti viriävä yhteisymmärrys.

Querry pakenee Afrikkaan kuuluisuutta ja mielen tyhjyyttä. Aluksi vaiteliaan muukalaisen motiivit vaikuttavat hämäriltä. Onko kyseessä rikollinen, kuolemansairas vai itsetuhoinen miesparka. Salaisia tarkoitusperiä ei olekaan vaan Querry on "burnt-out case" jo ennen 2000-lukua. Elämänhimosta, naisista ja kutsumuksesta on tullut hänelle inhottava taakka, jonka hän haluaa jättää menneisyyteen.

Tohtori Colin on eri mieltä. Kutsumuksesta ei vetäydytä syrjään. Ilman tarkoitusta Querry ei voi jäädä sairaalaan. Colinin kutsumuksesta ei ole epäselvyyttä. Hän haluaa teltan tilalle oikean sairaalan ja parantaa lepran. Mietin, onko Colinia kirjoittaessaan Greenellä ollut mielessään Albert Schweitzer.

Kun Querryn henkilöllisyys paljastuu, jokainen haluaa kuuluisasta miehestä osansa: Colin sairaalan piirrokset, toimittaja Parkinson menestysjuttunsa sankarin, tehtailija Rycker sydänystävän, viidakkoelämään kyllästynyt Ryckerin vaimo Maria henkilökohtaisen pelastajan ja leprasairalaa ylläpitävä papisto kuuluisuutta lähetysasemalle.

Querrystä löytyy viidakossa, omaksi yllätyksekseenkin, paljon hyvyyttä. Hän pelastaa orjansa itsemurhalta, ryhtyy piirtämään Colinille leprasairaalaa ja auttaa rouva Ryckerin kaupunkiin raskaustestiin.

Olipa onnen päivä meille kaikille, kun hän saapui tänne...Vielä onnekkaampi päivä hänelle...On paljon vaikeampi parantaa sielua kuin ruumista, ja kuitenkin luulen, että paranaminen on melkein täydellistä.

Kun kirjan loppupuolella juhlitaan sairaalan harjaannostajaisia on onni lähes täydellistä.

Olen luullakseni parantunut melko hyvin kaikesta, jopa inhostakin. Olen ollut täällä onnellinen.

Juhlatunnelman takana kulkee kuitenkin toinen tarina. Ryckerin raivo. Querry on tahtomattaan aiheuttanut kyläskandaalin, kun Maria Rycker ilmoittaa hänet, aiheettomasti, lapsensa isäksi.

Ensimmäisinä rangaistuksia ovat jakelemassa katoliset nunnat ja papit. Ja seuraavan kiven heittää herra Rycker, joka ampuu Querryn.

Yhden miehen menehtyminen toisen miehen luotiin on pieni tappio paikassa, jossa lepraan kuolee päivässä kymmeniä. Querry haudataan ja taistelu lepran voittamiseksi jatkuu. Epäilemättä oikeudenmukainen johtopäätös amputoitujen, norsutautisten ja typistyneiden keskellä. Tapaus Querry, loppuunkäsitelty.

Aivan ensimmäinen!

2011-07-21T19:57:00.011+03:00

Hyvät lukijani ja tähän blogiin satunnaisesti eksyvät. Saanko esitellä: aivan ensimmäinen Iso K. Alan Patonin Liian myöhään vesipääsky. Ilmestynyt 1953, kirjailija syntynyt vuonna 1903 Etelä-Afrikassa.

Tämän kirjan täytyy olla hyvin erityinen saadessaan tällaisen kunnian. Ja vaikket ole ikinä Alan Patonista kuullutkaan, saatika mitään mieheltä lukenutkaan [en ollut minäkään!], älä ole huolissasi. Kirja on avausosuuden arvoinen.

Vesipääsky käsittelee aihetta, jota eteläafrikkalaiselta romaanilta ensimmäiseksi odottaa. Rotukysymystä. Mutta kaikkien Nadine Gordimerien ja André Brinkin mahdollinen oppi-isä tekee sen erityisen koskettavasti.

Vesipääsky on inhimillinen tragedia kohtaloonsa sortuvasta miehestä. Kerronnassa riittää kiinnostavuutta, sillä kertojana on arvostetun van Vlaanderin perheen naimaton käly. Hän pistää tuhoutuneen perheen tuskan paperille. Tuhon syy on veljenpoika Pieter, jonka päiväkirjaotteet sekoittuvat tädin testiin.

Pieter itsessään on mystinen, janusmainen hahmo. Pieter on jumalaisen komea afrikaaneri, sotasankari, luutnatti ja rugbymestari. Joka ei siltikään voi päästä rangaistuksetta siveyslain, mustan ja valkoisen seksisuhde, rikkomisesta.

Koskettavinta kirjassa on Pieterin oma taistelu viettejään vastaan. Tie kohti henkilökohtaista romahdusta on vastustamaton. Siitäkin huolimatta, että henkilökohtaista ei ole ilman yhteisöllistä. Pieterin himo on vesipääskyn viimeinen lento myrskypilveen.

Yksilön ja yhteisön lisäksi Patonin kirjassa vastakkain ovat miehet ja naiset.Yhteisön näkökulmasta Pieterin ongelma on sielullinen outous ja liiallinen herkkyys - kaikki sellainen, jota naismaisuudeksi kutsuttiin. Kun vertailukohtana on edellisen sukupolven ja oman isän ehdoton patriarkaalisuus, itsetietoisuus, taipumattomuus ja ehdottomuus, on ristiriita väistämätön. Kun Pieterin teko käy ilmi, suljetaan isän talon etuovi ikiajoiksi ja pojan nimi pyyhitään perheraamatusta. Sen sijaan perheen naiset täti ja käly, surustaan huolimatta, ovat täynnä rakkautta, anteeksiantoa ja raastavia itsesyytöksiä.

Sinun on sanottava pojalleni, että laki tosin pakottaa hänet kärsimään, mutta ettei mikään laki voi kieltää häneltä meidän rakkauttamme...Hänen elämänsä kuuluu Jumalalle...ja niimpä hänen on pidettävä arvossa elämäänsä, eikä hän saa vajota epätoivoon.

Alan Paton itse toimi aktiivisesti rotuerottelua vastaan ja sai toiminnastaan kansainvälistä tunnustusta.

Valaiseva postaus Vesipääskystä Kirsimarian blogissa >>
Ja sitten huomasin, että joku muukin on lukemassa Isoa K:ta >>
Patonin bibliografia ja lisätietoa Apartheidistä 1940-50 -luvun Etelä-Afrikassa
Authors Calendarista >>

Baskimaan bussiromaani

2011-07-21T10:30:00.008+03:00

Bernardo Atxagan Yksinäinen on ehdottomasti ollut yksi isoimmista Ison K:n löydöistäni. Baskikirjailijalta on julkaistu sarjassa kaksi muutakin kirjaa, ensimmäisenä oletettava läpimurtoteos Obababoak ja nyt lukemani Tuolla taivaalla.

Tuolla taivaalla on sellainen minieepos, jonka on vaikea uskoa yltävän lähellekään Yksinäisen tuskaista syvyyttä. Aihe on kuitenkin sama tuttu, baskiterrorismi. Ei kai vain tuore ihastukseni Atxaga ole yhden aiheen kirjailija!

Tuolla taivaalla on omalla pikkuruisella tavallaan liikuttava kirjanen. Kolmikymppinen Irene vapautuu neljän vankilavuoden jälkeen täyteen tyhjyyteen:

perhe, ystäväpiiri, jopa itse yhteiskunta - joka oli vain perheen jatke - olivan lapsuudessa olleet hyvä pakopaikka, jonkinlainen pehmeä matto jota pitkin saattoi kulkea huolettomastia, astua jäääkylmälle lattialle...mutta myöhemmin, sitä mukaan kun ihminen kasvoi ja aikuistui, tuo matto alkaa kulua tai purkautua tai vielä pahempaa...esti liikkumasta mihinkään suuntaan.

Kirja kattaa Irenen ensimmäinen vuorokauden vapaudessa ja pelonsekaisen bussimatkan Barcelonasta Bilbaoon. Bussimatkasta tulee raastava, kun Ireneä seuraavat poliisit tai terroristit, jotka kyseenalaistavat entisen vangin vapauden. Ja Yksinäisen jälkeen on valmis löymään suuriakin summia vetoa traagisesta lopusta. Mutta yllätys on suuri kun Bilbaon taivas ei olekaan harmaa vaan pilvien välistä pilkistää!

Tuolla taivaalla on kirja kirjallisuuden lohduttavasta voimasta. Vankilassa sellikaverit Irene, Margarita ja Antonia pitivät lohduttavaa, ja erittäin laadukasta, lukupiiriä. Lähtiessään vankilasta Irene valitsee mukaansa kymmenkunta kirjaa, joista tärkein ovat Stendhalin Punaista ja mustaa ja Emily Dickinsonin runot.

Ruoholla on niin helppoa:
vain olla vihreä

Mutta ei-kasvinkaltaisten ihmisten maailmassa ongelma on se sama, jonka Michelangelo kuvasi freskossaan: edes Jumala ei kykene koskettamaan Aatamia vaan aina väliin mahtuu pienenpieni yksinäisyys.

PS. Isoa K:ta voisi analysoida myös luettelemalla ja pohtimalla, mistä muista kirjoista kirjat kertovat. Ja sitten lukea ne. Jätän tämän tehtävän jollekulle toiselle.

Luojan ja ihmisen töitä

2011-07-20T10:28:00.014+03:00

Hyvä John Irving. Kiitos, että pelastit lukukesäni kirjalla Oman elämänsä sankari! Kiitos John, että kirjasi on niin ihanasti vanhanaikainen. Olet kirjoittanut siihen kronologisesti etenevän tarinan, tunne-elämältään uskottavat henkilöhahmot, liikuttavat ihmiskohtalot ja mieleenpainuvat tapahtumapaikat.

Peter Høegin jälkeen tuntui upealta lukea kirjaa, joka on kirjoitettu lukijoille [Høegin kohderyhmää en rupea edes arvailemaan]. Ehkä jaksan sittenkin vetää tämän projektin, ja jäljellä olevat vajaat kaksisataa Isoa K:ta, loppuun.

Mitä tahansa negatiivisiä mielipiteitä olenkin kirjoittanut ensimmäisen huipputriplan jälkeisistä Irvingeistä [erit. Vesimies], perun sen nyt. Oman elämänsä sankari oli Irvingin neljäs kirja ja aivan yhtä hyvä kuin kolme edeltäjäänsä.

Hyvin ymmmärrettävää, että kirjasta on syntynyt menestyselokuva. Ensinnäkin, kirjan kaksi päätapahtumapaikkaa ovat suoraan lavastettavissa. St. Cloud'sin orpokoti ja synnytyssairaala Mainen kukkuloilla ja näkymät sumuisiin laaksoihin. Ocean View:n monilajikkeinen omenatila siideritaloineen lähempänä merta, myös Mainessa.

St. Cloud'sin sairaalassa eetteriaddiktoitunut synnytyslääkäri Wilbur Larch tekee jumalan ja ihmisen töitä, siis synnytyksiä ja abortteja [synnytyslääkäri? Mistäs tämä nyt tuli? Selityksistä löytyy tieto, jonka mukaan Irvingin isoisä toimi aikoinaan samassa ammatissa]. St. Cloudissa syntyy myös kirjan sankari, orpo Homer Wells. St. Cloud'sista Homer päätyy Ocean Viewiin abortoidun Candyn ja tämän poikaystävän Willyn matkassa. Kolmikko rakastaa toisiaan ratkaisemattomalla tavalla. Lojaalisti ja totuutta karttaen.

Teemaltaan Irvingin kirja onkin moraliteettipohdinta ihmisen ja luojan töistä. Oman elämänsä arvoja joutuu pohtimaan kukin kirjan henkilöistä vuorollaan, niin aborttilääkäri Wilbur kuin Candyn kanssa lapsen saava Homerkin. The Cider House Rules - kirjan alkuperäinen nimi - on pienyhteisön sanaton laki ompa sitten kyse poimijaneekereiden nokkimisjärjestyksestä, mustien ja valkoisen suhteista tai Wallyn ja Homerin käyttöoikeutta ihanaan Candyyn.

Ikuisia teemoja, kauniisti kirjoitettuna. Tämän kirjan ääreen kannatti pysähtyä.

Äänekästä hiljaisuutta

2011-07-19T10:27:00.009+03:00

Peter Høegin Hiljainen tyttö on äänekäs kirja. Päähenkilö Kasper Kronea on siunattu ilmiömäisellä sävelkorvalla. Kasperin kuudes aisti kuulee sävellajit ja -asteikot, soinnut, teemat, modulaatiot ja jopa kappaleet aina tavatessaan ihmisiä. Niiden avulla on helppo nousta tilannetajun mestariksi.

Tilannetajua Kasper tarvitseekin. Hän on pikku nilkki, tai sittenkin sankariainesta. Kasperin ammatti on klovni, kansainvälisesti tunnettu sellainen. Mutta paradoksaalinen Kasper on sankari lain ulkopuolella. Verot maksamatta, poliisit perässä, vastuunotto omasta elämästä kateissa.

Hiljainen tyttö on toisaalta tyypillinen päähenkilön kasvutarina. Nilkistä sankariksi -kasvukaaren avainhenkilö on pikkutyttö KlaraMaria, jonka Kasper tapaa tarinan alkajaisiksi. Ihme ja kumma: KlaraMarialla ei ole lainkaan sointia. Täydellisen hiljaisuuden tyttö pyytää Kasperilta apua: hänet on siepattu.

Ja jos tähän asti tuntui, että pysyit perässä, huti tuli. Høeg kirjoitti kirjaa lähes kymmenen vuotta. Siinä ajassa uuteen kirjaan upposi aivan liikaa lastia. Selkeän päähenkilön lisäksi sivuhenkilöitä on vähemmän, mutta vahvoja avainhenkilöitä aivan liikaa. Etenkin kirja on turvoksissa intertekstuaalisia viittauksia, jotka saivat minut totaalisen pyörryksiin. Kasper ei todellakaan ole tyhjäpäinen klovni eikä Høeg sivistymätön kirjailija!

Itse olisin lukiessani tarvinnut rinnalle seliteosan, jossa käydään läpi kaikki nämä intertekstuaaliset vittaukset [jos jollekin kirjallisuustieteen tunnille, tai muuten vaan lukupiiriin, tarvitaan esimerkkiä intertekstuaalisuudesta, tätä parempaa esimerkkiä on vaikea löytää]. Jos esimerkiksi klassinen musiikki sävellajeineen ei ole selkäytimessä, voi voi lukijaa. Voi voi samoin, jos sirkustaiteen-, kulttuuri-, tanskan- ja uskonnonhistorissa on puutteita. Paljon jää ymmärtämättä.

Kaiken tämän lisäksi Hiljaisen tytön tarina on täysin fragmentaalinen. Siis postmoderni [saimpas senkin mukaan!]. Tämä on scifi uppoavasta Kööpenhaminasta rikollisjengeineen? Ja myös dekkari kidutuksineen, murhineen, takaa-ajoineen, piilottelevine nunnineen?

En voi sano ymmärtäneeni Hiljaisesta tytöstä paljoakaan. Mutta ikäväkseni kirja ei myöskään jäänyt vaivaamaan, kutittamaan mieltä - jättänyt jälkiä. Jos en olisi lainannut tätä kirjastosta, voisin heittää sillä vesilintua.

No Høegin hyväksi täytyy sanoa, että kirjan kieli pelasti hieman. Jotain rauhaa, viisautta ja kypsyyttä kaaoksen keskellä.

Kun nyt kerran olen ryhtynyt antamaan Høegeille pisteitä Hiljainen tyttö saa 3. Enkä varmasti lue vähään aikaan niitä yhtään enempää!

PS. Tasapuolisuuden nimissä on pakko muistuttaa, että Hoeg on ihmisenä hieno mies.

Hiljaisen tytöt kirja-arvoteluita Kirsi Pihan lopetetussa Lukipiirissä
ja HS:n Jukka Petäjältä. Minusta kuvaavaa, että vaikka Piha kirjoittaa pitäneensä kirjasta paljon, ei hänellä ole siitä juurikaan sanottavaa sitaatteja lukuun ottamatta.

Tanskan 500 vuoden yksinäisyys

2011-06-23T14:18:00.014+03:00

Peter Høeg, Euroopan ikioma Gabriel Garcia-Marques. Laimeampana ja epäuskottavampana.

Luin Naisen ja Apinan ensin. Oivallus siitä, miksi se kirja piti kirjoittaa tai julkaista tai lukea jäi arvoitukseksi. Asteikolla 0-10 annan kirjalle arvosanan 1.

Sitten oli jossain vaiheessa pakko lukea lisää Høegeja kun on tähän projektiin ryhtynyt. Nappasin kirjaston hyllystä Kuvitelmia 20. vuosisadasta. Se on tanskalaisen esikoisromaani. Takakannen mukaan kirja saa lukijan haltioihinsa.

No ei saanut. Mutta ideaa siitä sentään löytyi, varmasti ainakin tanskalaisille, onhan kirja fiktiivinen tulkinta juutinmaan 500 viimeisestä vuosikymmenestä. Høegin itsensa avaussanoin "Tanskan unelmien historia, lyhyt selostus siitä mitä me tällä vuosisadalla olemme pelänneet, uneksineet, toivoneet ja odottaneet."

Unelmia ja odotuksia edustavat kahden sukuhaaran edustajat, sekoitukset fantasiahahmoja ja hyvin tunnistettavia arkkityyppejä. Kyyninen liikemies Carl Laurids, herätysliikkeen pyhimys-tytär Anna Bak, ryöstelemällä itsensä elättävä sirkustaiteilijapariskunta Ramses ja Prinsessa, heidän onnenmyyränsä Adonis, häiriintynyt pikkurikollinen Maria, luksushuora Amalie ja ylikunnollinen suorittaja Carl.

Sukuperinnöstä ei tule kenellekään onnenpotkua. Häikäilemätön ei kestä riippuvuutta rakkaudesta, pyhimys uupuu pettumyksiin, onnenmyyrä pakenee arjen taakkaa, kunnollinen vaipuu mielisairaalakuntoon.

Sinänsä tavanomaista. Mutta kun Høeg pistää Marques-vaihteen päälle elävät ihmiset ikuisesti, katovat kävelyllä vetten päällä ja hehkuvat pyhimysten valoa.

Kuvitelmia on sentään vähän siedettävämpi kirja kuin Nainen ja apina. Annan sille arvosanaksi 4. Ja urheudenpuuskassa luen seuraavaksi Hiljaisen tytön.

Pahanneuvon vuoren juurella

2011-06-13T21:42:00.015+03:00

Amos Oz on palannut Luvattuun maahan. Ozin Pahanneuvon vuoren kolmen novellin sankarit ja sankarittaret saapuivat sinne suurin odotuksin. Se oli sitä aikaa, kun britit olivat luopumassa Palestiinan hallinnasta ja arabisota väijyi kulman takana.

Heistä jotkut, kuten Ruth, vain jäivät. Ruth oli ihailtu lausuja, jonka halusi lähteä Amerikkaan. Olihan häntä jopa komea Tadeuszkin rakastanut. Mutta se oli silloin Puolassa, kun rodulla ei ollut väliä. Myöhemmin oli, ja Ruth löysi itsensä siirtokunnasta Hansin kanssa. Josta piti tulla runoilija, mutta ei, tuli lääkäri. Ja joille syntyi erikoinen poika, hiljainen eikä ystäviä. Ruthin päätä särki usein, liikaa aurinkoa, liikaa yksitoikkoista arkea. Kunnes kerran tuli kutsu Sir Alainin juhliin ja Ruth tanssi brittiamiraalin käsivarsilla kauas pois.

Vaikka luvatussa maassa ollaan, kalvaa Ruthia ja muita Ozin henkilöitä kaipaus. Kaipauksessa riutuu myös kuolemansairas tohtori Emanuel Nussbaum. Hän kirjoittaa kirjeitä Minalle, entiselle rakkaalleen. Jota ei ole nähnyt vuosiin ja joka ei ikinä vastaa.

Ozin kirjassa on myös nuoria miehiä, jotka kuuluvat vastarintaliikkeeseen ja unelmoivat juutalaisten maailmanvallasta. Rakennetaan räjähteitä ja pommeja, kadotaan sissileireille ja piilotellaan poliittisia aineistoja. Jewish Agency ja brittiarmeija kohtaavat kotitarkastuksissa. Perheestä tulee surullinen käsite kun miesten ajan vievät sotasuunnitelmat ja naiset kuihtuvat kotona. Lapset pysyvät poissa jaloista kostaakseen kaiken välinpitämättömyyden toisilleen julmissa pihaleikeissä.

Ozin kirjoissa on paljon henkistä yksinäisyyttä ja tukahdutettua surua. Niistä kirjoittaessa tulee samanlainen olo: paljon jää sanomatta ja ymmärtämättä. Itse taidan ihailla Ozina ja hänen kirjojaan ehkä enemmän kuin ketään toista Isossa K:ssa.

Yölentäjän matkassa

2011-05-23T18:28:00.013+03:00

Miten sujuu Pikku Prinssin tekijältä aikuisten ihmisten romaanin kirjoittaminen? Kerrotaankohan siinä planeetoista, tähdistä ja pienistä, merkityksellisistä asioista? Ja suhtautuuko aikuisten Antoine de Saint-Exypéry kirjoittamiseen kovin sentimentaalisesti ja vakavasti?

Jotain tunnistettavasti samaa Siipien sankareissa, Yölennossa ja Pikku Prinssissä todellakin on. Ainakin taivas, tähdet ja lentokoneet. Saint-Exupéry valitsi kirjojensa aiheeksi asioita, jotka tunsi parhaiten.

Kuten nimet kertovat, Siipien sankareissa ja Yölennossa pääosassa on lentäminen. Mutta ei mikään tavanomainen reitti- tai harrastelijalentäminen vaan postilentäminen 1920-luvulla. Silloin kartoitettiin yöllisiä, mantereet ylittäviä rahtireittejä, ja yritettiin osoittaa, että yölentäminen on mahdollista ja kaupallisesti kannattavaa. Ainakin minulle kiinnostava katkelma historiaa!

Tarinoita lukiessa arpoo, mikä on ammattikirjallisuutta ja mikä kirjallisuutta. Seikkailuja aikuisille ja kaikille maailmanvalloittajille. Tämähän on tuttu kirjallisuusgenre, vuosikymmeniä sitten etenkin nuorten miesten suosiossa.

Tutustumme lentäjiin Andien, Atlantin ja Saharan yllä. Sääilmiöihin, ilmanpaineisiin ja niiden vaikutukseen lentokoneisiin. Lentäjän tunnelmia ensilennollaan tai kokeneen ammattilentäjän selviytymistarina Saharan aavikoilla tai Andien vankina.

Opin, ettei pakkolaskupaikkaa kannata hylätä vaan sinne palataan löytäjien toivossa yöpymään. Autiomaassakin kangaskappaleet viritetään yön ajaksi kuprulle kasteveden toivossa. Ja aliravittu näkee paitsi kangastuksia, myös kadottaa helposti tarpeellisimmatkin tavaransa. Silloin sydän on heiveröinen kuin linnulla ja voi herkästi pettää.

Kiinnostava yksityöskohta kirjassa on Yölentoa edeltävä André Giden esipuhe. Siinä Gide ottaa esiin yhden Sain-Exupéryn kirjojen pääpiirteen, henkilökeskeisyyden. Kaikista hahmoista ristiriitaisin, ja siksi kiinnostavin, ei olekaan kukaan lentäjistä vaan lennonjohtaja Riviere. Paradoksi kovuutta ja lempeyttä.

Lisää mystisiä kerroksia näihin tarinoihin tuo se, että Saint-Exypéry itse katosi jäljettömiin tiedustelulennolla Korsikan yllä. Ollessaan vain 44 vuoden ikäinen.

Elämän kestämätön koleus

2011-05-05T20:53:00.018+03:00

Isaac Bashevis Singerin Varjoja Hudsonin yllä niputtaa yhteen kirjaan toisenkymmenen holokaustista selvinneen juutalaisen tarinat.

Heti avausluvussa pääsee tutustumaan heistä keskeisimpiin, vanhenevan ja äveriään Borin Makaverin hovin illanistujaisiin New Yorkissa. Koolla on älykäs sakki, joka hakee elämän ideaa tieteestä, politiikasta, uskonnosta, seksistä, liike-elämästä ja urasta. Amerikka on tuonut taloudellista vaurautta ja arkista elämänjatkuvuutta, mutta mieltä painavat keskitysleireillä kuolleet vaimot, lapset ja läheiset. Ja loputtomasti piinaavat kysymykset elämän oikeutuksesta, tarkoituksesta ja tarkoituksettomuudesta.

Varjoja Hudsonin yllä julkaistiin alunperin jatkokertomuksena vuosina 1957-58 juutalaisessa aikakauslehdessä. Tämä näkyy tekstin tyylissä, sillä luvut katkaisevat episodeja ja kohtauksia.

Jo ensilehdiltä ilmassa on suuren draaman ja jännityksen tuntua. Makaverin ainokainen Anna-tytär on heittäytymässä seikkailuun Hertz Greinin kanssa. Kahden jo naimisissa olevan aikuisen julkinen suhde ajaa Makaverin lähipiireineen kaaokseen.

Mutta kirjan edetessä tarjolla on paljon muutakin. Ihmiskohtaloita käydään läpi yksi kerrallaan ja rakkaus- ja sukudraama muuttuu fatalistiseksi kertomukseksi vääristä valinnoista. Annan ja Hertzin suhde ei kestä, sillä kumpikin on uskoton omalla tavallaan. Rauhaton Hertz etsii tarkoitusta uskonnosta ja luonnonmukaisesta elämästä erakoituakseen lopulta Palestiinaan. Tohtori Margolin päätyy yhteen entisen vaimonsa kanssa, joka hylkäsi tohtorin aiemmin saksalaisnatsin takia. Viisas professori Shrage alistuu spritisti-asuinkumppanin tyranniaan ja vieraantuu tieteestä.

Singerin kirjassa ovat mukana kaikki 1950-luvun suuret aatteet kapitalismista sionismiin ja kommunismiin. Uskovaisia löytyy, mutta onnellisia ei. Murhe hyökkää päälle sivu sivulta kun kaikki toiveet murenevat. Singerille niin tyypilliseen tapaan tuska huipentuu vielä viimeiseen iskuun, kun selviää, että Makarovin uusi vaimo on synnyttänyt sairaan lapsen. Alakuloa tästä hienosta lukukokemuksesta on lukijalle tarjolla useammaksi päiväksi.

Varjoja Hudsonin yllä on paitsi loistava amerikkalais-juutalainen ihmiskuvaus, myös hieno kuvaus New Yorkin noususta, pilvenpiirtäjistä, Broadwaysta ja Manhattanista. Mutta kun kaupunki kohoaa, ihmiset hiipuvat kaupunkikuvasta kuin pilvenpiirtäjien tieltä raivatut hökkelit.

PS. Tämän kirjan kaveriksi sopisivat Jumpha Lahirin kertomukset bengalisiirtolaisista Amerikassa.

Alice Munro - novellien MasterChef

2011-04-24T20:01:00.010+03:00

Julkisia salaisuuksia näyttää, että Alice Munrolla on novellireseptiikka hallussa. Sen sijaan, että ottaisi riskejä, tuottaisi yllätyksiä ja joutuisi välillä harhapoluille, parantaa Munro annoksiaan harkituin maustein. Novellit ovat turvasatama sekä lukijoille että niille, jotka haluavat opetella novellikirjoittamisen tekniikkaa.

Persoonaltaan Alice Munro on vanha sielu, jolla on silmää ja sydäntä kuvata Kanadan hiljaisia pikkukaupunkeja ja karua erämaata. Munron sankarittaret, ja harvemmat sankarit, ovat niitä, joista harva kirjailija on löytänyt kirjoittamiselleen aiheita.

Munron arkkityyppi on vanhapiikaikää lähentelevä kirjastonhoitaja. Kiinnostuksen kohde on naisen asema pienyhteisöissä ennen 1900-luvun naisliikettä tai sukupuolista vallankumousta.

Tällaisessä "vaaankielistatuksessa" elelee kirjastonhoitaja Louisa. Carstairsin pikkukaupungissa hän on muukalainen: nainen, jolla on selvästi historia ja hivenen uskaliaita tapoja. Eikä vahvaa tarvetta miellyttää tai sopeutua.

Munron naisilla on pieniä tai suurempia salaisuuksia. Kirjesuhde varattuun mieheen, hätävalhe, peitelty henkilöllisyys, piinaava inho tai kartettavia ihmisiä. Mutta miksi ne ovat julkisia? Eivät Munron naiset varsinaisesti paljastu vaan salaisuudet säilyvät heillä itsellään Ehkä siksi, että sellaisia salaisuuksia löytyy meiltä kaikilta.

Ja novellimestari tietää, mikä on tekstilajin paras mauste

...ja jokin liikahtaa hänen muistoissaan mutta ei aivan palauta mieleen hetkeä, jolloin hän tuntee katsovansa silmästä silmään julkista salaisuutta, jotain sellaista joka säpsähdyttää vasta kun siitä yrittää puhua.

Se on loppu, joka jatkaa kertomuksen vielä paljon pistettä pidemmälle.

Sydäneläin yhä tallessa?

2011-03-21T18:41:00.013+02:00

Oletko huolehtinut sydäneläimestäsi? llman huolenpitoa se vilistää karkuteille kuin lauma harmaita hiiriä. Joskus liian tukalat olot pakottavat lähtemään. Sellaista on tapahtunut Herta Müllerille kommunistisessa Romaniassa ja ehkä monella parhaillaankin Libyassa tai muualla.

Kun sydäneläin karkaa vääntyvät nauru ja itku pelkiksi ilmeiksi, sanat merkitysten kiertolaisiksi. Kenkä, pilkku, vilustuminen ja kynsisakset - kuulustelu, kuolema, vankila, vakoilu.

Sellaisen kielen kehittävät Müllerin nuori nainen ja hänen kolme miesystäväänsä. He tutustuvat opiskelija-asuntolassa, jossa heidät yhdistää hirttäytyneen Lolan muisto. Lola, sellainen samanlainen köyhä ja yksinkertainen, ja se näkyy poskipäistä tai ehkä suupielistä. Elämänköyhyys, tunteenköyhyys, mielenköyhyys.

Kun nelikko kiinnostuu Lolasta ja muista sattumuksista, joita ei saisi nähdä, kiinnostuu vastavakoilu heistä. Herra Pleje koirineen. Nuuhkii joka nurkan, kirjeen ja ovenpielen, vanhempien talot ja ajatukset. Löytää yksinäiset hiukset kirjekuorista.

Kun koulu loppuu, nelikko päätyy eri puolille Romaniaa. Joku kuolee, joku selviää Saksaan. Mutta kadonnut sydäneläin siirtää apatian, pelon ja syyllisyyden yli maidenkin rajojen.

jokaisella on ystävä joka pilvenhattaralla
niin käy ystävien siellä missä maailma on kauhua täynnä
äitikin sanoi, ei siinä mitään outoa
älä huoli ystävistä
mieti tärkeämpiä asioita

Herta Müller kirjoittaa proosarunoutta, tiiviitä sanoja ja painokkaita lauseita. Kauneinta kieltä, joka romaaneista voi lukea. Olen mykistynyt tälle kauheudelle ja kauneudelle. Parhaimpien listalle, ehdottomasti.

Sydäneläimestä näyttää bloganneen myös Leena Lumi >>

Ja tästä pääsemmekin avarammille aloille...liian avarille

2011-03-15T17:35:00.019+02:00

Günter Grass eksytti minut aivan liian Avarille aloille. Pitkäveteinen eepos, johon Grass 0n upottanut käsittämättömän määrän aikakausia, kirjallisia otteita ja yhteiskunnallis-historiallisia viittauksia. Jos joku on lukenut tämän, kuulisin mielelläni, miksi melkein tämä kaikki Kampelassa toimii, mutta tässä ei ollenkaan.

Loppusanoissa suomentaja Oili Suominen kirjoittaa lohduttavasti "alkuun monikin seikka voi tuntua lukijasta kummalliselta, mutta teksti alkaa vähitellen selittää itse itseään".

Ehkäpä. Epäilen. Joten monieräiseksi painiksi meni. Ja Avarammille aloille juhli selkävoiton. Olen vieläkin hyvin hengästynyt.

Kirjasta jäi mieleen intertekstuaalinen tarina kahdesta vanhuksesta Theodor Wuttkesta, tuttavallisemmin Fontysta, ja Hoftallerista, jotka kansigrafiikassa harppovat yhtäjalkaa Berliinin kadulla. Hoftaller on ensimmäisen yötäpäiväävarjo, herkullinen uudissana sinänsä. Ensimmäisen hahmo sekoittaa perheenisää ja aviomiestä ja Fontyn intohimoista tutkimuskohdetta, kirjailija Theodor Fontanea, jota tekstissäkin siteerataan ahkerasti.

Vanhukset ovat tietysti joskus olleet nuoria, aikuisia ja keski-ikäisiä ja ennen muuta saksalaisia. Ja Saksasta tässä kirjassa on ensisijaisesti kysymys. Päähenkilöiden kypsän iän takia on helppo liikku 1800-luvulta ohi maailmansotien muurin ja puolueen jakamaan maahan. Ja törmätä yhdistyvään Saksaan, jossa länsi hotkaisee itäisen.

Ja yhteentörmäyksiä seuraa. Kiinteistökeinottelijana omaisuuden hankkinut vävymies kuolee autobahnalla kolaroidessaan Trabanttiin. Miehen omaisuuden perivästä tyttärestä tulee jämäkkä liikenainen - joka liittyy takaisin puolueeseen opettaakseen kommunisteille businesta.

Asiat ovat toisaalta absurdeja, toisaalta symbolisia. Fonty on vielä eläkkeellä töissä yksityistämisvirasto Treuhandin arkistossa, jonne on koottu saksalaisten salaiset kansiot. Yötäpäiväävarjossa ruumillistuu vakoilukoneisto, joka antaa Fontyn tyttärelle häälahjaksi, tietysti, morsiamen henkilökohtaisen kansion. Ja ensimmäistä kertaa käydään KaDeWeessä ja McDonaldsilla juhlitaan 80-vuotispäiviä. Ja aina välillä on äänessä mystinen me, joka näkee kaiken, kuulee kaiken ja raportoi kaiken.

Grassin kirjaa on arvosteltu enemmän poliittisista kannanotoista kuin kirjallisista ansioista. Ymmärrän hyvin. Ulkosaksalaiset, ei-saksaa-harrastavat, uppoavat tähän kirjarämeeseen hiustupsua myöten. Sillä jotenkin kirjailija-Grassia kovempaa tässä kirjassa huutaa henkilökohtainen mielipide ja katkeruus. Enkä oikein saa kiinni, mistä kaikesta se puhuu.

Murha ja muodonmuutos

2011-02-13T18:19:00.013+02:00

Nuori Firmino. Leipiintynyt uutistoimittaja, jota leipätyötä enemmän huokuttelee kirjallisuustutkielman viimeistely ja hengailu morsiamen kanssa. Hänelle päätoimittaja työntää puoliväkisin - ilman mitään merkkejä ammatillisesta kyvykkyydestä tai kunnianhimosta - uran muhkeimman skuupin.

Hienosti kirjaimellinen nimi tällä kirjalla. Damasceno Monteirolta on todellakin katkaistu pää. Vaikkei Firmono millään viitsisi vaivautua, käy päätoimittajalta käsky uutisoida päättömän ruumiin arvoitus.

Mutta kun työ alkaa, tulee jutun selvittämisestä, paljastamisesta ja kertomisesta Firminon henkilökohtainen tsunami. Vyöryvän aallon harjalla ratsastaa, omaksi yllätyksekseenkin, rivitoimittajasta kehkeytynyt sankaritoimittaja.

Johtolangat syötetään Firminolle Dona Rosan majatalossa. Avainlähteeksi osoittautuu muodottoman lihava, mutta aatteiltaan jalo asianajaja Fernando de Mello Sequiera.

Italialainen Antonio Tabucchi on hullaantunut Portugalista, jonne hän mielellään sijoittaa kirjansa. Matkakirjan mausteet ryydittävät tätäkin kirjaa, joka tuo siihen hienosti dokumentaarisuuden tuntua. Oporton vanhan kaupungin, nihkeän kuumuuden ja Duoro-joen penkereet jäävät syvälle mieleen. Ja runsaasti sivutilaa uhrataan ruoalle ja juomalle, joita ilman tuskin on havaittavaa älyllistä elämää. Ja erityisesti Tripalle, jota ainakin minä aion välttää loppuelämäni.

Odottamatta muuttuneet olosuhteet voivat aiheuttaa inhimillisen metamorfoosin. Toukasta kuoriutuu perhonen, haaveilija kasvaa vastuunkantajaksi. Siinä yksi Antonio Tabucchin lempiaiheista. Joista hänen kertomaan ainakin minä pidän poikkeuksellisen paljon.

Varsovassa, juutalaisgetton lähellä

2011-01-24T17:39:00.014+02:00

Ahdistavaa lukea kirjaa, jonka nimeä ei ymmärrä. Miksi Alku eikä Loppu? Andrzej Szczypiorski käyttää tuttua, mutta ärsyttäväää, tekniikkaa. Nimi avataan vasta viimeisellä sivulla, viimeisessä kappaleessa.

Loppu olisi saattanut olla nimeksi liian ilmeinen. Sillä Alkukin, Szczypiorskin toinen iso K., sisältää tutun aiheen. Juutalaiskohtaloita toisessa maailmansodassa. Tällä kertaa Varsovassa.

Alulle silmiinpistävää on värikäs henkilömosaiikki. Pieni kirja on täytetty kymmenillä elämänkerroilla, joihin sota-aika viiltää "mustan, valottoman ja värittömän kuilun". Tässä siteeraan sinisilmäistä, joskin juutalaista, rouva Irma Seidenmania. Hänet ystäväketju pelastaa getton kynnykseltä.

Onneksi Alku ei ole tavanomainen episodiromaani toisiaan leikkaavine ihmiskohtaloineen. Alun ihmiset ovat sarja hiipuvia fragmentteja. Heistä osalle elämä päättyy gettoon, osa haistaa kuolemantuoksua getton ulkopuolella. Sisällä tai ei-sisällä, kuitenkin vaarallisen lähellä. Kuolema vai menetys -kirjan tärkein kumman kaa -kysymys. Vaikea vastata, surettaako enemmän ainoan ystävänsä ja rakkautensa menettävän Pawelekin kohtalo, vai perheensä kanssa kuolevan Heinion aivan liian lyhyeksi jäävä elämä.

En tiedä [enkä juuri nyt halua googlata], millainen kirjailija Szczypiorski on puolalaisille. Ainakin Puola tuoksuu ja tuntuu tässä kirjassa vahvasti ja ristiriitaisesti. Maa, jonka yli kaikki eurooppalaiset suurvallat kävelivät.

Ja mikä se Alku oli? No lapsi, jonka Israeliin asettuva Josia synnyttää. Ensin hän säikkyy ja kiroaa kohtunsa. Mutta onneksi lopulta tuntuu helpotus.

Ja sitä tunsin minäkin, kun tämä kirja loppui. Kun on lukenut kirjan yhdestä lähihistorian surullisimmasta aiheesta, mutta joka ei tämän kirjailijan kirjoittamana sittenkään enää liikuttanut tarpeeksi.

**

Luin muuten pari viikkoa sitten yhden tylsistyttävän kirjan. Taikalaatikkoa ei olisi ikinä julkaistu Isossa K:ssa, jos kirjailija sen takana ei olisi Günther Grass.

Eikä voi mitenkään olla totta, että Taikalaatikon on kirjoittanut sama kirjailijanero, jonka mielikuvituksesta ovat syntyneet hätkähdyttävä Kampela ja nokkela Peltirumpu. Taikalaatikon takana on väsähtänyt ja aavistuksen katkeroitunut isoisä. Kirjassa lapset yhdestä jos toisestakin avioliitosta muistelevat kaihoisasti Günther-isää, lapsuutta ja perhekuvia tallentaneen Marian Agfa-Boxia.

Lapset ajelehtivat vähän, etsivät paikkaansa pikkaisen ja kritisoivat isäänsä kohtuudella. Sellaisia lapsiahan kaikki haluaisivat. Mutta sellaisia kirjoja ei monikaan jaksa lukea.

Ilmeisesti kirjanen on ennen kaikkea perheystävä, Maria Raman muistomerkki. Suotakoon se hänelle.

Kehoitan pysymään kaukana Taikalaatikosta. Mikäli et ole kuin minä ja päättänyt lukea koko Isoa K:ta. Ja olenkin jo päässyt yli puolenväli, seuraava on numero 213!

Naturistin Pariisi puhekielellä

2011-01-16T18:03:00.023+02:00

Kuolema luotolla, Niin kauas kuin yötä riittää -kirjan jatko-osa vei minut yli sadan vuoden takaiseen Pariisiin. Kirja on vangitseva: synkkä ja ahdistava, mutta hurjissa käänteissään leikkisä, hauska ja mukaansatempaava.

Pariisissa asuu Ferdinard Passagen lasikattojen alla. Ferninard, Clémencen ja Augusten ainokainen, auttaa polion sairastuttamaa äitiään pitsikaupissa, käy koulussa kun käsketään ja yrittää kehitellä uraa liike-elämässä.

Clémence ja Auguste raatavat kuin siat ja puhuvat kuin pirulaiset. Kannustavan kotikasvatuksen vuosituhannella on vanhempien väkivaltainen, negatiivinen ja julma

kasvatusmetodi inhaa luettavaa. Vanhemmat näkevät Ferdinardissa todennäköisen murhaajan, varkaan, laiskurin ja raiskaajan. Parasta ottaa luulot pois pikkupojalta heti paikalla.

Mutta eihän sitä Ferninardia niin helpolla nitistetä. Viha ja epäoikeudenmukaisuus kalvavat sisintä aina vain kamalammin. Ikävät ennustukset toteuttavat itseään, kun poikarukka epäonnistuu työpaikoissaan pahansuopien esimieshen ja hyväksikäytön seurauksena. Ristiriidat räjähtävät liekkeihin isän ja pojan tappelussa, jossa Ferdinard on vähällä tappaa isänsä.

Ferdinardin pelastaa setä suojelusenkeli, Edouard-enonsa, joka järjestää pojalle uuren uran. Ferdinardista tulee keksijä Courtial des Pereiresin apulainen ja luotettu. Yhdessä järjestetään ilmapallolentoja, innostutaan sukeltamislaitteista, huijataan väkijoukkoja ja vararikon edessä paetaan maaseudulle viljelijöiksi. Courtialin vaimon lisäksi tilalle muuttaa myös epämääräinen joukko lapsia, kun duo keksii rahoittaa toimintansa perustamalla Uusi Rotu -sisäoppilaitoksen. Kuvaan sopii, ettei vekaroille opeteta mitään. Heistä kasvaa seudun kauhu, varasteleva lapsijoukkio, joka pitää isännät hengissä.

Huikeita tapahtumankäänteitäkin tärkeämpi syy kirjakolossin synnyttämään ahmintaefektiin [varoitan, niin siinä tulee käymään!] on Louis-Ferdinard Céline kieli. Céline oli ensimmäinen ranskalainen kirjailija, joka sai modernin slangin ja puhekielen kuulostamaan taiteelta. Kirjoittaessaan kirjan 1930-luvulla Céline rikkoi taatusti kaikki yläkulttuuriset kirjallisuuskonventiot.

Célinen henkilöitä kaikkein räävittömintä kieltä käyttää isä-Auguste. Hänen päivittäisissä vihanpuuskissaan ilotulitetaan kaikissa myrkyn väreissä.

Jos kirjallisuudessa yleensä innostutaan idealisoimaan Pariisia ja ranskalaista maaseutua, ei Céline taatusti sorru tähän. Hänen kuvaamansa aikakausi ja miljööt ovat inhottavia ja saastaisia. Kadut ja asunnot löyhkäävät, tilaa ei ole juuri nimeksikään, vessajutuistakin kelpaa kirjoittaa sivutolkulla. Céline ei ole edes realisti vaan perinpohjainen naturalisti.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kehityskertomus, pessimistinen kuvaus ihmisen pyrkimysten turhuudesta. Sellainen tarina, jossa lapsuutta, poikaikää ja nuoruutta ei kehystetä kultakehyksiin.

Kaikki haluaa mustan miehen elämää

2011-01-02T21:41:00.020+02:00

Toni Morrison on afro-amerikkalaisen kirjallisuuden professori. Hänen romaaneissaan kirjoitetaan mustan Amerikan historiaa vastavirtaan oppineesti ja hyvin dramaattisesti.

Siksi en väitä ymmärtäneeni Salominen laulun intertekstuaalisuudesta tai kulttuurikannanotoista juuri mitään. Sen sijaan tarina, Deadien sukutarina kolmessa polvessa, vangitsee taianomaisesti. Nettikeskustelussa joku luonnehti tätä kirjaa "elämänsä ikimuistoisimmaksi kirjaksi, jota ei enää ikinä uskalla lukea uudelleen".

Tarinan osallisista, oudonnimisistä neekereistä Macon Deadeista ensimmäinen vapautui orjuudesta ja ammuttiin valkoisella luodilla omalle aidalleen Virginiassa. Toinen rikastui kiinteistökaupalla Michiganissa ja nuorin, Maitomies, vähät välittää.

Miesten liepeillä lymyilee naisia ja satoja tarinoita suhteista, vaelluksista ja pettymyksistä. Ensimmäinen Macon rakasti intiaanivaimoaan Laulaa niin paljon, ettei vaimon kuoltua enää lausunut tämän nimeä. Kakkos-Macon kieltää työväenluokkaiset juurensa ja hylkää afrikkalaisempaan elämäntyyliin viehtyneen, noitataitoisen sisarensa Pilatuksen. Kakkosen Ruth-vaimo kipeytyy rakkaudennälkään ja lohduttaa itseään isänsä haudalla.

Nuorin, Maitomies-Macon, on perheen keskipiste, hemmoteltu keikari, joka alaluokkaistaa rakkaus- ja ihmissuhteensa. Hän kiikkuu elämänkeinussa kiikkerästi. Tappoaikeissa ovat niin oma isä, raivopäinen rakastajatar Hagar kuin anarkistinen paras ystävä Kitara. "Kaikki haluaa mustan miehen elämää", Morrison kirjoittaa.

Kirjan kepeähköä alkuosaa seuraa prologi, jossa Morrisonin teksti iskee lukijan lähes kanveesiin. Se keskittyy Maitomiehen retkeen Virgianiaan. Aluksi on kyse kullasta, mutta myöhemmin matka muuttuu hohdokkaaksi kertomukseksi identiteetin löytämisestä. Aarteen sijasta Maitomies saa lahjaksi eheytyneen sukutarinan.

Virginian ylämaalta, karusta, vedettömästä ja lähes tiettömästä maasta löytyvät sukulaiset ja ykkös-Maconin hautapaikka. Jonka äärelle ammutaan Pilastus. Ja vain odotetaan hetkeä, jolloin siitä tulee myös Maitomiehen hautapaikka.

"sillä nyt hän tiesi...Jos vain heittäytyi ilmaan, sitä pystyi liitämään."

Joka intiaanitaruissa tarkoittaa itsemurhalentoa [lähde: internetin ihmeellinen maailma].

Toni Morrison on se syy, joka sai minut rakastamaan uudelleen kirjallisuutta kuutisen vuotta sitten. Sinisimmät silmät on edelleen suosikkini, mutta Salomonin laulu yltää lähelle.

Missä olit kun tornit paloivat?

2010-10-20T21:06:00.014+03:00

Parin kuukauden tauon jälkeen onnistuin tempaamaan itseni takaisin tämän harrastuksen pariin. Periksi ei anneta ;).

Luin Don DeLillon Putoavan miehen. Kylmiä ja kolkkoja havaintoja 2000-luvun big bangistä, WTC-tornien sortumisesta. Lähihistorian kirjoittaminen fiktioksi ei useinkaan onnistu. Vaarana on, että etäisyyden puuttuminen tuottaa pikemmin dokumentin kuin kaunokirjallisuutta. Lukijan onneksi DeLillo on kuitenkin sen verran taitava näkijä, että hän osaa tuottaa likeisiinkin aiheisiin uusia näkökulmia.

DeLillo kertoo tapahtumasta, ja sen vaikutuksista, mielentiloina. Keithin ja Liannen ero perutaan, kun palavista torneista pois hortuillut aviomies soittaa entisen vaimonsa ovikelloa. Ihmissuhde lohduttaa, väkisinkin.

Pariskunnan ja heidän Justin-poikansa elämät asettuvat suljettuun piiriin. Lianne oleskelee, toimittaa muutamia kirjoja. Tapaa äitiään, jonka kanssa keskustelee taiteesta. Antaa dementikoille kirjoitusterapiaa. Suositus aihe on "missä olit silloin?". Siihen keskusteluun jokainen haluaa tuoda oman, autenttisen näkemyksensä. Ja Justin kiikaroi lentokoneita Bill Lawtonia peläten.

DeLillon ihmiset ovat hyvin kaurinmäkeläisiä: tokaisevia ja ytimekkäitä. Keskustelua voi tuskin kutsua kommunikoinniksi: ihmisten välillä korostuu vain vieraus ja yhdessäolon kulmikkuus.

Vaikeimmaksi se käy ei-amerikkalaisten ystävien kanssa.

"Olemme kaikki saaneet tarpeeksemme Amerikasta ja amerikkalaisista. Aihe
oksettaa meitä. Amerikasta tulee paskansa keskus, jolla ei ole merkitystä kuin
vaaransa aiheuttajana".

Aika-ajoin ydinperheen väliin tunkeutuu pommi-iskuun kouluttautuva Hammad. Joka näkee Amerikan kolmansin silmin, parhaana tapana kuolla lentokoneessa, torneihin murskautuen.

Ja aina välillä performanssitaitelija pudottautuu hengenvaarallisesti jossain päin Isoa Omenaa.

Keithin pokerikavereista pari jäi palavaan torniin, mutta Keith jatkaa oman elämänsä draamaa Casinoilla. Lianne halusi olla turvassa tässä maailmassa, Keith ei enää ikinä.

PS. Tässä välissä peruin päätökseni välttää toistaiseksi sota-aiheita. Luin Isaac Bashevis Singerin Isäni seurakunnan. En kirjoittanut siitä blogiin, sillä tietokoneeni hajoasi ja nyt seurakunnnan muisto on jo liian kaukana.

Lahiri työntää bengalilaisjuuristot Amerikkaan

2010-10-11T10:38:00.017+03:00

Nyt on pakko tyhjentää pää ja ajatukset toisesta maailmansodasta, Ison K:n suosituimmasta aiheesta [?]. Elämänoptimismi voi joutua koetukselle, jos lukee liian pitkässä jonossa Beckeriä, Bochertia, Molinaa.

Halusin jotain tästä maailmasta. Lainasin Tuuren suositteleman Jhumpa Lahirin Tuoreen maan. Pidin siitä paljon enemmän kuin Kaimasta. Lahirin teksti soljui raskaiden aiheiden jälkeen ihanan luontevasti. Tässä kirjassa ihminen kirjoittaa ihmisistä, joilla on tulevaisuus.

Tuoreen maan teema on sama kuin Kaimassa. Bengalilaisperheitä sopeutumassa Amerikkaan. Sinne kunnianhimoiset vanhemmat vievät perheensä paremman elämän toivossa. Oppineisuus on arvossaan, perheiden avain Amerikanelämään on yleensä isän professorius Ivy League-yliopistossa.

Lahirin ensimmäinen siirtolaissukupolvi on sellainen tyypillinen. Maksaa kovan hinnan lasten onnesta kokiessaan itsensä oudokiksi vieraassa maassa.

Lasten juuret työntyvät vieraaseen maahan vanhempia syvemmälle. Kulttuuriristiriitoja ei enää tarvitse ajatella, mutta vanhempien unelmia ei aina täytetä. Poikien eronteot ovat tyttöjä rankempia. Tyttöjen harha-askel päättyy yleensä amerikkalaispuolisoon.

Tuore maa on novellikokoelma. Lyhyet tarinat taitavatkin sopia Lahirille - kuten hengenheimolaiselle Margareth Atwoodille - pidempää tarinaa paremmin.

Novellien keskipisteessä on tytär, lapsuusmuistoineen, ongelmallisine sukulaissuhteineen ja naimatarjouksineen. Nimikertomuksessa Ruma-tytär on jättäytynyt kotiäidiksi menestyvän miehen rinnalle. Hän taantuu kotiäitiyteen, kun leskeksi jäänyt isä rohkaistuu uuteen elämään ja rakkauteen.

Sudha on tytärtyyppi, josta Lahiri kirjoittaa usein. Empaatikko, joka viimeiseen asti yrittää pitää siipiensä suojassa Rahulia, alkoholistiveljeään. Ymmärrys päättyy lähes jännärimäisessa Pelkää hyvyttä -novellissa, kun Sudhan lapsen henki vaarantuu.

Kirjan pisin, ja kehnoin, novelli on kaksiäänen rakkaustarina Hema ja Kaushnik. Sentimentaalisuus ja vaaleanpunaisuus pistää epäilemään, että Lahiri on poiminut sen nuoruuden käsikirjoituksistaan. Tässä tarinassa, kuten Kaimassa, Lahiri innostuu yksityiskohtaisista ruoka-ainekuvauksista. Niitä en jaksa yhtään! Kun ruoka on mielessä, luen mieluummin reseptin.

Vuonna 1967 syntynyt Lahiri on Ison K:n nuorimpia kirjailijoita. Ura on jo komea, sillä hän on kahminut vaikuttavan joukon kirjallisuuspalkintoja ja myyntilistojen kärkisijoja.

Lempeä ghettokertomus

2010-09-28T21:25:00.010+03:00

Valehtelija-Jaakkoon on vaikea ottaa oikealta tuntuvaa asennetta. Kirja kertoo juutalais-Jakobin [Miksi ihmeessä miehen nimi on suomennettu kirjan nimessä?] ghettotarinan. Lähtökohtaisesti traagista, surullista ja masentavaa.

Jurek Becker on kuitenkin päättänyt kirjoittaa tarinansa kepeästi, lempeästi, jopa vähän sadunomaisesti. Lukeminen ei tee lainkaan kipeää - vaikka kaiken järjen mukaan pitäisi.

Erikoinen tyylivalinta. Olin hämmentynyt. Lukiessa mietin vain, että koska ghettotodellisuus iskee ja kuinka kovaa.

Kirjan ydintarina sisältää Jakobin ja Jakobin keksityn radion. Jakob salakuulee saksalaisten päämajassa uskomattoman uutisen: venäläisjoukot ovat lähestymässä Berliiniä. Tarina on pakko jakaa kohtalotovereiden kanssa. Siitäpä suosionsa huippua elävä entinen kahvilanpitäjä sepittää tarinan radiostaan, joka alkaa suoltaa toivorikkaita uutisia.

Ghettoasukit saavat taas syitä elää. Syitä rakastua ja rakastaa, perustaa perheitä, unelmoida ruoasta, työstä ja matkustelusta, nauttia heräämisesä. Toivo versoo ghetossa kuin keväinen vilja. Jota uhkaavasta hallasta vain Jakob tietää.

Ja sehän koittaa. Kuolemanleirejä on yhä olemassa. Satu päättyy viime sivuilla Jakobin ja suojattitytär Linan viimeiseen junamatkaan.

Sillä näen vielä puiden varjot, enkä voi nukkua, me matkustamme sinne minne matkustamme.

Pereira, josta kertoo Tabucchi

2010-09-07T22:25:00.007+03:00

Antonio Tabucchin kirjassa kertoo Pereira. Tällainen hän on: ikääntyvä, paksumahainen, sydänvaivainen leskimies, joka toimittaa kulttuurisivua Lissabonilaiseen.

Pereira kertoo silmätavaavasta kesästä 1938. Kulttuurisivun päätoimittaja hakee avustajaa kirjoittamaan nekrologeja. Lupaavan toimittajanalun sijaan Pereira tapaa nuoret nationalistiaktivistit Monteiro Rossin ja Martan.

Pariskunta toimittaa Pereiralle muutaman nekrologitekeleen, jotka päätyvät pöytälaatikkoon. Lapseton Pereira kiinnostuu nuorista, alkaa avustaa Monteiro Rossia taloudellisesti ja kohta jo auttaa Rossin värväriserkkua.

Tabucchi antaa Pereiran kertoa, kuinka Lissabanoniin kiinnikasvanut kulttuuritoimittaja vähitellen avaan silmänsä, alkaa nähdä fasistitodellisuuden painolastin, vaihtaa puolta ja päätyy pakolaiseksi Ranskaan. Sitä ennen jännitetään Monteiro Rossin kohtaloa ja sitä, saako Pereira fasistihallinnosta kertovan uutisensa läpi ennakkosensuurista.

Koska en tiennyt kirjasta mitään, luulin aluksi lukevani tylsistyneen vanhapoikaelämän satiiria. Mutta kirja vei mukanaan, kun se paljastuikin poliittiseksi jännäriksi. Omeletteja ja sitruunamehua mässyttelevästä Pereirasta kuoriutui rohkea sankaritoimittaja. Jolla oli painokasta sanottavaa muillekin kuin vaimovainajansa valokuvalle.

Jälkipuheessa Tabucchi kertoi tavanneessa Pereirassa vuonna 1992 henkilön, joka etsi tekijää. Tekijä löytyi Tabucchista, joka kirjoitti tarinan kokoon kahdessa kuukaudessa.

Lyijynharmaa on saksalaissotilaan mieli

2010-08-30T19:10:00.022+03:00

Vain hieman yli 20-vuotias, kadotettu sielu. Sellainen on toisessa maailmansodassa taistellut, 26-vuotiaana kuollut saksalainen Wolfgang Bochert. Takakannessa hän näyttää parikymmentä vuotta vanhemmalta.

Ovien ulkopuolella sisältää yhden näytelmän, novelleja ja jälkeenjääneitä kirjoitelmia. Nimi ja sodanharmaa kansi vetävät sisällön yhteen. Sodanjälkeisessä Saksassa ei sotamiehelle löydy kotia, rauhaa eikä rakkautta.

Eräs mies tuli Saksaan. Hän viipyi kauan poissa...Hyvin kauan. Ehkä liian kauan. Ja hän palasi aivan toisena kuin lähti. Ulkonaisesti hän suuresti muistuttaa pelloilla törröttäviä linnunpelättimiä...Niin, myös sisäisesti.

Minun lukemistani Isoista K:sta ainoa kirja, joka katsoo toista maailmansotaa osallisen, saksalaisen näkökulmasta.

Niminäytelmässä sotamies Beckmann palaa Siperiasta jalattomana. Vaimo on löytänyt uuden rakkaan, vanhemmat tehneet kaasuitsemurhan ja koti päätynyt tuntemattomien omistukseen. Ainoa reittivalinta näyttää olevan Elbe, jonka edessä vaikenee jopa ihmismielen ikuinen optimisti.

Novellit ovat pieniä, yleensä vajaan kymmenen sivun mittaisia. Tuskaisia, ahdistuneita, sotamuistoista likaisia ja verisiä.

Billbrookissa kanadalainen lentovääpeli Bill Brook ihastuu ikihyvikseen kuullessaan, että Hampurista löytyy hänennimisensä kaupunginosa. Salaista ylpeyttä tuntien Bill syöksähtää tutustumismatkalle, joka synkentää kiihtyneen mielen. Löytyy rauniotaloja, muurintynkiä, onkipari, jolla on yhteensä kolme jalkaa ja itseään tarjoavia rääsyläisnaisia. Hieman erillaista kuin kotona Hopedalen hopearannoilla.

Jeesus ei enää viitsi -novellissa haudankaivajaporukan haudansovittaja [mikä tehtävä] saa tarpeekseen. Ja lähtee harppomaan kohti Siperian lumista maisemaa. Ja korpraali kirjaa Jeesukselle muistutuksen uppiniskaisuudesta. Hän on tyypillinen Bochertin henkilö, robottimainen kirjuri, teloittaja tai väijyjä, joka kotiin palattuaan on ymmällään itsestään ja kokemastaan.

Ja jos ei vielä käynyt selväksi: tämä kirja ei ole rentouttavaa ajanvietettä vaan lyijynharmaa saksalaissotilaan itsetilitys.

Parilla poikkeuksella. Mukaan mahtuu muutama lämmin tarina. Parhaiten niistä jäi mieleen kertomus Shishyfosh-enosta, sopokielisestä viinurista, joka löytää aisaparinsa toisesta puhevikaisesta. Kaksi hashua otushta maailmassa.

Arkkitehdin kaupunkiopas

2010-08-19T20:13:00.005+03:00

Italo Calvinon Näkymättömistä kaupungeista minulla ei ole juurikaan kirjoitettavaa.

Paitsi: erikoinen kirja kaupungeista. Monia pikkulukuja, jotka on nimetty Kaupungit ja jotain [muisti, halu, merkit, vaihdot, silmät, kuolleet] tai .....

Pisteluvut ovat kaupunkeja kehystävä kertomus, jossa Marco Polo tarinoi matkoistaan Mongolian suurkaani Kublaille. Jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, Marco käyttää merkkejä, ei sanoja. Ja loppua kohti lukija joutuu pohtimaan, onko kaupungeissa todella vierailu, vai vain uneksittu, ja mitä aikaa eletään, kun linnan muurien seassa puhutaan Broadwaystä.

Takakanteen on kustannustoimittaja lohkaissuit rohkeat ylistykset: "Calvino tuntuu nyt yltävän syvemmälle kuin koskan ennen, pureutuvan olennaisimpaan ihmisessa ja ihmisissä."

Minusta tässä kirjoitettiin arkkitehtuurin kaupunkiteoriaa. Kuivasti, raskaasti ja teatraalisesti.

PS. Kävin kesällä kaupungissa, Kolocepissa, jota paikalliset väittivät Marco Polon kotikaupungiksi. "Polokirja" olisi kannattanut lukea siellä!

Jäähyväiskirje, rakkaudella

2010-08-11T20:19:00.016+03:00

Péter Nadasin Muistelmien kirja 2. Olen väijynyt tätä kirjaa keväästä lähtien kuin korppikotka heikkenevää saalista.

Ja usein valtavia odottavalle käy kuten minulle nyt. Petyin. [Sama jälkiviileys jäi Proustista, Kadonnutta aikaa etsimässä.] Taianomainen alku, hitaasti kohoava kerronnan kaari, täydellinen lukukokemus - ja himmeneminen loppua kohti. Hailakka jälkimaku kuin hitaasti hiipuva rakkaus.

Kakkososa alkaa siitä, mistä ensimmäisessä osassa pidin vähiten. Unkarilaisen kertojan, saksalaisen kirjailija Melchiorin ja vanhenevan näyttelijä Thean triangeli kylmän sodan Itä-Berliinissä. Suhde on täynnä jännitteitä ja ristiriitoja, kaikki kolme ovat läsnä jokaisen toisessa:

Oli omituista etten nähnyt häntä rujona ja rumana vaan pikemminkin näin itseni hänen silmissään.

Nuo kaikki kolme yhdessä ovat yhdessä kovin sekavasti. Eivätkä vähiten seksuaalisesti, joten asetelmat vaihtuvat jatkuvasti.

Nadasin muistan siitä, ettei tämän lähemmäksi päähenkilön syvintä minää voi kirjailija enää tunkeutua. Kaiken kertominen on joko rohkeaa, vastenmielistä tai sitten yksinkertaisesti taidetta. Tai sitten luin loistavilla kerrontakyvyillä varustetun psykoanalyytikon tapaustutkimusta. Tai sitten Nadas analysoi itseään, mikä on täysin mahdollista ainakin osittain. Esimerkiksi sekä Nadasin että kertojan isät päättivät päivänsä itsemurhaan.

En myöskään ihmettele, että Nadasilta vei kymmenen vuotta kirjoittaa nämä muistelmat.

Jotta kaikki ei olisi niin yksinkertaista, on Nadas lisännyt kakkososaan vielä kaksi muuta kertomusta ja kertojaa. Toisessa tarinassa puhisee vallankumouksellinen anarkisti. Hän sekaantuu seksuaalirikokseen lomamatkalla.

Kolmanessa tarinassa jo ensimmäisessä osassa esiintynyt kertojan lapsuudenystävä Krístian kirjoittaa omasta elämästäään ja kertojan traagisista loppuvaiheista Unkarissa. Siellä elämä päättyy kolmekymppisenä hiljaiseloon ja murhaan.

Lisää syvyyttä kirjaan saa, kun sitä katsoo stalinistisen Euroopan kuvauksena muurahaisperspektiivistä. Nadasin fiktio koostuu toisiaan seuraavista mikroskooppisista havainnoista, joilla useimmiten on joko yhteiskunnallinen tai seksuaalispoliittinen viesti. Tämä kirjallisuus on politiikkaa, tämä kirjaillisuus ei pelästy kysymystä yhteiskunnan muovaamasta yksilöstä. Vaikka hän olisi taiteilija.

Haalenevasta rakkaudesta jäi onneksi ikuinen muisto viimeisen luvun, Paon, ansiosta. Se on, jos mahdollista, vieläkin sekavampaa teemojen kertausta ja lankojen solmimista. Loppussa ei kuitenkaan ole enää sijaa epämääräisyydelle tai turhille toiveille:

Niin yksinkertaista se oli, siinäpä se, kaikki oli yksinkertaista.

Etkä arvaa, kuinka riipivältä tuon lauseen lukeminen tuntuu jopa omasta blogista!

Lindgren - minun hengenmieheni

2010-07-25T13:07:00.022+03:00

Kun lukee Torgny Lindgreniä, tulee hengellinen ja levollinen olo. Ehkä siksi, että tämä viisas kirjailija kirjoittaa niin kunnioittavasti vanhuudesta, kuolemasta ja kyläyhteisöistä.

Akvaviitti on viimeinen siunaus. Siinä annetaan anteeksi niin Kaarle Viidelletoista kuin herätyspastori Olof Helmerssonille.

Västerbottenin sisämaassa Olof oli saarnannut 1950-luvulla Jumalan sanaa ja kasannut oman seurakunnan. Pelastanut sieluja, parantanut sairaita ja opettanut, siinä sivussa, myös hampaiden harjauksen tärkeyttä. Saanut nimensä jopa tietosanakirjaan.

Sittemmin Olof hylkäsi seurakuntansa ja poistui maisemista. Vuosikymmenet hän tutkiskeli uskoaan ja päätyi ateismiin. Ja kärsi kavalia tunnontuskia ihmisten harhauttamisesta.

Kahdeksankymmenvuotiaana Olof saa viimein rohkeutta palata takaisin. Hänellä on jälleen missio: käännyttää seurakuntalaiset pois uskosta.

Olof on kuitenkin auttamattoman myöhässä. Kyläläiset ovat muuttaneet pois, kuolleet tai luopuneet uskostaan. Jäljellä on enää Avabäckin kahden uskollisen seurakunta, kuolemaisillaan oleva Gerda ja - Olofin suureksi yllätykseksi - hänen oma tyttärensä Marita.

Totuudenjulistus Gerdalle ei enää onnistu, mutta viimeinen seurakuntalainen Marita päättä kuopata sen lopullisesti ja tutustua etelän synteihin.

Olofin tarinan rinnalla Lindgren kuljettaa tarinaa Kaarle Viidennentoista vierailusta Pohjois-Ruotsissa. Kuningas halusi nähdä omin silmin, kuinka alamaiset ahersivat ojittaessaan turvesuot pelloiksi. Ojista tulee kyläläisten teitä, jotka pitävät seutua koossa. "Kun pysyy ojassa, ei voi koskaan eksyä".

Ihaninta kirjassa onkin Me, jota viimeiset parrat niin uskottavasti edustavat. Kotiseuturomaanissa kukkivat Pohjois-Ruotsin kesä, metsät, joet, lyhyt kasvukausi ja taivaalla sinnittelevä aurinko. Punamultaiset torpat ja kasvimaat. Koko se idylli, joka on kuin Akvatiitti. Jotain jo lähes kadonnutta, kuihtuvaa ja viimeisen kerran nautittavaa.

Mestaripianistin elämä, kuolema ja sen jälkeinen elämä

2010-07-24T13:49:00.009+03:00

Pianossa on varmaankin niitä kirjoja, joita kutsutaan veijaritarinoiksi. Sympaattinen kaveri tämä pariisilainen huippupianisti Max Delmarc. Hän kärsii mahtavasta esiintymiskammosta ja etsii edelleen kaihoten väkijoukosta nuoruudenrakkautta Roséa.

Maxin lähipiiri on myös herttaista. Max jakaa yhteisen huoneiston ronskin sisarensa Alicen kanssa. Alicen lisäksi Maxia holhoavat manageri Patsy ja assistentti Bernie. Ja holhoaminen onkin tarpeen, sillä Max kulauttaa lasillisen aina kuin mahdollista. Se on parasta lääkettä esiintymiskammoon. Osansa Maxin huomiosta saa samalla kadulla asuva koiranainen, jota herra pianisti ihailee intohimosesti - tietysti välimatkan päästä.

Tätä rataa Maxin elämä kulkee kirjan ensimmäisen kolmanneksen. Vaikka hassunkuriset sankarit eivät oikeastaan ole minun juttuni, sujuu lukeminen hymy suupielessä.

Kunnes kirjailija Jean Echenoz päästää luovuuden valoilleen ja antaa Maxin kuolla väkivaltaisesti.

Pianossa vaihdetaan nuotteja ja siirrytään fantasiaan. Max ei sittenkään kuole, vaan saa ikuisen elämän välitilassa. Hintana on uusi identiteetti, joka plastiikkakirurgien toimesta rakennetaan Keskuksessa ja paperit, joiden takia matkataan Etelä-Amerikkaan.

Maxista tulee Paul, joka ei saa tavata entisiä ystäviään eikä harjoittaa omaaa ammattiaan. Hän pääse takaisin rakkaaseen Pariisin, ryhtyy tarjoilijaksi ja onnistuu löytämään naisystävän. Kunnes tapaa assistentti Bernien, joka rohkaisee Paulia ottamaan takaisin edes palasen Maxin elämästä. Max-parka, melkein kaikki on käden ulottuvilla, mutta ei kuitenkaan.

Lukuelämästäni ei olisi jäänyt puuttumaan mitään, jos tätä kirjaa ei olisi koskaan kirjoitettu. Kirjailijalle kiitos siitä, että hän teki tarinasta pienen. Eikä venyttänyt sitä tuhansiin sivuihin - kuten ison K:n pitkästyttävin kirjailija Peter Carey. Pianossa nousee listalleni kirjoista, joita ei olisi koskaan pitänyt julkaista Isossa K:ssa.

Aikuisia ihmissuhteita

2010-07-20T19:29:00.026+03:00

Kun iskee halu lukea laatutekstiä aikuisista ihmissuhteista, kannattaa valita Richard Ford. Sellainen oli tunnelma, joten luin Syntien paljouden.

Novellikokoelma [Fordin ainoa, ainakin suomennetuista?] sisältää kymmenkunta ihmissuhdesyntiä. Kyse on yleensä uskottomuudesta, mutta myös valheellisuudesta, itsekkyydestä ja petollisuudesta. Niihin sotkeutuvat mies ja nainen, joilla useimmiten ei ole siihen mitään perusteltua syytä. He ovat riittävän onnellisissa avioliitoissa, joten uusia suhteita napataan arjen piristykseksi. Vähän niin kuin nauttisi illallisen Michelin ravintolassa vähän useammin, kuin on varaa.

Ford kirjoittaa hienosti niistä hetkistä, kun suhde syttyy ja sitten äkkiä sammuu. Kun ensin ihastut illalliskumppanin roisiin huumoriin tai viileään tyylikkyyteen. Ja sitten muutaman intohimoisen tapaamisen jälkeen saapuu mykistävän viileyden henki, joka muuttaa sen toisen moukkamaiseksi tai laskelmoivaksi. Elämän keveys on kuitenkin ennallaan:

Tunteet eivät olleet mitäänkään pahoja, eron hetki ei ollut ennenkokematon, eikä mikään johtanut lohduttomuuteen.

Tarinat on kirjoitettu hyvin intensiivisesti henkilöidensä näköisiksi ja näkökulmista. Nämä miehet ja naiset voivat aivan hyvin löytyä osoitekirjastasi tai tuttavapiiristäsi, niin arkista ja helposti samaistuttavaa heidän elämänsä on.

Fordin teksteissä naiset vievät ja miehet vikisevät. Tai sellaiseksi tilanne lopulta paljastuu, vaikka lukija käsitti kuvion alussa aivan toisinpäin.

Tutka -novellissa Marjorie Reeves kertoo miehelleen Stevenille suhteestaan. Ennen paljastusta Marjorie on tekopirteä, miellyttämishaluinen ja vähän yksinkertainen tytönhupakko, johon ystävät arvelevat Stevenin kyllästyvän nopeasti. Paljastus muuttaa voimasuhteet radikaalisti: Marjorie nostaa kirjalmellisesti kytkintä. Ja siinä oli sekin avioliitto.

Vieraalla maalla -novellissa kanadalainen Madeleine kyykyttää työtoveriaan Henryä. Pariskunta on päättänyt lopettaa kaksivuotisen suhteensa, joka Henryn mielestä osoitti kuihtumisen merkkejä jo aiemmin. Madeleinen mies saa Henryn ja Madeleinen kiinni rysän päältä hotellihuoneesta. Tapaus selviää ansaksi, jolla Madeleine halusi varmistaa suhteen päättymisen. Sillä on niin vaikeaa lopettaa jotain, joka ei kunnolla edes alkanut.

Hienon, ja tunnelmaltaan varsin erilainen, teksti on pienoisromaani Kuilu. Juttu alkaa Fordille tyypillisesti: kaksi hänen suosikkiammattinsa edustajaa, kiinteistövälittäjää, tapaa palkintojenjakotilaisuudessa ja hullaantuu johonkin mystiseen toisissaan. Seuraa intohimoinen suhde, joka huipentuu retkeen Grand Canyoniin. Francesille sen merkitsee henkistä eheytymistä, Howardille vain pientä seksitrippiä. Avautuu kuilu, josta tulee dramaattisempi kuin kumpikaan saattoi etukäteen aavistaa.

Jos ei muun, niin Kuilun takia kannattaa lukea Syntien paljous.

Sulatusuuni intialaismaustein

2010-07-18T11:48:00.010+03:00

Etukannen mukaan Jhumpa Lahirin esikoisteos Tämä siunattu koti pääsi ilmestyttyään palkintosateeseen.

Samaa kohtaloa ei kokenut seuraaja, Kaima. Kakkosteos on sympaattinen tarina kahden Gangulisukupolven suhteesta Yhdysvaltoihin ja toisiinsa. Ensimmäistä sukupolvea edustavat Kalkuttasta Bostoniin muuttavat - ja Kalkuttaan ikuisesti kaipaavat - Ashima ja Ashoke, toista heidän kovin erilaiset lapsensa Gogol ja Sonia.

Gangulien perheessä arvostetaan koulutusta ja kouluttautumista. Isä-Ashoke on yliopistomiehiä, ja koululaitos akateemisine ammatteineen toimii sopeutumisreittinä myös lapsille.

Ashima ja Ahoke yrittävät poimia Yhdysvalloista vaurautta, uraa ja tulevaisuutta - ja samalla ylläpitää perheyhteisöä intialaistapoineen.

Lapsille tämä on liikaa. Lapsista Gogol, johon kirja keskittyy siskoa enemmän, haluaa maantieteellistä etäisyyttä, amerikkalaisia tyttöystäviä, länsimaista ruokaa - epäaasialaista elämäntyyliä kaikkinensa. Ongelma kulminoituu Gogolin nimeen: isää se muistuttaa venäläiskirjailijasta, joka pelasti hänen henkensä junaonnettomuudessa - Gogolia verenperimästään, jonka hän muuten onnistuu peittämään. Silti amerikkaisuus osoittautuu monin tavoin elämäntapakokeiluiksi, vaikkei avioliitto toisen intialaisen expatriaatin kanssa onnistu sen paremmin.

Kauneinta kirjassa on sovinnon kehä, joka sulkeutuu äidin ja lasten ympärille isän äkillisen sairauskohtauksen jälkeen. Kun valinta on tehtävä, voiton vie kuitenkin äiti-Intia, länsimaisine mausteineen.

Kaima oli sujuva, vaivattomasti etenevä ihmiskeskeinen siirtolaisdraama. Kaikki nämä monikulttuurisuuden ongelmat, yhteentörmäykset, kotiutumisvaikeudet ovat kuitenkin niin kovin tuttuja televisiosarjoista, lehdistä ja monista romaaneista. Kirjasta puuttu kaikki se roso, särmä ja huumoria, jonka parhaimmat tämän genren kirjailijat - kuten vaikkapa ihailemani Hanif Kureishi - sekoittavat omiin tuotoksiinsa. Valitettavasti.

Kotiin halusin palata, en kuolla

2010-07-11T16:13:00.015+03:00

Huokaan syvään aina, kun aloitan uuden Orhan Pamukin. Neljänteni - Uusi elämä - muistutti minua jälleen, miksi.

Pamuk saattaa olla, Elias Cannettin ohella, Ison K:n älykkäin ja sivistynein kirjailija. Hän kuljettaa läpi kirjojensa hengästyttävän määrän uskonnollista, taiteellista ja yhteiskunnallista symbolikkaa, vertauskuvia, jalanjälkiä ja historiallisia kerrostumia. Omatunto soimaa, kun ei jaksa ottaa vastaan ja ajatella sitä kaikkea.

Pamukin kirjoissa toiset kirjat ovat tärkeitä. Myös Uuden elämän tärkein esine on Kirja, joka saa päähenkilö opiskelija-Osmanin näkemään elämänsä täysin erillaisena ja tuntemaan itsensä valituksi. Kirja on vaarallinen, koska sen vuoksi kuollaan ja uhraudutaan, hylätään perhe, koulutus ja ammatti ja lähdetään etsimään Enkeliä ja Maailmaa.

Kirja voisi epäilemättä olla Raamattu, tai Koraani, tai jonkun muun uskonlahkon kantateos. Uuden elämän voi helposti lukea uskonnollisena kritiikkinä tai kertomuksena fanaatikon psykologiasta.

Kirja ei olisi kuitenkaan Osmanille niin tärkeä, ellei hän samalla tutustuisi Cananiin, Kirjalle elämänsä omistaneeseen tyttöön. Canan puolestaan on samoista syistä rakastunut kadonneeseen Mehmetiin. Käynnistyy kolmiodraama, jossa ensin Osaman etsi Canania, sitten Osaman ja Canan yhdessä Mehmetiä, ja lopussa Osman löytää yksin, ja ampuu, Mehmetin.

Murhan motiivi on rakkaus Cananiin, jonka Osman kuitenkin lopullisesti menettää teon seurauksena. Jääräpäisesti Osman ei luovuta, vaan jatkaa Cananin etsimistä vuosikausia.

Pamuk rakastaa ajatusta jakautuneesta, salaperäisestä persoonasta. Kirjan päähenkilöistä kukaan ei ole se, joksi häntä ensin luullaan. Arvot, motiivit ja luonteet muuttuvat useaan otteeseen. Osmanille tulee jopa mahdollisuus alkaa elää Mehmetinä, ja Mehmet on ottanut peitenimekseen Osamanin. Se, jota rakastetaan, ei rakasta toista, sitä, joka tapetaan, myös rakastetaan kuin veljeä.

Ne salaisuudet, joihin minä en koskaan voinut yltää mutta jotka toivoni ja rakkauteni olivat joskun nähneet, olivat tuon äärettömyyden ja pimeyden keskellä, ja minä ajattelin, että syvän yön todellinen kuiskinta, johon minun kaltaiseni ei koskaan ulotu, alkaa muodostua sanoiksi sitä mukaan kuin Cananin rakastama mies kirjoittaa.

Uudessa elämässä ollaan useimmiten matkalla. Junat, linja-autot, matkustajat ja Turkin asemat tulevat lukijalle tutuksi. Liikennevälineet edustavat samanaikaisesti elämää ja kuolemaa, mahdollisuutta ja lopullisuutta. Pamuk kirjoittaa paljon myös elokuvista, joita katsellaan linja-autoissa. Ne ovat väärän elämän heijastuksia, utopioita, joita ei kuitenkaan voi olla ottamatta vakavasti.

Uudessa elämässä kohtasin myös Mustasta kirjasta tutun kolumnistin Celal Salikin. Uusi elämä, joksi Pamuk mielellään nimeää hotelleja ja majataloja, on tällä kertaa turkkilainen karamelli, joka unohtuu amerikkalaistuotteiden vallatessa markkinat. Kirjan voikin lukea antikapitalisena kannanottona ja turkkilaisen kulttuurin puolustuspuheena.

Yllättäen Uuden elämän kirjoittajaksi paljastuu Osmanin Rifki-setä, joka oli ottanut kirjaan lainauksia ja mallia monista aiemmista kirjoista, kuten lastenkirjoista. Enkelin etsinnässä ei ole mitään uniikkia - johan sitä ovat jahdanneet Rilket, Dantet ja Vernet. Huomio, joka saisi uskonnolliset fanaatikot tarttumaan aseisiin.

Tähän olisi toivonut kirjan loppuvan. Olisin voinut inhota ja halveksia murhamiestä ja hurrata sille, että Canan jäi ikuiseksi unelmaksi.

Pamuk päätti kuitenkin kirjoittaa epilogin, jossa Osman on hyvä isä ja aviomies. Joka lähtee viimeiselle linja-automatkalle etsimään Uutta elämää. Ja näkee viimein enkelinsä - aivan toisenlaisen kuin kuvitteli. Ja kuolee sillä odotetulla tavalla.

Kotiin minä halusin palata enkä kuolla, minä en todellakaan, todellakaan halunnut kuolla.

Ja tämäkin kannattaa muistaa:

Olin halunnut tehdä pesäeron muihin, nähdä itseni aivan erityisenä yksilönä, jolla on täysin toinen päämäärä kuin kaikilla muilla. Se on täällä päin anteeksiantamaton rikos.

Tällä kirjalla on varmasti tuhat tulkintaa.

Uuden maailman vimma ja epäoikeudenmukaisuus

2010-07-10T18:01:00.012+03:00

Riemulla ei ollut rajoja, kun äkkäsin kotikirjastoni hyllystä uuden Toni Morrisonin. Armonlahja on tosin julkaistu jo 2009, joten aivan painoltatuoksuvaa kappaletta en saanut käsiini.

Morrisonin kohdalla odotukset eivät koskaan ole suuria. Ne ovat huikeita. Tämä nainen, jos kuka, ansaitsee Pulitzerinsa, Nobelinsa ja epäilemättä lukuisat muut saamansa tunnustukset.

Suoraan sanottuna odotin, että kirja satuttaisi ja liikuttaisi yhtä järisyttävästi kuin Sinisimmät silmät tai Minun kansani, minun rakkaastani. Inhimillistä maanjäristystä ei syntynyt, joten siksi vähän petyin.

Armonlahjassa käsitellään orjuutta ja uudisraivaajien elämää 1600-luvun lopun Amerikassa. Kirjan nimi kertoo etenkin Florensin kohtalosta: pelto-orjuus on äidin lahja lapselle, joka muuten joutuisi isännän seksiorjaksi.

Armonlahjassa ei ole keskushenkilöä, keskuspaikka kylläkin. Se on Jakob Vaarkin maatila, jonne asettuu Eurooppaa paennut uudisasukaspariskunta ostettuine orjineen ja synkeine kohtaloineen. Pieni yhteisö oppii luottamaan toisiinsa ja eristäytyy muusta maailmasta. Onnen hymy on hetkellinen: isäntä rikastuu, emäntä saa hoivata kahta eloonjäänyttä lasta. Itsellinen johtajaorja Lina ystävystyy emännän kanssa ja hoivaa rakkaudenkipeää Florensiä. Kolmas orja Suru [kuinkahan monesta kirjasta löytyy Suru-niminen henkilö? Irvingiltä ainakin.] voimaantuu tultuaan äidiksi.

Orjien ja uudisasukkaiden maailma on täynnä synkkiä varjoja. Kulkutauti vie isännän ja rakkaus seppään orjuttaa Florensin. Emäntä menettää paitsi aviopuolison, myös kaikki lapsensa. Naisyhteisö repeytyy, kun emäntä hakee pelastusta kveekareilta. Ja niin tapahtuu, että uuden maailman vimma ja epäoikeudenmukaisuus hotkaisee pikkuyhteisön.

Armonlahjassa upeinta on kieli. Sen jos minkä aikanaan englannin kielen opettajana työskennellyt Morrison hallitsee. Jokaisen kirjan henkilön - luonteen, aseman, oppineisuuden, henkilökohtaisen historian jäljet - tunnistaa puhetavasta. En muista lukeneeni toista kirjaa, jossa kolonisoituvaa Pohjois-Amerikkaa tarkasteltaisiin kielellisesti näin kyvykkäästi.

Armonlahjasta kirjoitetaan, että se olisi alkusoittoa kirjalle Minun kansani, minun rakkaani - eli kirjoittaa orjuuden historiaa ennen rotuerottelua. Jos et ole lukenut kumpaakaan, kannattaa kirjat varmasti lukea tässä, ei julkaisujärjestyksessä.

Kesäviihdyttäjä 2010: Irving

2010-07-05T00:19:00.018+03:00

Helpotuksen huokaus. Taidan taas pitää John Irvingistä ja hänen absurdeista hahmoistaan.

Neljäs käsi oli mainiosti viihdyttävää kesälukemista. Mutta varauksella: on pieni mahdollisuus, että ihastus johtui kesälomasta.

Kirja on katastrofijournalisti ja uutisankkuri Patrick Wallingfordin kasvutarina. Katastrofijournalistiksi Patrick päätyy, kun raportointikeikalla intialaisessa sirkuksessa Leijona puraisee häneltä käden.

Patrikille tehdään kädensiirto, historiallisesti maailman ensimmäinen. Siirrännäinen yhdistää Patrikin ja Doriksen, lesken, joka luovuttaa menehtyneen miehensä käden Patrikille. Ennen kädensiirtoa Doris haluaa myös kädeltä lapsen [!].

Neljäs käsi on hauskasti rönsyilevä seksifarssi. Naiset vetävät kuin pässiä narusta vastustamatonta söpöläistä ja seksuaalisesti haluttavaa Patrikia.

Kun rakkaus viimein iskee, kasvaa Patrikista aviopuoliso ja isä - irvingiläiseen tapaan pelastus saapuu sydämmestä. New Yorkin hillittömyys vaihtuu wisconsinilaisen baseball-joukkueen lipunmyyjä Dorikseen, hiljaisuuteen ja vakavuuteen. Väistämättä onneen.

Patrick, ja kaikki muut kirjan hahmot, ovat ihmisinä enemmän tai vähemmän kummallisia, mutta silti vastuttamattoman inhimillisiä. Sivuhahmoista rakastettavimpia on kädensiirron tekevä tohtori Zajac. Zajac on ammatillinen nero, mutta kollegoidensa pilkkaama pakkomiellekimppu. Pakkomielteet ovat absurdeja - kuten voi odottaakin - esimerkkinä koirankakan hävitysvimma. Hellästi kuvataan Zajacin suhde avioerolapsi Rudyyn, joka jakaa lähes kaikki isänsä neuroosit.

Neljännen käden viihteen sekaan on yritetty upottaa vakampaa mediakritiikkiä. Sen kohteena ovat sensaatiojournalismi ja jenkkiläiset uutiskriteerit.

Netistä löytyy lukuisia arvioita Neljännestä kädestä. Taidan olla ainoa, joka luki kirjan loppuun positiivisella mielellä. Hyvää lukumieltäni eivät häirinneet edes lukuisat sivujounet feministiseminaareista lastenkirjoihin.

Irving-ongelmastaan kirjoitti HS:n Suvi Ahola, ja päädyimme Neljännen käden osalta hieman erilaiseen lopputulokseen, mm. koirankakan suhteen ;) Ja toisin kuin Suvi Aholan mielestä, minusta Irving puhui kovin kauniista erilaisista naiskauneuksista.
Pekka Vartiaisen mukaan taas tuli huti.
Elegian mukaan lupaavan alun jälkeen tuli lässähdys.

Tertualinon toinen minä

2010-07-03T20:58:00.014+03:00

José Saramago on yllätysten kirjailija. Lukemissani kirjoissa - Luola, Kertomukset näkevistä ja sokeista - on uskallettu käsitellä jäävuoren kokoisia ongelmia Portugalin yhteiskuntamurroksesta scifimäisiin ihmiskohtaloihin.

Kaikki kolme kirjaa ovat olleet poliittisia, viisaan näkijän yhteiskunta-analyysejä. Epäilemättä Nobelin arvoisia suorituksia, vaikka kirjallisuutena ne eivät minua hurmanneet.

Toisen minä on aiheeltaan edellisiä selvästi pienimuotoisempi. Kirjassa käydään läpi Tertualiano Máximo Afonson identiteettikriisi ja kyseenalaistetaan ihmisen ainutkertaisuus. Saramagon kyseessä ollessa sanoma on varmasti vieläkin suurempi - esimerkiksi takakansi ehdottaa kirjaa kannanotoksi kloonaukseen - mutta halutessaan kirjan voi lukea kepeämmin uskomattomana ihmiskohtalona.

Tertuliano on neljääkymmentä lähentelevä, eronnut historianopettaja Lissabonista. Hän elää järjestelmällistä ja johdonmukaista elämää, joka ajan myötä nukuttaa apatiantapaiseeen hämäryyteen. Väljähtyneet ihmissuhteet voi laske yhden käden sormilla. Päivän kohokohta on nukahtaminen Mesopotamiaa käsittelevän historiankirjan ääreen, ei lemmiskely tyttöystävän kanssa.

Draama käynnistyy, kun Tertuliano päättää piristää itseään kollegansa suosittelemalla elokuvalla. Elokuvan sivuroolista Tertuliano löytää kaksoisolentonsa Daniel Santa-Claran. Kaksoisolento on paitsi samannäköinen, myös samanääninen ja syntynyt samaan aikaan. Kaksoisolentojen kohtaamisesta ei puutu dramatiikkaa, kun kumpikin pohtii onko hän alkuperäinen vai kopio.

Kohtaaminen muuttaa kummankin elämän. Tertuliano rohkaistuu ottamaan aikuisemman asenteen elämäänsä. Uuteen järjestykseen kuuluu muun muassa kihlautuminen tyttöystävän "Rauhan Marian" kanssa, äitisuhteen kypsyminen ja rehtorin suosioon pääsy.

Toinen minä on niitä kirjoja, joissa todella yllätyksellinen loppu on tärkeimpiä syitä lukea kirja lopppuun. Tertuliano ei päädy naimisiin Mariansa kanssa, eikä palaa koskaa historianopettajaksi.

Kirjallisuutena Toinen minä ei ole niin vaativa kuin aiemmat Saramagoni. Keskushenkilön asema on vahvempi, eivätkä virkkeetkään ole tututun marathonmittaisia. Tuttua on kuitenkin etäinen ja raportoiva - kaikkitietävä - kirjoitustekniikka, joka välillä tuntuu melkein journalismilta. Ehkä juuri se on minun ja Saramagon suhteen ongelma.

Häpeän varjossa, toiseuden jalanjäljissä

2010-06-16T11:00:00.026+03:00

Muistan hyvin joulunajan neljä, viisi vuotta sitten. Luin silloin Antonio Munos Molinan Täysikuun. Luokittelin sen ensisijaisesti dekkariksi, ja vastoin tyypillisiä mieltymyksiäni, palasin sen ansiosta vuosikymmenen tauon jälkeen Ison K:n lukijaksi.

Täysikuu oli sujuvasti luettava, selkeä tarina. Siksi on lähes uskomatonta, että saman kirjailijan kynästä lähtee aivan toisenlainen, käsittämättömän koskettava analyysi Euroopan syvistä haavoista.

Sefarad sisältää 17 kuvausta vieraudesta, toiseudesta ja muukalaisuudesta. Siitä, kuinka itsestäänselvä turvallisuudentunne ja kotoisuus voi vaihtua yksinäisyyteen, häpeään ja kodittomuuteen.

Olet tunne juurettomuudesta ja vieraudesta, siitä ettet ole täysin missään, ettei sinussa ole sitä uskoa kuulumisesta johonkin paikkaan, mikä tuntuu olevan muille niin helppoa ja luontevaa...

Tuttuakin tutumpi aihe, joka Molinan käsittelemänä saa uuden näkökulman ja koskettavat sävyt. Molina herättää eloon mikrohistorian, tragediat nimien takaa. Scheherazade, Berghof, Narva, Münzenberg. Hän menee henkilöitään niin lähelle, että hengitys tuntuu jo vasten kasvoja.

Tarinat syttyvät usein hetkestä tai sattumasta, niillä ei ole klassisen tarinan selkeää suuntaa alkuineen, loppuineen ja käännekohtineen. Jotkut tarinoista eivät oikeastaan edes ala. Kuten rodullisesti epäpuhdas tanssiaiskohtaaminen Narvassa, joka jätti katkeransuloisen muiston nuoren upseerin loppuelämään.

Monet Molinan "toisista" ovat juutalaisia. Toiseudun häpeä on kuitenkin universaali kokemus. Tämä toinen voi toki olla juutalainen Wienissä, Prahassa tai melkein missä päin vain Eurooppaa, odottamassa noutajaa matkalaukku pakattuna. Kutsun tullessa hän marssii kuuliaisesti poliisiasemalle ja lähettää lapsensa luistelemaan. Vieras voi olla entinen kommunistiaktivisti, joka kokee saman kohtalon Stalinin Leningradissa. Tai espanjalainen elämäntapapunikki, joka koko ikänsä Neuvostoliitossa eläneenä päätyy päättämään päivänsä oudossa Madridissa. Tai Etelä-Amerikkaan päätyneen natsiupseerin tytär, joka löytää itsensä pakolaisena Euroopasta. Tai bulgarialainen muusikkolahjakkuus, josta tulee katusoittaja johonkin lännen suurkaupungeista. Tai isä, jonka perheidylli murenee elinvuosiin ja lasten irtautumiseen. Tai - keksi itse, se on helppoa!

Kirja muistutti mieleeni, kuinka suuren osa Eurooppaa häpeän muisto on merkinnyt. Juutalaisia on lahdattu keskitysleireille niin Rhodokselta kuin monista Provancen ihastuttavista pikkupungeista. Kuten Argeles-Sur-Meristä, jossa kävin viime kesänä. En myöskään taida vähään aikaan kuunnella Brahmsia. Ja rajattomassakin Euroopassa tuntuu se kammo, joka yhdistyy rajoihin ja rajatarkistuksiin.

Sefaradin kaltaiset humaanit mestariteokset ovat niitä, joista palkitaan Nobelilla. Tuntuu hienolta, että Sefaradin jälkeen Iso K. julkaisi toisen loistoteoksen samasta aiheesta, Amos Ozin Tarinan rakkaudesta ja pimeydestä.

Kirjailijana Molina on nerokas tyylitaituri. Jos äsken soimasin Pamukia sisäkkäistarinoista ja teknisestä kikkailusta, Molinan kohdalla luonnehdinta on pelkäksi ansioksi. Molina sekoittaa faktaa ja fiktiota, vaihtaa kertojanäkökulmaa ja tuo mukaan koko kirjan läpäiseviä sisäkkäistarinoita. Niistä keskeisin - ja liikuttavin - on Frans Kafkan ja Milena Jesenskan rakkaustarina, pääasiassa kirjekyyhkyjen välityksellä käyty. Molemmat kuolivat keskitysleirillä, mutta jättivät jälkensä maailmanhistoriaan.

Molinan tekniikkaa analysoi minua etevämmin kirjallisuustutkija ja kriitikko Päivi Kosonen >>

PS. Sefarad on kuningaspari Ferdinandin ja Isabellan 1400-luvun lopulla Espanjasta karkottamien juutalaisten antama nimi kadotetulle isänmaalleen, minne he aina kaipasivat.

Tapahtuipa eräänä kesänä puuvillapellolla

2010-06-07T17:19:00.021+03:00

Ison K:n julkaisuluetteloa selatessani olen aavistellut, että pahiten pitkästyn lukiessani Solzenitsynia ja Kemalia. Kummankin olen ajatellut päätyneet sarjaan ideologisin, ei kirjallisin ansioin.

Solzenitsynit ovat saaneet toistaiseksi pysyä kirjaston hyllyllä, mutta nyt luin ensimmäisen Yashar Kemalin, Kuolemattoman ruohon.

Niinhän siinä kävi, että nautin kirjasta enemmän kuin edellisestä turkkilaisesta, Pamukin Musta kirjasta.

Kuolematon ruoho tutustutti anatolialaiseen Yalakin kylään. Joka kesä kyläläiset laskeutuvat alas Taurus-vuorelta laaksoon, porottavan aurinkon alle Tsukurovaan puuvillaa poimimaan. Luulin lukevani tarinaa maalaiselämästä ennen maailmasotia. Kunnes taivaanlaen pyyhkäisevät sotilaskoneet ja ymmärrän maailmojen eron.

Kemal kertoo siitä, minkä tuntee. Omasta kotimaakunnastaan. Kirjailijan äänessä on välillä patriotismia, välillä huvittuneisuutta kun puuvillakesän tapahtumia kuvataan parinkymmenen kyläläisen näkökulmasta. Kyläläiset ovat kyräileviä, kateellisia, taikauskoisia, valehtelevia ja niljakkaita - mutta silti tunteellisia ja katuvaisia. Köyhiä ja suurin osa lukutaidottomia, mutta haaveiltaan kovin tutunoloisia.

Ääneen pääsevät äitinsä kylään jättänyt pitkulainen Ali, Memedik, joka muhtar Seferkin sijaan surmasi Sekvek bein, Alin pyhyyden menettävä, itsemurhaan päätyvä veli Tabas. Kemal ei unohta nuorimpia eikä avuttomimpia. Oman, ihastuttavan äänensä saavan Alin lapsen Hasan ja Ummahan sekä kylään jätetty äitivanhus Meryemdzen.

Draamaa ei kirjasta puutu. Nuoret rakastuvat palavasti ja kateus kypsyy silmittömäksi raivoksi. Dramaattisimmat juonenkäänteet maalaavat luonnonvoimat, jotka armossaan tai armottomuudessaan ovat tasapuolisia kaikille.

Erikoista kirjassa on rakenne: lukuisia episodilukuja, jotka alkavat tiivistelmällä! Tyypillistä Kemalille?

Eihän mikään voi olla ihmeellisempää kuin kirjoitus

2010-06-02T17:57:00.014+03:00

Välillä ihmettelen, miksi varsinkin uusimmat Isot K:t ovat niin opusmaisia? Fonttia suurentamalla saa tarinan helposti venytetty paksumpiinkin kansiin.

Orhan Pamukin Mustasta kirjasta ei ole taitettu sisältöään painavampaa. Päinvastoin. Kuusisataasivuinen romaani on viipaloitu kahteen osaan, mutta ainesta siinä olisi pariin romaaniin ja useampaan novelliin.

Minusta Musta kirja oli turkkilaista mosaiikkia. Yksinkertaisesti liian täynnä kaikkea. Lukemisesta tuli tukalaa kun monipolviset sisäkkäistarinat jatkuivat ja jatkuivat.

Kerrompa hieman tarkemmin.

Musta kirja alkaa kepeästi, helppolukuisasti [Tätä ehdin jo ihmetellä ystävillenikin, ei yhtään pamukmaista!]. Parisataa sivua serkusten Galipin ja Rüyan arkista avioelämää hassunkuristen sukulaisten keskellä. Suhteen historian kelausta, kotoisia yksityiskohtia pähkinänsyönnistä dekkarinlukuun.

Onnen yllä leijuu kuitenkin vaimon, Rüyan, outo levottomuus. Kummallista on myös Galipin fanisuhde Celâl-serkkuun, anarkistiseen päivälehden kolumnistiin.

Jo alussa henkilöiden minuus hämärtyy. Jakaantuneeseen identiteettiin päästään kiinni toden teolla, kun Rüya katoaa. Kirjoitetaan turkkilaista dekkaria, kun Galip jäljittää vaimoa ja serkkua, joiden uskoo lyöttäytyneen yhteen. Galip ensin asettuu, ja vähitellen omaksuu, Celâlin asuntoon, työhön ja identiteettiin. Syntyy uusi Galip, joka on Rüya+Celâl+Galip.

Eikä tässä aivan kaikki. Kakkososassa joka toinen luku on Celâlin kolumni. Vällillä sen on kirjoittanut kolumnisti itse, loppua kohti edetessä kirjoittaja on yhä useammin Galip. Osa kolumneista tuo lisäelementtejä kirjan tarinaan tai henkilöihin, osa vain tuntuu kertovan turkkilaisuuden historiasta ja yhteiskunnallisesta ongelmista. Tutuksi tulivat etenkin Mevlana, persialainen mystikkorunoilija sekä hurufismi, islamin kabbalistinen oppisuunta, jossa tulkitaan kasvojen merkkejä.

Loistavaakin löytyi: Pamukin täysin yllättävät tyylilajinvaihdokset olivat mestariluokkaa. Kuten se, että jo aivan kyllätyneenä tähän runsaudensarveen kirjan viimeiset luvut mykistivät vakavuudellaan.

Sillä eihän mikään voi olla ihmeellisempää kuin elämä. Paitsi kirjoitus. Paitsi kirjoitus. Niin juuri, kirjoitus, tuo ainokainen lohtumme.

Mestariteos, kaksi osaa, yhdeksänsataa sivua

2010-05-04T20:41:00.028+03:00

Olen lukenut Péter Nadasin Muistelmien kirjan, ja kirjoittanut blogiarvionkin, jo viikkoja sitten. En ole halunnut julkaista kirjoitusta, koska vieläkin tuntuu vahvasti siltä,etteivät sanani millään riitä kuvaamaan tätä fantastista kirjaa. Aloitetaan kuitenkin Nadasin äänellä:

Voidakseni kirjoittaa kertomukseni minun olisi tullut jollakin tavoin ratkaista elämäni ongelma, murtautua ulos ja vapautua kaikista itsepetoksen kerroksista.

Minun on vaikea ymmärtää - muuksi kuin suomentajan lapsukseksi - siteerauksen konditionaali. Fiktiivinen omaelämänkerta Muistelmien kirja on rohkea, sensuroimaton itsetilitys jakomielisestä elämästä kommunistisessa Euroopassa.

Tarina alkaa Itä-Berliinistä, jossa kertojalla on onnettomasti päättyvä suhde saksalaiseen runoilijaan, Melchioriin. Samaan aikaan toisaalla odottaa kihlattu morsian. Lapsuutta kuvataan perhelomilla Heiligedammissa ja kotona Budapestissa. Toisistaan vieraantuneet vanhemmat ja heidän rakkautensa kipupisteet koskettavat kovasti. Kuten äidin kuolema, johon ensimmäinen osa loppuu.

Nádasin kertoja on niin henkilömäinen, että lukiessa hän istuu vieressä ja hipaisee käsivarren ihoa. Iho nousee usein kananlihalle, sillä Herra Minäkertoja ei ole sympaattinen tapaus. Tulee sama niljakas tunne kuin lukiessa Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä [Olen todella lukenut kaikki osat 13 vuotta sitten, mistä olen aika ylpeä ;)].

Minäkertoja käsittelee itseään säälimättä. Tuskin tällaista kirjaa, näin ristiriitaisesta hahmosta, voi kirjoittaa ilman pitkällistä psykoanalyysiä. Käydään läpi laskelmoivia ja ailahtelevia ihmissuhteita sekä epävakaata biseksuaalisuutta, joka alkaa jo koulussa ja jatkuu naimisiinmenoon asti.

Kerronta on äärimmäisen intohimoista ja intensiivistä. Lukija saa täyslaidallisen sekä eroottista että poliittista myllerrystä. Poliittinen, eroottinen ja henkilökohtainen yhtyvät ja muovaavat oudon henkilötyypin, joka on samalla herkkä, mutta myös raaka, julma ja laskelmoiva.

Olen täysin mykistynyt Nádasin kyvystä nähdä ja kuvata elämän käännekohdat. Tunteiden ja tunnelmien vaihtumiseen riittää pieni nyanssi tai huolimaton sanavalinta. Tiedäthän nämä merkityksellisimmät hetket elämässä, kun yllättäen jokin pikkuriikkinen saa dramaattiset mittasuhteet.

Äitini vuode oli sijattu raidallisella peitteellä, niin kuin vuosia sitten, jolloin hän vielä oli terve.
Se oli peitetty niin kuin hän ei enää asuisi täällä.
Eikä vaistoni pettänyt, sillä sen jälkeen en enää nähnyt häntä.

Tämä oli mestariteos, kaksi osaa, yhdeksänsataa sivua. Onneksi minulla on vielä se toinen osa lukematta. Jätän sen odottamaan erityistä, kirjan arvoista hetkeä.

Liian omituista puhetta

2010-04-26T17:26:00.020+03:00

Onko Saul Bellow Ison K:n arvoinen kynäilijä? Kannattaako sarjassa julkaista huipputeosten - Herzogin ja Dekaanin joulukuun - lisäksi koko epätasainen tuotanto?

Osa Belloweista odottaa vielä tutustumista, mutta lukemistani en hahmota julkaisukriteereitä ainakaan Bellarosalle, enkä nyt lukemalleni Varkaudelle.

Varkaus on pikkuinen ja pikkusieluinen, yhden päähenkilön ympärille rakennettu tarina. Päähenkilö Clara Velde kasvattaa kolmea tytärtään ja on sopeutunut elelemään neljännen aviomiehensä kanssa. Clara on uranainen. Viehättävä, mutta isopäinen - muutenkin ulkonäöltään ja asenteiltaan erittäin seikkaperäisesti kuvattu.

Claran elämää järkyttää itävaltalainen au pair -tyttö, jonka haitilainen [epämääräinen pikkunilkki] poikaystävä varastaa emännän rubiinisormuksen. Rubiinisormus on Claran säilyttämä kihlasormus elämänsä rakkaudelta, Ithieliltä, ja siten symbolisesti korvaamaton. Clara roikkuu sormuksessa ja Ithelissä. Sekä henkisesti au pair-tytössä, jonka elämää hän yrittää järjestellä suunnittelemilleen raiteille.

Bellowin kirja on lähes pelkkää dialogia Claran, ex-mies Ithielin ja Claran parhaan ystävättären Lauran välillä. Äänessä on enimmäkseen itsekeskeinen Clara, muut toimivat enemmän korvina tai kommentoijina.

Kirjailija Bellow ihastelee ajoittain jopa itse kirjoittamaansa dialogia. Se on hänestä hurmaavan äyllistä, nokkelaa ja johdonmukaista. Mutta minusta latteaa ja keinotekoista. Sellaista puhetta, jossa seisahtaneesta, epätyydyttävästä elämästä verbalisoidaan jännittävää ja vaiherikasta.

Kirjan dialogi ei ole puhuttua vaan kirjoitettua. Sanat ja sanajärjestykset ovat eriskummallisen koukeroisia ja omituisia. Esimerkiksi

Minusta tuntui, että Ithiel saattaisi olla lepopiste. Tai minä hänelle. Mutta se oli yksinkertaisesti älytöntä. Minulla on lepoa vastustava luonne. Minussa taitaa olla liiaksi perusepäsointua.

Kuka muu kuin Clara puhuu: "Olemme toistemme lepopiste, mutta luonteeltani olen vastustava perusepäsointu". Mahtoikohan suomentaja pitää tästä työtehtävästä?

Inspiraation lähde

2010-04-16T17:50:00.012+03:00

Vikor Pelevin kirja Generation P - vuodelta 1999 - kertoo venäläisen mainosbisneksen alkuajoista. Satunnaisesti alalle ajautuneet copyt, creatorit, ad:t jne. venäläistävät kansainvälisiä brändejä, käsikirjoittavat ja kääntävät videoita ja mainoksia sekä käyttävät runsaasti aikaa - etenkin - sloganeiden ideoimiseen.

Länsimaisesta businesslogiikasta poiketen elämäntapa vaatii extreme-tason rohkeutta ja kokeilunhalua. Nautitaan ennakkoluulottomasti raakaa viinaa, kokaiinia, heroiinia ja tarpeen tullen kärpässieniä tai vastaavia luonnontuotteita. Tarvitaan suhteita, rahaa ja verkostoja. Niitähän löytyy, vaikka suhteillä on tendenssi likvidoitua - hengeltään tai omaisuudeltaan. Voi sitä venäläistä yhteiskuntaa!

Parasta kirjassa on absurdin ja sattumuksellinen venäläisyhteiskunnan kuvaus. Mukana on koko joukko oikean elämän henkilöitä tunnetuista kirjailijoista poliitikkoihin ja uusrikkaisiin. Tämä on sitä fition ja faktan sekoitusta [olikohan tällä genrellä joku nimi?]. Tulee mieleen Daniil Harmsin Sattumuksia [häntä ei ole päästetty Isoon K:hon, ilmeisesti liian "iäkäs"] - ja sen piikikkään oivaltava yhteiskunnallinen havainnointi.

Oletettavasti kävi jo selväksi, että kirja ei minua sytyttänyt. Eniten pitkästyin pitkiin käsikirjoituksiin ja käsittämättömiin sloganeihin. Pari tarjolle

Pari luuta ei piisaa lamnetiksi.

Keväisessä metsikössä koivun Spritea siemailen.

Ei laaksoa, ei kuk-kolaa. Sprite- Nekola Nikolalle.

Siis mitä? Nyt loppui lukijalta kulttuurinen kompetenssi.

PS. Kirjassa oli myös keskushenkilö, Vavilen Tatarski, jonka urakehityksestä kirja itse asiassa kertoo.

PPS. Viktor Pelevin insproi minua. Avasin uuden portletin "Näitä kirjoja en haluaisi Isoon K:hon".

Meditaatio metsästäjän mieleen

2010-04-05T21:38:00.022+03:00

Sota sotilaan näkökulmasta. Niitä aiheita, jotka kiinnostavat minua kaikkein vähiten. Varsinkaan punaniskaisen jenkkisotilaan tarina toisesta maailmansodasta. Mitä emme jo tästä ole lukeneet, kuulleet ja katselleet!

Mutta toisin kävi. Sodasta voi kirjoittaa kauniisti, vaikuttavasti ja runollisesti. Sodasta voi kirjoittaa yhden ihmisen näkökulmasta [ei mitenkään erityisen omaperäinen näkökulma sinällään] ihan erityisellä, koskettavalla tavalla.

James Dickeyn Kohti valkeaa merta -kirjan päähenkilö on ampuja. En tiedä, mikä on oikea "ammattinimike", mutta tämä sotilas ampuu japanilaislentokoneita hävittäjästä. Tämä Muldrow on sekava tapaus, outo tyyppi. Vähäpuheinen, ihmissuhdetaidoton erakko, joka normaalielämässä asuu isänsä kanssa Alaskassa. Nauttii lumesta, kylmästä ja selviytymisestä.

Selviytymisestä kirjassa onkin kysymys. Aivan kirjan alussa Muldrown kone ammutaan alas ja päähenkilö tipahtaa laskuvarjolla johonkin Tokion nostureista. Alkaa selviytymistarina matkasta läpi Hokkaidon saaren aina Honshuun asti.

Kirjan lukeminen pelottaa. Lukija hyppää loistavan strategin matkaan, jonka päänuppi tikittää kuin taktinen aikapommi. Uhkarohkeat ratkaisut ja nerokkaat siirtymät hurmaavat lukijan, ei voi mitään.

Myötätunto on ikävää siksi, ettei Dickeyn sotilas ole mikään jalo sankari. Muldrow on eläin, ihmissusi. Paitsi älyyn, selviytyminen perustuu eläimen vaistoon ja vainuun. Muldrow saa voimaa näyistä ja näädästä itsessään. Hän uneksii metsärajaa ohittavasta karibulaumasta ja vaanivasta näädästä ylälehmustossa. Hän nylkii, syö ja käyttää ihmistä kuin petoeläintä. Peurat valaisevat taivaita ja lopussa miesparka löytää linnun itsestään.

Tämä kirja on se näky, jota nimitetään esteettisesti elämykseksi. Kun näet jotain kammottavaa, mutta samalla niin mykistävän kaunista, ettet voi irrottautua. Kunnes olet lukenut loppuun. Ja olet hyvin, hyvin hämilläsi kaikista sekavista tunteista.

Kohti valkeaa merta on meditaatio metsästäjän mieleen. Helmi, aarre, timantti. Kerrankin pystyn itse käyttämään näitä käsitteitä ilman ironiaa.

Mutta kylmä ja lumi palasivat. Tuuli pöllytti hiutaleita, ja
minä tiesin että olin saanut sen omakseni. Minä olin siinä ja osa sitä. Minä
sulauduin täydellisesti siihen. Ja tästä lähtien minä tulen olemaan siinä
kaikkialla. Te voitte kuulla ääneni juuri kuten kuulette sen nyt. Kaikkialla
siinä, ensimmäiseksi ja viimeiseksi, heti kun minä suljen silmäni.

Jokaisella pitäisi olla oma lumihiutale

2010-03-22T18:05:00.014+02:00

Välillä ihmettelen, millä vaistolla näitä kirjoja valitsen. Orhan Pamukin Lumessa sataa viisisataa sivua lunta. Ja aina kun vilkaisin kirjasta ikkunaan, näkyi samaa lumisadetta ikkunan takana.

Nyt on kirja loppu. Lumen hiljaisuus vaikeni. Toivottavasti lumisadekin.

Pamukin kirja on fantastisen monivärinen mosaiikkikertomus.

Lumen kehystarinassa kirjalija itse, Orhan bey, jäljittää Frankfurtissa murhatun turkkilaisrunoilija Kan jalanjälkiä.

Lumen päätarina kattaa vain kolmen päivän mittaisen ajan. Sen runoilija Ka viettää lumen saartamassa Karsin kaupungissa.

Ka on tullut kirjoittamaan juttua turbaanitytöistä. He ovat radikaaleja islamisteja, jotka ihannoivat uskonnollista itsemurhaa. Toimittajuus on vain peitetarina, sillä hyvää juttua enemmän Ka haluaa rakastua nuoruuden ihastukseensa Ipekiin.

Pamuk on patittanut Karsiin Turkin aatteelliset ryhmittymät. Ka tutustuu uskonnollisiin ja poliittisiin islamisteihin, vasemmistolaisiin, kurdeihin, armenialaisiin, ateisteihin, länsimyönteisiin, turvallisuuspalveluun ja valtion intresseihin.

Pamukin politiikka on kiinnostavaa, sillä se on syvämietteistä kulttuurihistoriaa ja -kritiikkiä. Toisaalta poliittisuus on hyvin inhimillistä, ja siksi se satuttaa.

On täysin ymmärrettävää, että ihmissuhteissa on kyse ideologisista valinnoista. Uskonnolliset ja poliittiset valinnat tuhoavat Kan mahdollisuuden onneen. Kan kohtalo riipaisee, Ipekin kylmäverisyys yllättää.

Pamukin Lumi on myös hienosti satumainen kirja. Lumipeitteiset Karsin kadut teehuoneineen tunkevat lukijan jalkojen alle, joka lumoutuneena vajoaa itämaisiin kulisseihin. [Kars on todella olemassa Turkissa, lähellä Armenian rajaa. Tahdon sinne heti!].

Lumi on myös tarina kirjallisuudesta ihmisen kuvana. Kalle ilmestyy Karsissa 19 runoa, jotka hän myöhemmin muotoilee runokoelmaansa varten lumihiutaleeksi. Hiutaleen sakaroilla sijaitsevat järkeä, muistia ja mielikuvistusta kuvaavat runot. Hiutaleen keskuksena on Ka itse.

"Jokaisella ihmisellä pitäisi olla tällainen lumihiutale, joka on samalla hänen
koko elämänsä sisäinen kartta."

Jokaisen runon ilmestyminen mykistää kerronnan. Runot valuvat lumihiutaleina, jotka enintään kymmenenminuuttisen laskeutumisesta aikana saavat muotonsa mystisten tekijöiden summana. Ja jokaisesta tulee erilainen.

Miten näistä kaikista aineksista voi saada aikaan edes jollain tavalla koherentin tarinan?Selitykseksi voi tarjota takakannessa siteerattua Telegraphin kirjallisuuskriitikkoa: "Pamuk on sen lajin kirjalija joita varten Nobel-palkinto on keksitty".

Näin on. Ja lisään Lumen parhaimpien Isojen K:den listaani.

Lue myös Mette Södermanin kirjoitus viattomuuden ja kuoleman kuvauksesta >>

Politiikka on vaikea aihe

2010-02-02T18:32:00.014+02:00

Herta Müllerin jälkeen luin toisen vahvasti yhteiskunnallisen romaanin. Silti, tuskin lukija voi tehdä isomman kirjallisen loikan, kuin siirtyä Herta Mülleristä José Saramagon Kertomukseen näkevistä?

Lyhyet, monimerkitykselliset virkkeet vaihtuivat pitkiin ja mutkitteleviin. Niitä mahtuu yhdelle sivulle vain muutama. Laverteluun voi helposti uuvahtaa, ja ajatukset leijuvat kaukana kirjan ulottumattomissa.

Kirjan alussa näin tapahtui usein. Alku oli puhdasta politiikkaa, vaalitunnelmia. Aihe, josta ei näin temaattisesti ole maailmanluokan kaunokirjallisuutta juuri kirjoitettu.

Pääkaupungin vaalien tulos on yllättävä: tyhjistä äänistä tulee vaalivoittaja. Alkaa salaliittolaisten metsästys. Tyhjyydelle pitää löytää ihmisen kasvot ja selitys. Julistetaan poikkeustila ja kaupunki eristetään. Hallitus siirretään pois kaupungista ja ministerit pyrkivät vuorollaan valloittamaan valtatyhjiön. Eettinen ristiinveto käynnistyy, kun osa poliitikoista jättää tehtävänsä ja osa ottaa kaikki keinot, kuten väkivallan ja salaliitot, käyttöönsä.

Kiinnostavaksi kirja muuttuu kun selviää, että kirjan pääkaupunki on se sama, josta Kertomuksessa sokeudessa kerrottiin. [Sitä ennen tieto siitä, että näitä kahdesta kutsutaan sisarteoksiksi, onkin ihmetyttänyt kummasti.] Hallituksen virkamies ilmiantaa sen ainoa naisen [lääkärin vaimon], joka ei sokeutunut. Salaliittoteoriat saavat kasvot - ja niistä pääsee eroon helposti.

No, tämä oli poliittinen satiiri. En innostunut. Mutta ei voi kiistää, etteikö Saramago olisi suuremmoinen kirjailija.

Ja suomentaja joutuu heittämään monet kieliopin perusajatukset takavasemmalle. Kuten sen, että virke loppuu pisteeseen tai kuinka sitaatti esitetään.

Sinunkin joululahjasi 2009?

2010-01-30T12:11:00.010+02:00

Keski-Euroopan kiertomatka jatkuu. Monen suomalaisen [pohjoismaalaisen?] tavoin sain joululahjaksi nobelilla 2009 palkitun Herta Müllerin.

Ihminen on iso fasaani -kirjasta huokuu sama suruisan kurja Itä-Eurooppa kuin Stancun Costadinasta. Vuosikymmeniä on tosin kulunut. Kylissäkin asuvilla ihmisillä on jääkaapit ja televisiot.

Ehkä ihminen on astunut askeleen eteenpäin, kun puhuminen on ohittanut löymisen tavallisimpana kommunikaatiomuotona.

Silti alistamisen, varastamisen ja nöyrtymisen hetkiä riittää. Etenkin kirjan päähenkilö Windischin kaltaisille, jotka odottavat passia päästäkseen pois Ceausescun Romaniasta.

On vaivatonta hypätä Windischin housuihin ja ymmärtää, miltä tuntuu katsella passilla palkittuja kylälaisia myymässä pois kalusteitaan ja riisumassa verhoja ikkunoista. Kuinka pitkälle olisi itse valmis menemään? Lähettäisikö oman tyttärensä papin ja miliisin seksileluksi, jos passinsaanti ei muuten onnistu? Entä jos olisi tytär, menisikö ja kaunistautuisi mahdollisimman viehättäväksi? Tai jos olisi äiti, pitäisikö tätä kaikkea aivan luonnollisena, koska itsekin toimi samoin päästäkseen työleiriltä Neuvostoliitosta?

Vaikka tarina on sydäntäsärkevä, kaikkein koskettavinta tässä kirjassa on kieli. Müller 110 sivua ovat ihaninta proosarunoutta, jota pitkään aikaan olen lukenut. Kirjaa ei edes tarvitse lukea, lyhyet virkkeet voi katsoa läpi. Ne sitovat ajatukset ja havainnot mielen kartastoksi. Sitä seuratessa kietoutuu lumouteen.

Kuvittelen, että tämän voi osoittaa kopioimalla tähän pari virkettä summamutikassa miltä tahansa sivulta. Lainaan sivulta 49 - siitä mihin katseeni ensin osuu - nelisen upeaa virkettä.

Hänen poskessaan on punainen läikkä. Se on Windischin käden läikkä. Se on
teehöyryn läikkä. Se on Kronerin muorin kuolemanläikkä.

Ja tämä tarkoituksella

Windisch vetää ruohonkortta hampaiden välistä. Ruohonkorsi on kylmä. Hänen
ikenensä ovat kylmät. Windisch pitää taivasta suussaan. Tuulta ja yötaivasta.
Ruohonkorsi katkeaa hänen hampaidensa välillä

Pieni kirja nälästä ja väkivallasta

2010-01-17T13:13:00.011+02:00

Luin Romanian Ilmari Kiannon, Zaharia Stancun, Costadinan.

Pieni kirja kurjuudesta, nälästä, väkivallasta sekä sinnikkäästä ja kiittämättömästä kasvattitytöstä Costadinasta.

Kirjan pääosassa on maatyöläisperhe sukulaisineen. Perheen ja suvun kokoonpano vaihtelee tilanteen mukaan. Sivuilla vilisee otto- ja äpärälapsia sekä uusia miehiä ja vaimoja.

Kirjan ihmisille pienikin pala maata on omaisuus. Henkivakuutus. Siitä nimihenkilö, Costadina, taistelee. Hän on mieleenpainuva persoona: kavala, katala ja periksiantamaton sisupussi. Costadinan vankkumatonta vaatimusta omasta maapalasta siivittää aviomies, joka kirkastaa Costadinalle tavoitetta nyrkein ja iskuin. Etuhampaatkin siinä projektissa irtoavat.

Hakkaamista, kynsimistä, mäiskimistä, ruhjomista ei kirjasta puutu. Se on kieltä tehokkaampi tapa kommunikoida ja pistää naiset ruotuun [kynsii ne naiset tosin toisiaankin]. Naiset vastaavat väkivaltaan kielen kirouksin - ja todella luovasti niitä kirjassa käytetään!

Ja sitten ryypätään. Viina käy lääkkeeksi sairauteen, masennukseen, viluun, suruun ja ankeuteen. Tasa-arvo vallitsee viinapiirissä, sillä sitä nauttivat - ja siihen kuolevat - niin lapset kuin bajarit.

En pystynyt nauttimaan Costadinasta kirjallisuutena. Enemmän pidin sitä antropologisena katsauksena eurooppalaisesta maatalousyhteiskunnasta. Ja jos jossain on päästy eteenpäin, tasa-arvossa!

Paras Yksinäinen, jonka olen lukenut!

2010-01-10T11:52:00.014+02:00

Kuinka monta kirjaa nimeltä Yksinäinen on kirjoitettu? Minua harmittaa, että Bernando Atxaga nimesi kirjansa näin mielikuvituksettomasti. Arkinen nimi ei anna pienintäkään vihjettä kirjan ainutlaatuisuudesta ja järisyttävyydestä.

Jo kolmannen kerran tänä jouluna päädyin lukemaan taistelusta [edelliset Marssi ja Herra Theodor Mundstock]. Yksinäinen tutustuttaa lukijan entiseen ETA-aktivistiin, jota kutsutaan nimellä Carlos. Carlos istui monien muiden baskiaktivistien tapaan Espanjan fasismikaudella vankilassa ja vapautettiin yleisen armahduksen yhteydessä.

Barcelonan liepeillä entisten taistelutovereidensa kanssa hotellia pitävä Carlos tekee - hetkellisestä päähänpistosta - viimeisen ystävänpalveluksensa järjestölle. Hän piilottaa etsintäkuulutetun terroristiduon Jonen ja Jonen leipomonsa kellariin.

Pikku palveluksesta solmiutuu trillerimäinen tragedia. Poliisi päätyy etsintäkuulutettujen jäljille ja saartorengas kiristyy. Valhe seuraa toista, virheratkaisu seuraavaa. Carloksen epätoivo kasvaa, pakokauhu hiipii lähemmäksi.

Samanaikaisesti Barcelonassa juhlitaan jalkapallon MM-kisoja. Hotelliin on majoittunut Puolan jalkapallojoukkue mukanaan tulkki Danuta, joka paljastuu yllättäen poliisin vasikaksi.

Atxaga inhimillistää psykologisella kerronnallaan ex-terroristin äärimmilleen. Lukija vetäistään Carlosin sekasortoiseen, moniääniseen sisäiseen maailmaan. Hän itse yrittää kurkottaa kohti seesteistä tulevaisuutta, jonka pitää pilkkanaanvastaääni Rotta [siis sama dialogi kuin Herra Theodor Mundstockin ja varjon välillä]. Mutta Carlos on todella sekaisin. Kallon sisällä keskustelevat myös entinen aktivistijohtaja, Carlosin aatteellinen isä Sabino sekä järjestön mielisairaalaan sulkema veli Kropotky. Henkilökuva repalaisesta, traagisesta, mutta sydämeltään hyvää tarkoittavasta ihmispolosta on valmis.

Mitä pidemmälle kertomus etenee, sitä lähemmäs Pelon maata Carlos etenee. Atxagan juonikuvio on niin mestarillinen, että aivan viimeisille sivuille asti kaikki vaihtoehtoiset loput ovat mahdollisia. Ajatuksissani taistelivat vimmastusti toive onnellisesta lopusta ja kauhea kysymys siitä, kuka lopussa kärsii.

Ennen viimeistä kahtakymnentä sivua Yksinäinen oli erinomainen kirja, mutta loppu teki siitä huikean. En kerro kirjan loppua, kehoitan lukemaan. Jos kestät tuskaa, ja painostavia ajatuksia, lue Yksinäinen.

Luulen, että minulle yhden yöunen lykkäminen ei tämän kirjan kohdalla riittänyt. Nytkin, kun luen uudestaa viimeisiä sivuja, vapisen ja kyyneleet nousevat silmiin väkisin.

"Meidän on aina oltava valppaina, emme voi sallia itsellemme hetkenkään lepoa.
Jonain päivänä meren aalto kuljettaa meidät jonnekin, ja hetken päästä tulee
toinen aalto ja muuttaa taas elämämme suunnan."

Naistenmies ja veitikka galleristi Ferrer

2010-01-09T14:45:00.013+02:00

Minä lähden on ranskalainen veijariromaani. En pidä niistä yhtään. Viimeksi olen lukenut oma-aloitteisesti Grassia kaauuaan sitten. Isossa K:ssa olen joutunut lukemaan yhden Hoegin ja yhden Tabuccin [ja puistattaa jo etukäteen, että niitä on monta jäljellä].

Taas ennakkoluulojani koeteltiin. Minän lähteminen toimikin kuten veijariromaanin kuuluu. Itsekäs ja omahyväinen sankari onkin symppis tyyppi. Yllättävistä ja absurdeista tapahtumakäänteistä muotoutuu kelpo kertomus. Ja kaikkein tärkeintä: kirjan seurassa viihtyi.

Minä lähden on ensisijassa omaperäinen ja helposti seurattava tarina - ei taidokasta kerrontaa tai kirjallisia kokeiluja. Päivänä eräänä päähenkilö Félix Ferrer jättää vaimonsa, omakotitalonsa ja rutiininsa.

Herra Ferrer on - tyyliin sopivasti - kehnonlaisesti muutamalla modernistilla sinnittelevä galleristi. Jolla kerrankin lykästää. Hän saa työntekijältään Delahayelta vihiä jäämerellä haaksirikkoutuneesta aluksesta, jonka lasturuumassa on arvokas kokoelma alkuperäiskansojen taidetta.

Eikun matkaan jääämerelle. Merimatka hyisine etsintäretkineen on kuvattu eloisasti. Varsinkin etsintä ja oleskelu Pohjois-Kanadan eskimoalueella [meniköhän oikein?] saa lukijankin veren jäätymään.

Ja jotta kaikki ei menisi liian hyvin, Ferrerin Ranskaan kuljettama aarre varastetaan. Ja kukapa paljastuu varkaaksi. Delahay, jonka valehautajaisiakin jo ehdittiin viettää aiemmin kertomuksessa.

Kirjan kirjoittaja Jean Echenoz uhraa monta sivua Ferrerin naissuhteille. Herrasta tehdään varsinainen gasanova, mutta henkilökohtaisesti en valitettavasti astinut tästä herrasta mitään lankeamisen arvoista.

Melkeinpä hauskinta kirjassa oli maantiede. Siinä seikkailtiin alueilla, joissa itsekin olen viime vuosina matkustellut. No, Pohjois-Kanadassa ei ole tullut käytyä [eikä ehkä tulekaan]. Mutta sen sijaan vähemmän eksoottisisssa kirjan kulisseissa: Pariisissa, San Sebastianissa ja Ranskan baskialueella.

PS. Bloggerissa saa erikoismerkit vain koodaamalla, enkä jaksa etsiskellä niiden koodeja. Vähän harmittaa, kun mm. Hoegin tuli sitten kirjoitettua väärin.

Hyvästi varjoni Mon

2010-01-05T15:30:00.016+02:00

Lainasin Herra Theodor Mundstockin säälistä. Vuonna 1970 käännetty kirja näytti juuri painosta tulleelta. Olikohan sitä koskaan lainannut kukaan muu kuin minä?

Lisäepäilyksiä herätti kirjan alkuperä. Melko monet Ison K:n itäeurooppalaisista kirjailijoista näyttävät päätyneen sarjaan enemmän poliittisista kuin kirjallisista syistä.

Erehdyin. Ja sain lukea tällä joululomalla jo kolmannen hienon, erikoisen kirjan.

Herra Mundstock asui vuonna 1942 miehitetyssä Prahassa. Ja tästä aavistattekin loput: kirja on väistämättä kamala.

Juutalainen Mundstock, kuten useimmat hänen tuttavistaan, elää toden, kauhun ja harhan välitilassa. Hänen tärkeimmät puhekumppaninsa ovat varjo, jota hän nimittää Moniksi sekä Herran kanssa asuva lemmikkikana. Mundstock ei pääse eroon julmasta Monista, natsivaltaa symboloivasta ikuisesta seuralaisesta. Mundstockin ja Monin välinen dialogi on kirjoitettu taitavasti. Jokaista repliikkiä seuraa Monin paremmin tietävä, karmaiseva vastarepliikki. Yksinäisyyttä ei enää ole, edes ajatuksissa.

Lemmikkikana kuolee. Ystävät katoavat, kun heidät vuorollaan kutsutaan Tereziaan. Mundstock odottaa kutsua kauemmin kuin monet muut. Siitä kirja itse asiassa kertookin kaikken eniten: julmasta odotuksesta.

Odotellessaan Mundstock lakaisee katuja, yrittää sulautua väkijoukkoihin, ennustaa korteista parempaa elämää, yrittää huolehtia ystäväperheen nuorimmaisesta, jumaloimastaan Simonista.

Vaikuttavimmassa sisäkkäiskertomuksessa Mundstock elää entisen työnantajansa kohtaloa keskitysleirillä. Hän suunnittelee selviytymiskeinot junamatkalle, rakentaa kotiinsa parakin ja yrittää itsemurhaa kaasuhellalla.

Kirjan kannessa on kuusisakarainen tähti ja risti. Jo se kertoo, ettei kertomus pääty onnenkyyneliin. Viimein keskitysleirikutsun saanut Mundstock ei selviydy edes juna-asemalle. Hän ei sittenkään osannut huolehtia itsestään, puhumattakaan Simonista, joka oli nuosemassa samaan junaan.

Kirjailijasta, Ladislaw Fuksista hieman tietoa englanninkielisestä Wikipediasta >>

Mies ja Hän

2009-12-29T17:20:00.009+02:00

Mies ja hän [vaimo]. Toinen kierros kummallakin. Lapset hankalimmassa murrosiässä, tai sitten aloittelemassa kituutellen omaa elämää. Sukulaisia. Kaikki kaukana toisistaan, jossain päin Amerikkaa. Tärkeimmät huonekalut: televisio, sohva, vuode ja jääkaappi. Useimmin mainittu nautintoaine: whisky.

Rauhallista, tasaista, ennakoitavaa elämää. Mutta vain päällepäin. Työhuoneen alta putkahtaa vaimon erokirje. Vakava keskustelu, joka sittenkin jäi käymättä. Sanat, joita harkittiin kauan, eikä silti sanottu. Yllättävä käänne keskustelussa vuokralaisten, pikkuveljen tai rakastajattaren kanssa. Aikana, jolloin puhelin soi harvoin ja kirjoitetaan paljon kirjeitä. Ajellaan autolla lujaa ja kännissä. Jos ei erota, alkoholisoidutaan.

Keski-iässä elämään tulee käännekohtia. Väistämättä, täytyy Raymond Carverin ajatella.

Vielä yksi asia -kirjaan on valittu 18 tekstiä vuodelta 1988, Carverin viimeiseksi jääneestä novellikokoelmasta. Hienosyisiä pikkutarinoita, joissa kirjoitetaan muistiin tavallisten miesten elämänkertoja.

Tarinat ovat alunperin kirkasvärisiä ikkunaverhoja, jotka haalistuneina valahtavat alas viimeisenkin pidikkeen pettäessä. Kuin katsoisi vanhanaikaista väritelevisiota, jonka sarjoissa näkyy yhtä paljon tupankansavua kuin henkilöitä. Väljähtänyttä, alakuloista, nostalgista.

Poikkeuksen tekevät ensimmäinen ja viimeinen: nuoren miehen kalastustarina ja riipaiseva kertomus Tsehovin viimeisistä elinkuukausista.

Nautin näistä jokaisesta.

PS. Aiemmin kirjoitin Carverin novelleista, jotka julkaistiin nimellä Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta.

Hiljaista kun marssi loppui

2009-12-28T11:22:00.015+02:00

Marraskuussa ajattelin, että Ison K:n lukeminen loppui tähän. Ozit olivat vieneet lukuhalut - synkkiä, monimutkaisia ja -merkityksisiä kirjoja kannattaa lukea lomalla, mieluiten valoisampaan vuodenaikaan. Blogitekstinikin Mustasta laatikosta on jälkeenpäin luettuna pelkkä nihkeä referaatti.

Kenraali Shermannin Marssin alkukilometrit itäisessä konfederaatiossa kestivät viikkoja. Kunnes viimein joululoman kynnyksellä päädyin Doctorowin marssin vietäväksi.

Kirja kokoaa Yhdysvaltain sisällissodan loppuvaiheen: pohjoisvaltojen armeija valtaa Georgian kautta Etelä- ja Pohjois-Caroliinan. Joku edellinen lukija oli leikannut Hesarista kirjan väliin kartan, joka näyttää tärkeimmät käännekohdat tapahtumineen ja päivämäärineen.
Perinteisiä sotakirjoja - olkoonkin ne kuinka realistisesti tai traagisesti kirjoitettu - en ole koskaan jaksanut lukea. Sen sijaan nämä Marssin tapaiset, joissa sotaa seurataan osallisten ihmisten perspektiivistä, ovat toista maata [Lajityypin helmenä tietysti Tolstoin Sota ja Rauha).

Doctorowin sisällisota on moniääninen. Marssin aikana mukaan liittyy yhä uusia kertojia. Sota saa erilaisia kasvoja, joista jokainen liittää kertomukseen oman tulkintansa historiallisista hetkistä. Syvimmin mieleeni jäivät plantaasilta vapautuva, neuvokas mulattityttyö Pearl, mestarillinen taktikko kenraali Sherman ja sodan lääketieteellisenä tutkimusaineistona näkevä kyyninen Sartorius.

Kun luin tätä kirjaa, olin mukana marssimassa. Olin polttamassa Atlantaa, ja etenkin Columbia loimusi. Näin Savannahin jokiveneet ja katoavan hienosyisen vaurauden. Huomasin, kuinka etelän nuorten neitojen silmät aukenivat, plantaasi-isäntien ikiaikainen ylpeys karisi ja vapautetut neekerit tunsivat itsensä neuvottomiksi oudon vapauden edessä. Äidit menettivät miehensä ja näkivät omien poikiensa maineen katoavan. Selvimmin tunsin marssin upottavilla rämeillä, lääkäriteltoissa ja poltetun savun hajuisissa metsissä.

Marssi loppui 26.4.1865, kun kenraali Johnston antautui Durhamissa. Tuntui hyvin hiljaiselta, ja outoa kyllä toivoin, että marssi olisi jatkunut.

Mustassa laatikossa

2009-10-26T19:49:00.008+02:00

Mustalla laatikolla on omintakeinen rakenne. Se on kokoelma kirjeitä ja muutamia telefakseja [Koskahan Iso K. julkaisee ensimmäinen meilikokoelman?].

Kirjeitä ja vastauskirjeitä kirjoittelevat Ilana ja hänen miehensä Alexander Gideonin (ex) ja Michael Sommo (nykyinen). Näiden väliin on pujahtanut Ilanan ja Alexanderin pojan Boazin sepustuksia, sekä A:n asianajajien viestejä. Kirjedialogiin osallistuu pari kertaa myös Ilanan sisar Rahel.

Kirjeenvaihto käynnistää uudelleen Ilanan ja Alexanderin vuosia katkolla olleen suhteen. Yhteydenoton syy osoittautuu käytännölliseksi: ei-niin-kovinkaan kunnollinen Boaz on taas hankkiutunut vaikeuksiin.

Pian äidinrakkauden rinnalle tulvivat muutkin motiivit. Varaton herra Sommo alkaa verottaa maineikkaan professori-Alexanderin omaisuutta ja Ilana yrittää lämmitellä Sommon selän takana vanhaa rakkauttaan. Kylmäkiskoinen professori heltyy vähitellen kumpaankin painostukseen: Sommo rikastuu ja Ilana päätyy kuolemansairaan ex-miehen hoitajaksi.

Päähenkilöiden tarinat ja persoonat paljastetaan kirjailija kuorii sipulia -menetelmällä. Ensin näkyy kiiltävä ja pyyteetön pinta, mutta kirjan lopussa ollaan jo traagisissa tunnustuksissa.

Tunnustusten syvetessä henkilöiden persoonat muuttuvat. Pahis-Boazista kuoriutuu sankarillinen uudisraivaaja, Alex intoutuu traagisiin paljastuksiin ja Sommosta kuoriutuu vastenmielinen sionisti.

Amos ozimaisesti Musta laatikko ei kuitenkaan ole pelkkiä ihmissuhteita, vaan myös tiivistys Israelin nykyhistoriasta. Juutalaisten ja arabien kyvyttömyys elää sovussa ja hallita yhdessä maata, poliittiset ääriliikkeet, venäjänjuutalaisten tarinat - ainakin nämä kaikki teemat ovat mahtuneet tähän kirjaan.

Musta laatikko oli minusta vaikea kirja lukea. Ihmettelenkin, että se on ollut bestseller! Enkä vieläkään keksi merkitystä kirjan nimelle. Ihmismieli?

Vainoharhaa ja vaeltelua

2009-10-11T14:52:00.014+03:00

Harmistuneena siitä, ettei Amos Oz saanut Nobelia, päätin lukea ne Ison K:n "Ozit", jotka minulta vielä ovat lukematta.

Ensimmäisenä sai vuoron Kuolemaan asti. Pikkukirja, jonka sisältä löytyy kaksi erillisromaania. Miksi ne oli pistetty samoihin kansiin? Ehkä siksi, että molemmissa ovat suuressa osassa kuoleman läheisyys, vainoharhaisuus ja juutalaisuus.

Puolet kirjasta ollaan ristiretkellä, valtaamassa takaisin lumottua Jerusalemia. Ristiretki -tarinan pää-äänenä pauhaa matkaa johtavan kreivi Guillaume de Touron uskottu kätyri, Claude Kyttyräselkä. Vähä-älyinen, psykopaattinen mystikko.

Matkalaiset etenevät Ranskan halki itäisempään Europpaan, jossa ilmasto muuttuu ankaran talviseksi ja kaupungit yksittäisiksi kyläpahasiksi. Onnettomuudet toisensa perään kohtaavat retkikuntaa. Ja mitä muu tähän onkan oletettu syyllinen, kuin seurueen sekaan sujahtanut salakavala juutalainen.

Ristiretki on erittäin julma kertomus. Lähes jokainen sen kolmestatoista luvusta päättyy verenvuodatukseen, kidutuskuvauksiin, tappoihin, kuolemaan tai muuhun raakuuteen - ehtaan keskiaikaiseen tapaan [kuvotti]. Juttu loppuu onneksi oikeudenmmukaisesti siten, että ristiretkeläishirvöt eivät ikänä pääse Jerusalemiin vaan jäävät utuna vaeltamaan Balkanin maisemaan.

Sen paremmin juutalaisilla ei mene 1970-luvun Tel Avivissa, jossa toisen kertomuksen päähenkilö asustelee. Myöhäinen rakkaus on juutalaisveteraani Shraga Ungerin tilitys.

Unger on fyysisesti vastenmielinen heppu. Ulospäin laajeneva ja sisältä mätänevä, pahanhajuinen ketjupolttaja ja puhekone. Elantonsa hän ansaitsee puoluetta palvelemalla. Kiertelee kibbutsilta toiselle paasaamassa vuosikymmenten takaista bolsevikkiteoriaa jatkuvasti ikääntyvälle kuulijakunnalle. Perhettä ei ole, ei naista eikä edes kosketussuhdetta. Kuolema kolkuttelee ovelle yön hiljaisina hetkinä. Kertomuksen lopuksi Unger suostuu siirtymään jäähdyttelyvaiheeseen, näkymättömiin hommiin puoluetoimistoon.

Rauhanaktivisti Oz on ladannut Ungeriin mahtavan määrän anekdootteja ja yhteiskunnallisia kannanottoja, jotka eivät juutalaispolitiikkaan perehtymättömälle [kuten minulle] oikein aukea.

Eniten minua mietityttää Tammen suhde juutalaiskirjailijoihin. Heitähän on sarjassa monia: Oz, Singer, Sebald, Bellow, Canetti - keitä muita? Matka kärsimyksestä taiteeseen ei ole tunnetusti pitkä, varsinkaan kulttuurissa, joka arvostaa kirjallista kulttuuria tavattomasti.

Paperinukkejen rakkaustarina

2009-10-08T20:45:00.011+03:00

Tämä arvio on yhtä lyhyt kuin luettu kirja. Tai pikemminkin tuomio. Ainoa oikea on tylsä ja tylsistyttävä sepitelmä, jonka rakkaustarina [kuten nimestä voi päätellä] kokee täyttymyksensä toisen osapuolen, Amyn, entisen miehen haudansiirtäjäisissä. Niissä se toinen osapuoli - empä muista miehen nimeä, mutta kiinalaisjuutalaisen ulkonäön sitäkin paremmin - viimein neljänkymmen vuoden odotuksen jälkeen KOSII.

Reiluun 140-sivuun, suurella rivinvälillä, on upotettu hurja määrä henkilöitä, ihmistarkkailua ja näsäviisasta dialogia. Näyttämönä pääasiassa juutalaissiirtokunnan Chigaco. Vastakkain bisneksen seurapiirit ja anarkistisemmat [amerikkalaisessa mittakaavassa monikulttuurisesti boheemit] arvot.

Ainoan oikea henkilöt jäävät pelkäksi paperiksi [en ymmärrä, mistä takakansiarvion "koskettavat" ja "surumieliset" on kaivettu]. Ehkä Bellowilla ei ole heihin muuta kosketuspintaa, kuin 1990-luvun lopun nousevasta taloudesta hekumoiva media.

Saul Bellowin kynästä on lähtöisen suuremmoinen Herzog. Ainoan oikea ja Herzogin väliin onkin ehtinyt jo reilut kolmekymmentä vuotta, ja muutama muukin mestariteos kuten Dekaanin joulukuu.

Tämä on se päivä, jolloin Herta Müller sai Nobelin. Miksei Amos Oz :(

Munro kirjoittaa tavallisuudesta taianomaista ja koskettavaa

2009-10-06T18:11:00.017+03:00

Alice Munro oli, Toni Morrisonin ohella, toinen keskeinen syy aloittaa pari vuotta sitten tämä Iso K-projekti. Silloinkin oli lokakuu, ja toinen lapseni oli syntynyt. Tähän päivään mennessä Karkulainen onkin Munron kuudesta Ison K:n julkaisemasta suomennoksesta ainut, joka minulta oli vielä lukematta.

Munron novelleissa tavalliset kanadalaiset naiset elävät, kokevat ja vanhenevat. Heistä lukiessa tulee hyvin lämmin ja tuttavallinen olo. Tavallisuudesta tulee taianomaista ja koskettavaa.

Usein naisten nuoruus ajoittuu 1900-luvun ensimmäiseen vuosipuoliskoon. Nuoren naisen elämä on viatonta, kohtalonomaista ja sattumanvaraista. Elämän mullistavimmat tapahtumat ovat elämysyhteiskunnan mittapuulla kovin vähäpätöisiä. Kuten teatteriin hurahtaneen Robinin, joka kääntää selkänsä ainoalle mahdolliselle suurelle rakkaudelle yhden vastoinkäymisen takia.

Useissa novelleissa eletään yksi ihmiselämä. Lukija tapaa Munron naiset novellin loppupuolella muuttuneessa elämäntilanteessa. Siinä vaiheessa ymmärretään, mitkä ratkaisevat virhevalinnat tuli tehtyä, mutta muutoshalua ei enää ole.

Rakenteellisesti kaikken upein jakso Karkulaisessa on Julietista kertova kolmen novellin kokonaisuus. Niistä syntyy pienoisromaani novellikokoelman sisälle. Juliet-novelleista jokaisen voi lukea itsenäisenä miniromaanina, mutta kolme novellia tekee Julietista jo niin läheisen ja kiinnostavan persoonan, ettei hänestä haluaisi luopua.

Ensimmäisessä novellissa Juliet on nuori, älykäs tutkijanalku. Toisessa novellissa hän tekee äkkipäätöksen siirtyä perheenäidiksi ja setvii välejään jo iäkkäisiin vanhempiinsa. Kolmannessa novellissa hän on kadottanut yhteyden, todennäköisesti lopullisesti, ainoaan tyttäreensä vähäpätöiseltä tuntuvan kasvatuspäätöksen takia.

Novellikokoelman viimeisen kertomuksen päähenkilö on huoleton ja sanavalmis Nancy. Hän ajautuu hyviin naimisiin ja kadottaa kiehtovimmat ystävänsä, kun elämänpiiri kutistuu ydinperheen ympärille. Vielä vanhanakin toisenlaiset valinnat olisivat mahdollisia

"Mutta syvällä tuossa hetkessä odottaa epävarmuus, jonka Nancy on päättänyt jättää huomiotta. Mitä se hyödyttäisi. Hän tajuaa jo että on siirtynyt, jättänyt nuo kaksi ja palannut takaisin itseensä."

Niinkö helppoa muuttumattomuus meille kaikille on?

Kannattaa lukea Janna Kantalan arvostelu HS.fi:stä Empatian oppitunti Alice Munron tapaan, jossa hän avaa myös novellien antiikkiteemoja ja ihmettelee, miksei Munro ole yhtä kuuluisa kuin Marghareth Atwood [vaikka on yhtä hyvä].

Surutunnelmissa Vieraalla maalla

2009-09-27T15:12:00.012+03:00

Sebaldin Vieraalla maalla lamaannuttaa lukijan. Olo on niin surullinen, että toivoisin vain voivani henkäistä ajatukseni tähän tekstiin. Ymmärrät varmasti tunnelmat, kun katsot tätä kirjailijan kuvaa kirjan takakannessa.

Etukansi ei ole sen iloisempi. Siihen on otettu kuva juutalaisten hautausmaasta. Tällaisia näkee kaikkialla Keski-Euroopassa. Niihin päätyi yksi Selbaldin päähenkilöistä, hänen saksalainen kansakoulunopettajansa Paul Breyter.

Kirjassa sisältää opettajan lisäksi kolmen muun Euroopan juutalaisen tarinan. Näistä yksi on entinen kirurgi, Sebaldin englantilainen vuokraisäntä, joka erakoituu ja lopulta päätyy itsemurhaan.

Seuraava on manchesterilainen taidemaalari Max Aurach, jonka badkissingeriläiset vanhemmat lähettivät pojan ulkomaille, mutta päätyivät itse kansikuvan kaltaiselle hautausmaalle. Max maalasi koko elämänsä hiilitöitä ja koki turvaa vain hiilipölyn keskellä. Maxin tarina sisältää myös viiltävän kauniisti kuvatun äidin, Luisan, tarinan. Nuori tyttö pelkää jo varhain loppuelämän alamäen alkaneen: huolettomuus kutistuu epätoivoksi juutalisvihan yltyessä.

Eniten pidin Amerikkaan muuttuneen isoenon Ambros Adeltwarthin tarinasta. Hän vältti vainot, mutta lankesi hulluina vuosina hillittömään elämäntyyliin. Viimeisenä vuosinaan Ambros haki synninpäästöä hakeutumalla vapaaehtoisesti mielisairaalaan shokkihoitopotilaaksi.

Sebaldin kirja on neljästä ihmiskohtalosta kertovaa mikrohistoriaa. Kertoja matkustelee henkilöidensä jalanjälkiä ja kokoaa elämäntarinaa pala palalta. Mukana on myös paljon kuvia. Mikrotarinoista koostuu Natsi-Saksan tarina, joka - Sebaldin sanoin - on niin siististi lakaistu menneisyyteen.

Tämän kirjan lisään suosikkeihini, kuten aiemmin Austerlitzin.

Kuvaraamatusta vastaukset elämiseen ja kuolemiseen

2009-09-14T19:43:00.011+03:00

Minunkin isovanhemmillani oli kuvaraamattu. Sen sivuilla elivät elämäänsä helvetin kymmenpäiset pedot, sekasikiöiset ihmiseläimet, lasten massamurhaajat ja taivaiden ihanat enkelit. Sen sivuja pelotti avata. Kun sitä oli selannut tiesi, että edessä oli huonoja unia monena yönä peräkkäin.

Sellaisen Raamatun kautta sanelee Torgny Lindgrenin kirjassa Dorén raamattu sanasokea aikapoika elämäntarinansa. Västerbottenissa Avabergetin laella asuva mies ei osaa lukea eikä kirjoittaa, mutta näkee Dorén Raamatun kuvissa vastaukset kaikkiin elämän ja kuoleman kysymyksiin.

Kuvien avulla poika yrittää selittää omaa elämäänsä: suhdetta omaan isään, kodin tuhoutumista tulipalossa, äidinisän ja parhaan ystävän kuolemaa.

Kouluvuosien jälkeen päähenkilö hylätään heikkolahjaisten hoitokotiin. Samalla häneltä viedään Dorén raamattu. Tätä kirjaa hän hän pakkomielteisesti etsii lopun elämänsä. Sen jäljentämisestä kuva kuvalta tulee hänen elämäntehtävänsä.

Lindgrenin kirjassa kerrotaan kahta tarinaa. Toista sanelee elämänvalheessa elävä mies. Hän on vallinainen, mutta uskoo olevansa siltä poikkeuksellisella tavalla valittu ja suuresti rakastettu.

Toinen tarina on se, jonka lukija tunnistaa todemmaksi. Lukija näkee jo hyvin varhain sen suuren vastenmielisyyden, jota päähenkilö herättää ympäristössään ja omissa vanhemmissaan.

Tämä vastakohta on kovin surullinen. Kyyneleet vierähtävät silmiin kirjan loppupuolella, kun lukijalle sanellaan isän pojalle kirjoittama kirje. Päähenkilö kuvittelee sitä isänrakkauden tunnustukseksi. Lukija aavistaa, aivan oikein, että se onkin isän inhonsekainen tilitys vammaispojalle.

Lindgrenin kirja on rakenteeltaan nerokas risteytys erilaisia kerrontatekniikoita, kuvituksen kera. Se on myös surumielisen kaunis, ei vähiten siksi, että Västerbottenin maisemat tulevat iholle. Suomen Kuvalehden hienossa haastattelussa Västerbottenia kuvataan Ruotsin "hurskausvyöhykkeeksi" ja Lindgren määrittelee Raamatun maailman pessimistisimmäksi kirjaksi.

Dorén kuvituksista saa vihiä wikipediasta.

Dorén Raamattu on osa trilogiaa, jonka muut ovat nimeltään Pylssy ja Kimalaisten mettä. Näistä jälkimmäisen olen lukenut ja Dorén Raamattuun sitä yhdistää värterbottenilaisuus.

Kaalikorvien kantaesitys

2009-08-17T18:24:00.013+03:00

Vesimiestä tuskin olisi julkaistu Isossa K:ssa - tai edes suomennettu - jos se ei olisi John Irvingin esikoinen. Enkä edes ole varma, olisiko tilannekomiikkaan ja sanaleikkeihin perustuvaa kirjaa välttämättä edes tarvinnut kääntää.

Esimerkiksi päähenkilön lempinimi, Juksu, ei huvita äidinkielellämme kovinkaan paljon. Kirjan nimi puolestaan on suomennos The Water-Method Manista. Vesimetodilla hoidetaan Juksun ahdasta virtsaputkea [asiasta toiseen, ainakaan kansikuvasymboliikka ei ole liian vaikeatajuista!].

Vesimiehen on tarkoitus olla hauska kirja. Juksu on väikkäriä [aihe tietysti diibadaabaa, muinaisnorjalainen taru Akhelt ja Gunnel] valmisteleva jahnus, joka ei osaa evätä seuraansa halukkailta naisilta tai omintakeisilla erityisongelmilla varustetuilta hepuilta. Tästäpä selviytymisstrategiasta kertova lempinimi juksuttaminen [en tiennyt, että tätä sanaa edes oikeasti käytetään muualla kuin meidän perheessä!].

Voin hyvin kuvitella nuoren Irvigin antamassa, itsetietoisesti, toimittajahaastattelua esikoisen julkaisemisen jälkeen. - Halusin rikkoa perinteisen romaanikerronnan rajoja sekoittamalla esikoiseeni elokuvallista dialogia, epäkronologista kerrontaa ja arkisia tarinamuotoja asikaskirjeenvaihdosta laskuihin [löytyisiköhän netistä, mitä haastatteluissa todella sanottiin]. Sittemmin Irving on päätynyt hieman sovinnaisempaan kerrontatekniikkaan, luonnostuu häneltä paremmin.

Toisin kuin vuodatuksestani voisi kuvitella, kirja ei ollut surkea vaan aika viihdyttävä. Jo nuorempi Irving osaa luoda persoonallisia henkilöhahmoja ja kasvutarinoita. Teemoissakin on tuttuuden tuntua: miesparat pahasti ulapoilla ja naiset (Biggie ja Tulpen, ensimmäisen ja toisen lapsen äidit) pärjäilevät heistä huolimatta ihan mainiosti omillaan. Ja Euroopassakin liikutaan, etenkin Wienissä, mutta myös Alpeilla. Ja tietysti Juksu on harrastanut nuoruudessaan painia! Parhaimmat kaalikorvat omistaa kuitenkin autonkuljettaja.

PS. Tässä kirjassa on yksi todella, todella hauska kertomus ("Muuan oikein emäpitkä päivä") epäonnisesta lemmiskelyreissusta opiskelijatytön kanssa, joka päättyy sorsanmetsästykseen. Empäs kerro enempää, lue itse!

Pysyväisvaiheesta kaiken ikäisille

2009-08-12T21:27:00.017+03:00

Harmittaa, etten voi 55-vuotiaana miehenä lukea Richard Fordin Maan laulua. Uskon, että kirjan Frank Bascomben ajatukset Pysyväisvaiheesta voi suuri osa elämän puolimatkan ohittaneista allekirjoittaa universaalisti. Elämä jatkuu omalla painollaan ja illuusiot itsestä, perheestä ja urasta on kuopattu ilman dramaattisia mielenkuohuja.

Kuten:

tunnustaa toisen lapsen sukulaissielukseen (vaikka hän on lesbo Clarissa) ja sen, että toisen vaivoin tunnistaa omaksi lapseksi (vaikka hän on hetero Paul).

antaa toiselle vaimolleen (Sally) anteeksi parin kuukauden suhdekokeilun vaimon aiemmin kadonneen miehen kanssa (Willy hävisi teille tietymättömille Vietnamin jälkeen) ja toivottaa hänet rakkaudella tervetulleeksi takaisin milloin vain.

tuntea ammattinsa (kiinteistövälittäjä) perinpohjin (raportoi Sea-Cliftin ja Haddamin, kumpikin New Jerseyssä, kiinteistömarkkinoiden suhdannekäänteet ja kiinteistöt perustuksista kattoon).

suoda, kateutta tuntematta, amerikkalaisen unelman etnisille amerikkalaisille (jopa liikekumppani on tiibetiläinen "Mike").

olla melko hyvin perillä sopivan ja sopimattoman rajoista (koskaan ei kannata kertoa keskustelukumppanille, miltä hänestä tuntuu - yksi esimerkki mainitaseni).

tuntea olevansa kypsä jakamaan hyväntekeväisyystyönä ystäväpalvelussa kelle tahansa neuvoja arjen pikku ongelmiin (vaikka omiakin on kasaantunut mm. eturauhassyövän merkeissä).

Todellisuudessa Maan laulu on uskomaton paketti. Kuusisataa sivua ja vain kolme päivää kiitospäivän odotusta. Mikroskooppisen tarkkoja havaintoja amerikkalaisesta elämästä: eroista, kulttuureista, politiikasta, brändeistä, ihmistyypeistä. Useimmat annettu auton ratin takaa.

Lisäksi Frank ennättää parissa päivässä pulaan jos toiseenkin, aina tappelusta ampumavälikohtaukseen. Aikamoinen antisankari tämä Frank, verrattuna Hemingwayn aikoihin.

Maan laulu on jatkoa Itsenäisyyspäivälle, joka kertoo Frankin elämänkulusta nelikymppisenä. Suosittelen näistä kumpaakin - kaikenikäisille. Lisäksi Frank B on esiintynyt suomentamattomassa The Sportwriterisssa (1986).

Maan laulusta löytyy netistä poikkeuksellisesti muutama arvostelu. Omaani vastaa parhaiten Hannu Waaralan Savon Sanomista. Hesarin Jukka Petäjän mielestä "Maan laulu on kirjoitettu niin täyteen ja tiheään, että lukijan on vaikea väliin hengittää vapautuneesti." Minä taas nautin "tiheydestä", sillä sen ansiosta saattoi lukemisen sijasta kuvitella katsovansa elokuvaa Frankin maailmasta.

Byebye painimolski - squah on parempi lajivalinta

2009-07-19T14:12:00.008+03:00

Neljäs kerta toden sanoo - John Irvigin Leski vuoden verran on jäänyt minulta kesken kolmasti [mm. yhden kerran unohdin sen junaan].

Kirjan lähes 600 sivua hirvittivät, koska Irvingin tarina lähtee käyntiin kovin hitaasti. Pitkät jaaritukset Ted ja Marion Colen päättymässä olevasta avioliitosta, heidän auto-onnettomuudessa kuolleista pojistaan (talon seinät on vuorattu poikien kuvilla, ja niistä vasta riittääkin tarinaa) sekä Tedin 16-vuotiaasta kesäapulaisesta Eddiestä (jolta Marion vie poikuuden noin 600 kertaa).

Arvasin kuitenkin, että jaksan tämän kirjan loppuun loman voimin [kun olet ulkomailla, eikä ole oikein muutakaan tarjolla]. Oikeassa olin. Irvingin tarinan kiinnostavuus nousi kohisten, kun hän antoi puheenvuoron Tedin ja Marionin aikuistuneelle tyttärelle Ruthille. Neljääkymppiä lähentelevä Ruth kärsi syvästi siitä, että äiti-Marion hylkäsi hänen kolmivuotiaana - katosi mustaan aukkoon, josta ei ole sen koomin palannut takaisin.

Ruthista, ja Ruthin onnenetsinnästä, tulee kirjan päähenkilö, ja päätarina. Kiinnostavinta kirjassa ovat kuitenkin henkilöiden suhteet, erilaisine käänteineen. Koska melkein kaikki henkilöt ovat kirjailijoita, taitaa Irving kuvata aika tavalla itseään kirjailijana. Esimerkiksi Ruth-kirjailija nautiskelee suunnattomasti seuraavan kirjansa suunnittelusta, henkilöiden piirteiden pohdinnasta, ja siitä, että hänellä on valta punoa kohtalot ja juonenkäänteet yksityiskohtaisesti oman halunsa mukaan. Juuri sellainen kirjailija Irving on: tarina on täsmällinen ja harkittu jokaisen yksityiskohdan osalta.

Tästä Ruthista kuitenkin pidin kovasti. Henkisesti hukassa oleva, mutta ammatillisesti upeasti pärjäävä nainen uskaltautuu lopulta äidiksi. Ja löytää ei-ihan-onnistuneen kokeilun jälkeen oikean puolisonkin amsterdamilaisesta poliisista [tähän jaksoon liittyy eroottinen rikostarina - kylläpä tässä kirjassa on tapahtumia!]. Ihan viime sivuilla myös seitsemänkymppinen Marion palaa Ruthin elämään.

Irving ei olisi Irving, jos urheilulla ei olisi suurta roolia tarinassa. Tällä kertaa [kiitän suuresti] ei kuitenkaan puhuta painista, vaan squashista, isän ja tyttären taistelukentästä. Ja koska Irving rakastaa yksityiskohtia, muistan varmasti vielä pitkään Ruthin poikkeuksellisen hyvin kehittyneet oikean käsivarren lihakset.

Barcelonan hullut vuodet

2009-07-13T20:32:00.010+03:00

Jos olet kiinnostunut yhteiskuntahistoriasta [tai aikeissa lähteä Barcelonaan], ja otat siitä selkoa mieluiten ihmisenkokoisista tarinoista, kannattaa lukea Meduardo Mendozan Ihmeiden kaupunki.

Kirja alkaa vuodesta 1887, kun Barcelonassa hekumoi ensimmäisen maailmannäyttelyn rakentamishuumaa. Espoonkokoisessa katalonialaiskaupungissa näyttömölle astuu pojanulikka Onofre Bouvila. Onofre on paennut Barcelonaan Kaakkois-Pyrenneitten karuutta, synkeyttä ja vakivaltaisuutta [juuri tuolla alueella vietin tänä vuonna kesälomaa - ja taisin kokea maisemat vähän eri tavoin].

Barcelonan jättiläistyminen kerrotaan Onofren elämäntarinan avulla. Onofre on kunnianhimoinen, häikäilemätön, säälimätön, mutta barcelonalaiset näkevät hänessä oman self made maninsa. Käärmemies-Onofre ei pelkää anarkiaa, kommunismia, monarkiaa, vallankaappauksia tai hallitsijanvaihdoksia - aina hän löytää taloudellisesti kannattavan katsankannan kulloiseenkin talous- ja valtiomuotoon. Muutamassa vuosikymmenessä Onofresta tulee Espanjan rikkain mies. Omasta mielestään maailman valtias.

Mendoza on sopivasti kirjoittanut romaanin veijarityyliin. Tämähän sopii, sillä Onofre on aikamoinen velikulta, hyvässä ja pahassa, ei lainkaan ristiriidaton henkilö.

Vastenmielisimmillään hän on kääntäessään selkänsä perheelleen [kieltämättä isä oli huikenteleva pelle, mutta äiti olisi silti ansainnut muutaman pesetan] ja ystävilleen [lapsuudenkaverista ei ihan jokainen ole valmis lavastamaan murhaajaa]. Kauneimmillaan hän on outojen, groteskien ja omituisten ihmispolojen ymmärtäjä. Näin hän tutustuu myös keksijä Santiago Bertalliin, jonka tyttärestä Onorfe viimein löytää Sen Oikean.

Kirja päättyy Barcelonan maailmanäyttelyyn 1929, jossa Onorfe ja Maria syöksyvät keksijäisän suunnittelemalla helokopterilla mereen. "Minä kuvittelin että pahuudellani pitäisin maailmaa käsissäni, ja kuitenkin olin väärässä: maailma on minua pahempi."

Mendozasta ei löydy netistä juuri mitään suomeksi, eikä varsinkaan Ihmeiden kaupungista. Enkku-Wikipediasta perustiedot 1943 syntyneestä kirjailijasta >>

Kirjasta on tehty La ciudad de los prodigios -elokuva, ohjannut Mario Camus vuonna 1999.

Opaskirja naisista ja heidän haluistaan

2009-04-28T17:14:00.008+03:00

Perjantain huvila koostuu kolmesta laajemmasta ja kolmestatoista pikaisesti luetusta novellista.

Alberto Moravia kertoo tarinansa hänelle kotoisalla pelikentällä. Miehet - monet nuoria, useimmat kesänvietossa - yrittävät selviytyä viettien ristiaallokossa. Kertomusten miehet katsovat himoitsemaansa naista ja kuvaavat visuaaliset havaintonsa vertauskuvin: Kirahvi-vaimo, kullanpainava Venusruumis, kreikkalainen tanssijatar.
Miesten suhde afroditeihinsa on kuvattu poikkeuksetta seksuaalisuus etukenossa. Seksifantasioista ei aina päästä tekoihin, välillä päädytään ihan toisenlaisiin tekoihin.

Kiinnostavimmillaan Moravia on pidemmissä novelleissa, joissa himo ja kuolema hipaisevat toisiaan pelottavan läheltä. Novellien loput ovat arvaamattomia. Eikä näissä Moravian myöhemmissä teoksissa - toisin kuin aivan varhaisemmissa, ks. postaukseni 1934:stä - enää pakoteta naisia yksinomaan miesten leikkikaluiksi. Paljon kiinnostavampaa näin!

Jos isä on myytti, voi äiti olla ihminen

2009-04-20T17:30:00.011+03:00

Jean Rouaud on kirjoittanut omaelämänkerrallisen kvartetistinsa erikoisesti. Ensimmäinen osa, Kunnian kentät, sai mainetta ja kunniaa ihan aiheesta [kuuluu omiin suosikkeihinikin]. Seuraavat osat, Kuuluisia miehiä ja Maailma, likimain olisi minun puolestani voinut jättää julkaisematta.

Siksi nelikon viimeinen, Lahjojanne varten, pääsi yllättämään. Hyvällä tavalla.

Nyt oli vuorossa äidin tarina. Tässä kirjassa, toisin kuin isän tarinassa Kuuluisia miehiä, Jean Rouaud on päättänyt kuvata äitinsä ihmisenä, ei marttyyrinä.

Äiti saattaisi olla kiinnostava persoona satunnaisena tuttavana omine erikoisuuksineen. Äitinä hän on tunnekylmä ja itsekäs elättäjä, joka perheen isän kuoltua vain 41-vuoden iässä käpertyy omaan suruunsa. Ja tästä päästyään, työhönsä, lahjapuodin pitämiseen. Varmaan jo arvasittekin, että äidin asiakassuhteet ovat melkoisesti lapsisuhteita intensiivisempiä.

Jean-poika on äitiä kohti aivan liian kärsivällinen ja alistuva. Maailma, likimain -kirjasta saimme lukea Jeanin synkeästä poika-ajasta sisäopilaitoksessa. Sinne äiti hänet lähetti työviikkojen ajaksi. Viimeisen osa luettuani näen, kuinka se oli kirjoitettu äidin pilkallisen naurun lävistämä.

Äidin ja pojan suhteen puhumattomiin sääntöihin kuului esimerkiksi se, ettei isän kuolemasta tai sisäoppilaitoksen ankeudesta puhuta [sii vähän niin kuin näitä tyypillisiä suomalaisia isä-poika -tarinoita]. Rouaud kirjoitti isän tarinan äidin vielä eläessä. Siksikö siitä tuli B-sarjan draama? Äidin tarina viimeisteltiin vasta äidin kuoleman jälkeen. Siksikö siihen pystyi upottamaan myös luonteen karheita piirteitä?

Vuosien kuluessa äidistä on tullut pojalle vankila. Äidin kuoltua vapaus muuttuu lottovoitoksi. Siitä on haaveiltu vuosia, mutta kun haave toteutuu, sillä ei oikein osaakaan tehdä mitään. Kirja kirjoitettiin vuosikymmen sitten. Toivon, Jean, todellakin, että olet jo oppinut käyttämään vapauttasi.

Eikä tämä kyllä ole hellä äitikuva, kuten kustantajan takakansi ehdottaa.

Nádas - parasta pääsiäiseen

2009-04-13T18:06:00.008+03:00

Ihmeellistä, kuinka puhdas vaisto välillä valitsee puolestani juuri tähän hetkeen täydellisesti sopivan Ison K:n. Näin tapahtui jouluna, kun luin Ozin Tarinan rakkaudesta ja pimeydestä. Ja näin kävi heti toistamiseen, kun luin pääsiäisenä Pétes Nádasin kirjan Erään sukuromaanin loppu. Pääsiäiskirjan Sukuromaanista teki kärsimyksen symbolinen kuvaus, jota hieno kirja on tulvillaan.

Sukuromaanin loppu on aika pieni kirja sivuiltaan, mutta ei lainkaan pienimuotoinen sisällöltään. Kuka tahansa kynäniekka ei upota kahteensataan sivuun juutalaissuvun tarinaa kantaheimosta kylmän sodan Unkariin, johon lisätään kommunistivainojen kuvaus 10-vuotiaan pojan muurahaisperspektiivistä. Paljon kerrotaan symbolein: lasten roolileikeissä, tarinoissa tarinoiden sisällä, raamatullisin viittauksin. Jan Saxell arvioi Kiilotomadossa tämän johtuneen osin poliittisesta pakosta. Itse haluan uskoa, että enemmän kirjailijan taitavuudesta.

Pienen pojan silmillä ikuistettu historia ei sisällä poliittista selittyä vaan sattumanvaraisiin muistoihin perustuvia fragmentteja eri elämänvaiheista. Miltä tuntuu, kun isyyden sijasta poliittisen taistelun valinnut isä näyttäytyy vain satunnaisvierailuilla? Miltä tuntuu, kun naapurin leikkikaverit katoavat ilman selityksiä? Miltä tuntuu viettää yksin päivä kotona, kun isoisän jälkeen kuolee isoäiti - ja on siinä talossa ihan yksin?

Nádas tarjoaa vastauksen voimakkaasti, taitavasti ja syvästi. Suuria tunteita voi tuoda esille niitä nimeämättä. Sellainen on minusta ikimuistoinen kirja - ja kirjalija.

Pitkittynyt suhde ranskalaismiehiin

2009-03-24T20:09:00.008+02:00

Suhde Jean Rouaudin isään ja poikaan kesti kauemmin, kuin olisin halunnut.

Isän tarinan sain lukea Kuuluisista miehistä, Rouaudin oman sukutarinan kakkososasta. Pojan kolmososasta Maailma, likimain.

Isä oli traagisesti vain 41-vuotiaana kuollut kauppamatkustaja: sotasankari, komea, pitkä, hurmaava seuramies, perheelle lojaali suvun sielu, kylän kunnioittama - liian täydellinen figuuri bretagnelaiseen pikkukaupunkilaiselämään.

Poika oli surkimus, kaikin tavoin: ujo, yliherkkä, kiusattu, yksinäinen, ei mikään naistenmies - ja 12-vuotiaasta saakka isätön.

Ehkä olisin voinut kiinnostua tästä stereotyyppisestä parivaljakosta, jos suhteeseen olisi tuotu edes hiukka komediaa tai ironiaa. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Rouaud harrasti vallatonta itseruoskintaa lisäämällä nuo piirteet poikaan. Viimeisellä sivulla poika löytää itsensä kuraojasta, jonka lähemmäksi kuolemaa hän ei voi päästä (!).

Rouaud on kaiken lisäksi erittäin taidokas kirjailija - eli rankalaisittain liiankin tietoinen kielestä ja tyylistä.

Näissä kirjoissa minua ei koskettanut lähes mikään. Vain nämä kaksi. Jos olet hullaantunut Bretagnesta, isätarinassa sinua saattavat kiinnostaa isän systemaattisen pakkomielteiset Bretagnelomat. Pojassa kiehtovinta oli kirjan nimestäkin löytyvä likimain. Likinäköinen poika kieltäytyi käyttämästä silmälaseja, minkä ansiosta tarinan kuvaukset ja pojan elämänasenne ovat aina vähän sinnepäin.

Tarttetko kaveria, Jerry Battle?

2009-03-23T17:58:00.007+02:00

Ryhtyisin oitis kaveriksesi, yksinäinen Jerry Battle. Voisit vähän opettaa vanhempana olemista ja elämänarvoja.

Ilman oppejasi minulla olisi varmasti vaikeuksia kunnioittaa syöpää sairastavan tyttäreni [ja todella ärsyttävä tapaus muuten!] päätöstä olla keskeyttämättä raskauttaan tai seurata sivusta, kuinka ylivarakkaasti elävä poikani kuluttaa perheyrityksen konkurssiin. Todellakin Jerry, olet hyväntahtoinen ja auttavainen kuin pieni spanieli.

Nämä ja pari muuta elämän pikku vastoinkäymistä herra Battle kesti kärsivällisesti, liiemmälti niitä läheistensä kanssa penkomatta. Onneksi Jerry sentään sai korjattua välinsä Ritan, pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa. Tämä tuntui oikeudenmukaiselta etenkin siksi, että Jerryn naissuhteissa oli ilmennyt muutamia ongelmia: mm. ensimmäinen vaimo hukuttautui uima-altaaseen [tästäkään ei tosin liiemmälti puhuttu].

Chang-rae Leen Ilmassa oli erittäin ilmavasti kirjoitettu kirja. Samanlaista ihmissuhdekerrontaa yhden, selkeästi kuvatun keskushenkilön kautta kuin Richard Fordin kirjoissa. Ford tykkää autoilla, Leelle ovat lentokoneet enemmän mieleen - samalla tavalla ongelmia voi paeta highwaylle kuin taivaallekin.

Täydet pisteet Ilmalle matkalukemistosarjassa [luin tätä lomaillessani Lähi-Idässä].

PS. Edellisestä blogimerkinnästä on kulunut kauan, koska eksyin Rouaudin ranskalaiselämään. Enkä tahto päästä sieltä millään pois :(.

Optimismi on surullinen olotila

2009-01-17T15:30:00.009+02:00

Heti Yövartion perään toinen brittiläisen, nelikymppisen, kirjallisuudentohtorin [onkohan tämä hahmo 2000-luvulla suomennettujen Isojen K:den kirjalijoiden stereotyyppi?] Lontooseen sijoittama Iso K.

Toisin kuin Yövartiossa, Lontoo on tässä kirjassa vain lähtö- ja pääteasema, sillä päähenkilö, valokuvaaja Clem, ehtii romaanin aikana käydä Ruandassa, Torontossa, Brysselissä, Skotlannissa ja Englannin maaseudulla.

Optimistissa tarinoidaan vuodesta 1994. Ruandan kansannmurhan kuvaaminen suistaa Clemin elämän raiteiltaan. Hän käy läpi trauman kaikki vaiheet: kauhun, kostonhimon, hyväntekeväisyyden, kieltämisen, kohtaamisen, koston ja itsetuhon. Andrew Miller kuljettaa Clemin kaikkien näiden vaiheiden läpi yhtenä kappaleena ja uskottavana henkilöhahmona, mikä oli hienoa suoritus häneltä!

Ihmetteletkö kirjan nimeä? No minä ainakin. Keitä ne optimistit olivat? Kirjan henkilöt, Clem ja hänen perheensä? Isä viettää eläkepäiviä miesretriitissä saarella, aktivistiäiti kuoli ennen aikojaan, Clem toimii depressiivisen siskonsa omaishoitajana eikä Clemillä itselläänkään tunnu olevan koukuttavaa työtä, harrastusta, rakasta, ystävää tai mitään muutakaan kiinnipitämisen arvoista elämässä. Vai ovatko optimisteja ne muut ihmiset, jotka kieltäytyvät kokemasta maailman pahuutta yhtä henkilökohtaisesti kuin Clem? Vai ovatko optimisteja ne kirjan
henkilöt, jotka kuvittelevat muuttavansa maailmankulkua omilla - globaalisti väistämättä vähäpätöisillä -teoillaan?

Optimistit oli erittäin hyvä kirja ja Miller edellistä kirjallisuuden tohtoria (Waters) tasokkaampi kirjailija. Tämän haluan tallentaa: "Hän ajatteli kuolleita, kuinka kuolleet kuljeksivat elävien lomassa kuin lehdet...Heille oli jäänyt vain äänet...Työntämällä kiveä tai ihoa he eivät pystyneet liikuttamaan mitään, mutta äänellään, hyrinällään, he värväsivät eläviä, vaikka ehkä kätkivätkin heiltä mahdollisimman pitkään kaipaamansa oikeudenmukaisuuden..."

Ja sitten on vielä kirjan loppu, hienosti arvoituksellinen. Lumi on kirjallisuudessa perinteisesti kuoleman symboli, ja sille kannalle taidan kallistua myös Clemin kohdalla. Valitettavasti.

Naisrakkautta sodan keskellä

2009-01-10T22:32:00.006+02:00

Päätin vaihteeksi valita lähikirjastostani naiskirjailijan kirjoittaman Ison K:n. Käteeni osui Sarah Watersin muutaman vuoden takainen Yövartio.

Waters on kirjallisuuden tohtori, ja sen kyllä luki läpi kirjan kerronnasta. Tarina etene kronologisesti takaperin: vuodesta 1947, vuoteen 1944 ja viimein 1941:een. Tarinaan oli tuotu myös [nykyään hyvinkin tavanomainen] episodimaisuus, jossa neljä päähenkilöä ovat olleet joissain suhteissa toisiinsa jossain merkityksellisessä elämänvaiheessa.

Ensin esitettiin päätösepisodi vuodelta 1947, jolloin kaikki keskushenkilöt olivat tavalla tai toisella epätyydyttävässä elämäntilasteessa. Jotkut heistä - naimisissa olevaan Reggieen suhteessa oleva Vivien ja vankilasta vanginvartijan suojiin vapautunut Vivin veli Duncan - saivat rohkeutta ottaa uuden askeleen elämässään. Muut kaksi - entiset rakastavaiset Helen ja Kay -eivät tehneet yhtä radikaaleja ratkaisuja, mutta heidänkin tulevaisuutensa kyseenalaistuu.

Aiempiin vuosiin sijoittuvat episodit selittivät keskushenkilöiden suhteet ja sen, kuinka nykytilaan oli päädytty. Erittäin toimivaa, mutta liian laskelmoitua?

Waters kuvaa ensi sijassa lesborakkautta, toissijaisesti sitä irrationaalisuutta ja yllätyksellisyyttä, jota poikkeukselliset olosuhteet tuovat perheiden ja rakastavaisten suhteisiin. Erikoisen taitava hän on kuvatessaan valokuvamaisesti elämän traagisia käännekohtia. Lyhyitä hetkiä, jotka muuttavat kaiken. Vivienin abortti ja Duncanin ystävän Alecin itsemurha. Tässä kirjan huippukohdat. Näistä et selviä tunteitta.

Ozin 649 koskettavaa, kipeää sivua

2009-01-03T23:09:00.007+02:00

649 loistavaan sivuun mahtui kymmeniä tarinoita. Oz keri niitä esiin lankavyyhdestä, josta näppeihin lipsahteli uusia keriä, ja välillä saatiin jokunen kerittyä kokoonkin.

Kuten kertomus siitä, kuinka Oz löysi kirjailijan itsestään. Huldan kibbutsilla hän valaistui Sherwood Andersonia lukiessaan: kirjailijan tarinat ovat hänen oman kätensä ympärillä, eikä niitä ole pakko etsiä pakonomaiseen Hemingway-tyyliin - kaulukset pystyssä salaperäisiä kaunottaria jahdaten - maailmanhistorian seikkailuista ja metropoleista.

Oz valaisee myös sitä, kuinka hän on sijoittanut kokemuksiaan omiin romaaneihinsa. Näistä olen lukenut, kiinnostavuusjärjestyksessä

Kibbutsiin sijoittuva Täydellinen rauha, jossa suulas ja kaunopuheinen Azariah kantaa hahmossaan piirteitä Ozista itsestään.
Naisen ikävä, keski-ikäisten vaikeita ihmissuhteita, myös Helsinki mainitaan
Ehkä jossain muualla, kertomus kibbutsielämästä, ei niin kovin sulokkaasti

Suomenkielisessä wikipediassa on niukasti tekstiä Ozista, samoin englanninkielisessä wikipediassa kuvataan enemminkin Ozin poliittisia näkemyksiä, kuin kirjallista tuotantoa [sääli - ja tämän lisäksi A Tale of Love and Darkness luokitellaan non-fictioniksi, joopa joo.].

Kaksi langanpätkää tässä kirjassa sai silmäni kyyneliin. Ensimmäinen oli kuvaus YK:n yleiskokouksen äänestyksestä 1947, jossa Israelille tunnustettiin oma valtion. Toinen on melankolisen äidin tarina, jonka itsemurhan kuvaukseen -melkein tänä samana päivänä vuoden 1952 tammikuussa - kirja päättyy.

Koskettava, kipeä kirja. Mette Söderman tiivistää kirjan upeasti.

Tämä mies on se kirja

2009-01-01T21:03:00.005+02:00

Näin telkkarista pari kuukautta sitten dokkarin Amos Ozista. Siinä Oz kertoi haaveilleensa lapsena tulevansa kirjaksi, ei kirjailijaksi. Kirjailijat katoavat ja kuolevat selittämättömistä syistä. Kirjat odottavat kärsivällisesti vaikka vuosikymnmeniä kirjahyllyissä ja ties missä kasoissa.

Tuo toivoin olleeni kirja en kirjailija löytyy Ozin fiktiivisestä sukuomaelämänkerrasta Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.

Tämä on niin upea kirja, että minulla ei ole sanoja. Jos äsken suosittelin Saramagoa, suosittelen tätä tuhannesti enemmän.

Kirjassa on kymmenisä tasoja, joita kaikkia voisi analysoida tuhansin sanoin. Esimerkiksi eurooppalainen sivistys. Ehkä ihailen eniten 1900-luvun alun eurooppalaista sivistyneistöä, joka ymmärsi puhtaimmillaan kulttuurisen sivistyksen idean. Ei ollut mitään ihmeellistä siinä, että mies tai nainen puhui kahdeksaa-yhdeksää kieltä, ja ymmärsi toista kymmentä. Ja oli todellinen kosmopoliitti siinä mielessä, että vaikkei hänellä ollut meidän sukupolvemme mahdollisuutta matkustella, hän oli kiinnostunut muista kansoista ja kansalaisuuksista. Hänen ystäväpiirissään oli kymmeniä eri kulttuureihin kuuluvia ystäviä, jotka olivat eriskummallisista syistä eksyneet juuri tähän maailmankolkkaan. Hän ahmi romaaneja ja sanomalehtiä alkuperäiskielillä, ja analysoi lakkaamatta kieltään, kieliään ja sen vivahteita [tästä mahtava esimerkki on Cannettin Särkynyt kieli, myös Cannetti oli näitä huikaisevan sivistyneitä euroopan juutalaisia].

Tämä johtui siitä, että vielä 1920-luvulle asti ei haaveiltu mistään yhtä paljon kuin omasta valtiosta. Euroopassa nationalisteja vilisi, ja oma valtio näyttikin löytyvän kansalle kuin kansalle [myös suomalaisille], mutta juutalaiset olivat kaikialla liikaa.

Ja yksi taso on itsessään juutalaisuus, joka kulttuurisesti kavennetaan sinonismiin, tai ties mihin, liian heppoisesti. Ozin romaanissa on kultturelleja juutalaisia, akateemisia juutalaisia, sosialistisia juutalaisia, uskonnollisia juutalaisia [joista hienosti kirjoittaa Singer].

Ozin äidin kotikylä oli kuulunut Saksalle, Venäjälle, Puolalle, Ukrainaille ja Valko-Venäjälle. Ei ihme, jos oma identiteetti jää hieman hataraksi.

Äitä, Fania, teki itsemurhan 39-vuotiaana. Amos oli silloin kaksitoista ja puolivuotias. Se kerrottiin sivulla 270, mutta ei yllätyksenä. Ja ne tunteet: rakkautta ja pimeyttä, kumpa ymmärtäisi, ei Amos ymmärrä koskaan.

Me ei tultu sokeiksi vaan ollaan sokeita

2008-12-30T13:58:00.007+02:00

Kertomus sokeudesta sopi kuin nappi silmään joululukemiseksi. Lopun ajan evankeliumi valkosokeusepidemiasta, jolta säästyy vain yksi ainoa nainen [nainen on tässäkin kirjassa vahva ja viisas kuten Luolassa].

Näkevä nainen kokoaa ympärilleen pienen ryhmän eri-ikäisiä sokeita. Hänestä tulee luonnollisesti heidän elämänlankansa, ja ylivoimainen kilpailuetu muiden sokeiden joukossa. Naisen "näkeminen" uhkaa kertomuksen aikana paljastua useita kertoja, mitä saakin sitten jännittää kaiken muun lisäksi.

Epidemia etenee ihmisestä ihmiseen pelkän katseen avulla. Ja ihmiset alkavat toimia ihmisten tapaan. Syntyy karensseja, ghettoja, eristyslaitoksia. Syntyy pelkoa, paniikka, väkivaltaa - mutta myös ystävyyttä.

Saramagon maailmassa solidaarisuus ja altruismi ovat aika lailla kuolleet ja kuopattu. Sokeiden julmuudella ja vallanhimmolla ei ole rajoja. Kirjaa lukiessa kammoaa seuraavaa lukua: mitä julmuuksia seuraavaksi keksitään: varastetaan toisten ruoka, ravinto, omaisuus, sänky, naiset ja elämä.

Tarinasta huolimatta kirja ei ole scifiä, vaan vertauskuvallinen kertomus maailman sokeudesta: sokeita jotka näöstään huolimatta eivät näe. Kahden lukemani kirjan perusteella Saramago vaikuttaakin fiktiiviseltä yhteiskuntakriitikolta - joka kyllä kirjoittaa hemmetin hyvin! Kirja oli tulvillaan upeita metaforia näkemisestä ja sokeudesta [joista en tietenkään muista ulkoa juuri mitään]. Kuten: kaikista sokein on se, joka ei halua nähdä. Ja muistutus arkipäiväisten elämisenkykyjen merkityksellisyydestä: jos minä vielä saan näön takaisin, silloin minä todella katson muiden silmiin niin että näkisin heidän sielunsa.

Tällaisella tarinalla on vain kaksi vaihtoehtoista loppua. Kuolema tai elämän jatkuminen. Saramago viisaasti valitsi jälkimmäisen.

Ristiriitaista, mutta ei epäloogista

2008-11-30T17:41:00.005+02:00

- Ristiriitaista, mutta ei epäloogista, voi Saramagon mielestä olla ihmisten toiminta. Tällä tavoin toimivat Luolan upeat päähenkilöt savenvalaja Cipriano, tytär Marta ja vävy Marcal.

He ovat hauraita savinukkeja kaikkitietävän kertojan turvallisella kämmenellä. Kertoja kohtelee heitä vakavalla kunnioituksella, joka sai minutkin rakastumaan kaikkeen kolmeen samalla lämmöllä kuin he rakastavat toisiaan.

Erityisen hienoa on tapa, jolla Saramago kirjoittaa dialogit. Ne sulautuvat toisiinsa yhdeksi megavirkkeeksi, jolloin osallistujista tulee vähän kuin yksi ihminen, joka miettii eri vaihtoehtoja ennen lopullista päätöstä. Päätöksista kolmikko usein keskusteleekiin, ja päätyy yllättävän yksimielisiin ratkaisuihin.

Kolmikko elää Portugalin maaseudulla, ja tähtää (ainakin vävy) parempaan elämään "keskuksessa". Keskus on ensin työpaikka, sitten siitä tulee koti. Keskus on tietysti sellainen kylmä, seiluton kolossi, jossa elämäminen ei sittenkään onnistu. Tässä muistui mieleeni Huxleyn Uljas uusi maailma [tosin toisin kuin se, tämä on kirjallisuutta].

Hienoa tässä kirjassa oli tunnelma. Kolmikon elämäntilanne oli enemmän kuin hankala, mutta surumielisyyteen ei ollut aihetta. Ei tässä kirjassa oikeastaan ollut lainkaan portugalilaista melankoliaa.

Saramago on humaani ajattelija, joka marssittaa lukijalle sivukaupalla oivalluksia. Vaikkapa tämä

Alku ei koskaan ole ollut selvä ja tarkoin erottuva langanpää, alku on äärimmäisen hidas ja pitkällinen tapahtumasarja, joka vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, ennen kuin voi nähdä, mihin suuntaan se tahtoo edetä...

Tässä on sellainen kirjailija, jonkalaisia Ison K:n pitäisi kääntää. Itseä kyllä melkeen suututtaa se, että annoin ensimmäisen Saramago-kokemukseni odottaa näin kauan! Siksipä seuraavana on vuorossa Kertomus sokeudesta. Siltä odotan paljon!

Luolan rating *****

Kiinnostaako keskiaikainen kuvataide?

2008-10-01T19:34:00.007+03:00

Käsiini on sattunut Iso K, joka hurahtaa täydellisesti bussilukemistoksi. Helposti ja näppärästi etenevä tarina taiteentutkija Martin Claysta, joka humaltuu kylävierailulla Pieter Bruegelin Ilonpitäjistä. Tai siis taulusta, jonka hän arvelee olevan 1500-luvulta peräisin oleva alankomaalainen mestariteos.

Humaltuminen kuvaa romaanin tarinaa sikälikin, että talusta tulee MC:n pakkomielle. Taidealan tuntumassa [enemmän tai vähemmän] toimivaa päähenkilöä kiinnostaa taulussa kaikki - ei ainoastaan mahdollinen huomattava kaupallinen voitto sen myynnistä, vaan myös sankarius, jonka takaisi kadonneen mestariteoksen tuominen takaisin päivänvaloon.

Taulun aitoutta ikonologiaa [tai saattoi se olla ikonografiaakin, muttei sillä niin väliä] tutkiva kertoja-päähenkilö pohtii monenmoisin keinoin ja sattumuksin. Jos olet kiinnostunut keskiaikaisesta taiteesta, tai tiedät siitä jotain [toisin kuin minä :( ], kirja on taatusti ANTOISA.

Meille muille riittää hupaisa, dekkarimainen juoni. Kirjan takakansi löytää romaanista yhteiskuntakritiikkiä, mutta henkilöt ovat sen verran stereotyyppisiä, etten jaksa ruotia tätä näkökulmaa ollenkaan. Kiinnostava veijari, tämä Martin Clay. Ehkä tunnen hänet oikeassakin elämässä?

Kyseessä on Michael Frayn Päistikkaa, Booker-shortlistattu tarina kymmenen vuoden takaan.

Rakastaa voi muutakin kuin isorintaista blondia

2008-09-27T17:21:00.005+03:00

Minusta on jäänyt kertomatta, että kesällä ehdin lukea vähän enemmänkin. Yksi näistä oli Raymond Carverin novellikokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta.

Olen vierastanut tätä kirjaa todella pitkään. Tiedän sen, koska muista kannen. Vaalea, alaston nainen istuu sängyn laidalla yövalossa. Sängyllä kääntynyt mies nukkuu selkä häneen päin. Siis mitä ihmettä tällä kirjalla voi olla tekemistä Ison K:n kanssa??

Itse asiassa tässä kirjassa rakastettiin paljon muutakin kuin naiskauneutta. Sohvia, sokeita miehiä, kissoja - ja tietenkin lapsia. Ei tarvitse huolestua, kyllähän kirjassa rakastetaan myös miehiä ja naisia.

Uskomatonta kyllä - novellit olivat todella hyviä. Herkkiä, rehellisiä ja aitoja. Samalla tavalla kerskailematonta kerrontaa kuin periamerikkalainen rehti maaseutuhenki. Paljon ei puhuta, mutta kaikkea mitä sanotaan, tarkoitetaan takuulla. Jos menee huonosti, niin sitten menee. Elämässä kun on tällaisiakin hetkiä.

Yksi näistä tarinoista, Pieni hyvä asia, liikutti minua hillömästi. Sekin jotenkin peritunteellisella tavalla. Poika joutuu auton tönäisemäksi syntymäpäivänsä aattona, ja lopulta kuolee koomassa. Arvaa mikä on pieni hyvä asia? Lämmin leipä. Sellainen tämä kirja on.

Suosittelen isosti!

Wikipediassa kerrotaan ainoastaan 50-vuotiaana kuolleen Carverin työläistaustasta ja alkoholiongelmista. "Vähäeleistä, mutta vaikuttavaa".

Syvältä Afrikasta

2008-09-18T21:00:00.007+03:00

Nyt on takana hyvin, hyvin pitkä matka Afrikan-mantereelle. Taisi kulttuurikuilu kohota kattoon asti, sillä tuskin käsitin tästä kirjasta juuri mitään.

No, keskenhän ei saa jättää, joten Afraikanreissua kesti kuukausi. Wole Soyinkan Isarassa oli parisenkymmentä A:lla tai O:lla alkavaa erisnimeä, jotka olivat ihmisten nimiä, kaupunkeja tai alueita. En missään vaiheessa hahmottanut, kuka oli kuka, tai mikä alue sijaitsi missä. Kaksi henkilöistä alkoi S:llä, menestynyt Sipe ja hänen lapseton vaimonsa Sodita. Heistä tuli jotenkin läheisimpiä.

Onneksi kirjan takakannen selostus ohjasi minut heimokulttuurin hallitsemaan 1930-40-luvun Nigeriaan. Ilman selistystä olisin kyennyt paikallistamaan maan, en ikinä aikakautta.

Eniten minua vihastutti kirjan lopun sanasto. Suomennokseen oli jätetty runsaasti alkuperäiskielisiä sanoja ja sanontoja [tosin näin oli ilmeisesti jo englanninkielisessä alkuteoksessa], eikä kirjaa voinut lukea ilman sanastoa. Ei kiitos, jäi sanasto katsomatta.

Ei voi mitään, en saanut tästä mitään. Joku muu on saanut paljon, sillä Soyinka on nobelisti.

Coe ylitti odotukset

2008-08-16T11:44:00.005+03:00

Kesämatkan lukemiseksi valitsin Jonathan Coen Suljetun piirin. Pelkäsin, että kuumien hikipisaroiden lomassa vuodan kylmää tuskanhikeä. Sen verran pitkäveteistä luettavaa sarjan edellinen osa, Konnien klubi, oli.

Mutta [yllätys, yllätys] Suljetun piirin lukeminen eteni joutuisasti. Selitys oli varmasti täysin henkilökohtainen. Konnien klubin ajoilta lukioikäinen Brightonilaisporukka oli varttunut keski-ikään ja 30-40 -vuotiaiden elämän seuraaminen nyt vaan on kiinnostavampaa kuin alaikäisten itsensälöytämiskertomukset.

Tämän kirjan kiehtovuus oli puhtaasti henkilöissä. Kykenevätkö he järjestämään elämänsä kiemurat ja miten. Ylivoimaisesti kiinnostavin henkilö oli minusta poliittinen nousukas Paul, johon tarinankertoja suhtautui kaikkein ironisimmin. Pitkästyttävin henkilö puolestaan oli kertojan symppaama Benjamin [Coen alter ego?].

Kirjasarjasta on tuotettu tv-draama, mikä varmasti on ollut toimiva idea. Onkohan tätä brittisarjaa esitetty Suomessa? Saattaisin pitää siitä kirjaa enemmän.

Kesäloma demonisoivalla kesäkirjalla - viimeinkin!

2008-07-07T20:56:00.005+03:00

Kesälomani alkoi ja heti nappasin saaliin - Bret Easton Ellisin Lunar Parkin.

Näihin neljään ja puoleen sataan sivuun meni vain muutama päivä. Viihdyttävää, kiihdyttävää - ja erittäin monikerroksellista. Kirjailija B.E. Ellis kirjoittaa itsestään yksikön ekassa persoonassa, viittaa kaikkiin kirjoihinsa, niistä tehtyihin elokuviin, omaan elämäänsä, elämän ja elokuvien henkilöihin, aikalaispoliittikoihin, Keanu Reavesiin ja Jay Mc Inerney'hin -siinäpä 1990-lopun kulttuuri-ikonit.

Tämän kirjan kirjoittamisesta on vain 3 vuotta. Tämä kirja lisää globaalia tietoisuuttani ja kulttuurista itsetuntemustani. Tämä kirja on mahtava - eikä onneksi ollenkaan niin ahdistava kuin American Psyko.

Tämä kirja saa ymmärtämään amerikkalaista keskiluokkaa ja ydinperhettä. Voi luoja, kuinka ne vaativat työtä ja uhrauksia.

Tämä kirja hyppää suosikkilukemistooni. Ainakin sen edellisen 2,5 kk:n nobelistin jälkeen.

Miksi muuten Tammi valitsi Lunar Parkin Keltaiseen kirjastoon? Tämä herra ei takuulla saa Nobelia ikinä. Tai saammepa nähdä...

Annan anteeksi Oe

2008-07-02T19:51:00.006+03:00

Vihdoinkin ohi! Puolitoista kuukautta pakkotyötä japanilaisen nykykirjallisuuden parissa.

Tuntuu erittäin epäoikeudenmukaiselta kirjoittaa, että Kenzaburo Oe:n M/T ja kertomus Metsän ihmeestä uhkasi viedä minulta kirjailon. Mutta koska näin oli, tuntuu niin synkeältä muistella tätä kirjaa.

Aikuisten faabeli kylästä metsän keskellä ja sen legendoista. Kirjahan alkoi loistavasti. Oe kirjoitta elämänkertojen pohjatyön alkavan jo paljon ennen syntymää ja jatkuva niissä jäljissä joita jätämme. [No näinhän se on]. Mutta sitten alkavat lapsukaiset, meikuset, murskaajat ja kumppanit, kaikenlaiset alkuasukkaat seikkailla ja perustaa kylää, suojella sitä sivistykseltä ja viimein luovuttavat. Symboleita vilisee, takaraivon pahkoista ja arvista alkaen, jotka ylläpitävät johtajien ja erikoislahjakkaiden jatkumoa.

Metsän ihme on muuten sama asia kuin suomalaisen kansantaruston Metsän peitto. Metsä lumoaa, eikä siitä tilasta enää halua pois. Oletko kokenut?

Luulen, että tämä on kirjoitettu kirjailijan kehitysvammaiselle pojalle Hikarille. Annan anteeksi Oe:lle, koska symbatisoin häntä kovin.

Ja kuinka ollakaan. Tämä kirja kannatti lukea viimeisen 50 sivun takia, joissa kerrottiin kirjailijan nykyelämästä, ei faabeleista.

Oe on muuten Nobel-kirjailija.

[Ja ompas muuten huono kuva kirjan kannesta]

Päivän noususta yön pimeyteen

2008-05-13T19:56:00.005+03:00

Singerin Kaksi maailmaa-sarja lisätään nyt luettujen listalle.

Ensimmäinen osa Nousee päivä, laskee päivä (The Manor) kertoo puolanjuutalaisten sosiaalisesta noususta, ja toinen osa Illan tullen, yön pimeten (The Estate) kuvaa niitä ristiriitoja, joita toisuskoisten yhteiskunnassa elämisestä aiheutuu.

Monet kieltävät juutalaisuutensa, muuttavat pois yhteisöistä, kääntyvät kristinuskoon tai naivat sellaisen.

Helppoa ei heillä ole. Singer kerää onnettomuuksien ainekset kasaan pala kerrallaan, mutta itse tapahtumat sujahtavat ohi etäännyttäne (nopeasti ja tunteetta). Kuten alkoholisoituneen Miriam Lieban kuolema keuhkoparantolassa. Eikä se tarkoita, etteikö lukijasta tuntuisi pahalta!

Yön pimeys tarkoittanee 1900-luvun alkupuolella viriävää juutalaisvastaisuutta, kun puolanjuutalaisten elintila käy yhä ahtaammaksi. Viimeinen vaihtoehto on exodus, pako Palestiinaan ja Amerikkaan.

Ja kaikki tietävät, mitä seurasi niille onnettomille, jotka eivät tätä vaihtoehtoa valinneet.

Literary Classics of the United Statesin kunnioittavat sivut Singeristä.

BBC:lle vinkki: tuottakaa näistä teoksista 6-osainen, eeppinen draamasarja. Kiinnostava ja kiehtova henkilögalleria, rakkautta, suuri tunteita ja odottamattomia käänteitä.

I.B.S.:llä on parhaat tarinat?

2008-05-05T20:21:00.008+03:00

Nautin Isaac Bashevis Singerin Kaksi maailmaa -sarjasta aivan hurjasti. Tämäkin Singerin romaani sijoittuu pääasiassa Puolaan ja Varsovaan, jonne kasaantuu rotujen, kansallisuuksien, kielien, uskontojen ja eri maailmassa elävien sukupolvien sekasotku.

Meidän aikamme sukupolvien kuilu tuntuu aivan pikkunorolta siihen verrattuna, miten 1800-luvun lopun juutalaissupolvet erosivat toisistaan. Vanhemmat lukivat tooraa ja talmudia, kävivät Jeshiva-koulua, kasvattivat partaa ja otsakiehkuroita eivätkä tienneet maapallon edes olevan pöyreä. Seuraava sukupolvi opiskeli ranskaa ja englantia, kääntyi tai aloitti suhteet toisuskoisten kanssa, ryhtyi sosialistiksi tai matkusti Amerikkaan ja Palestiinaan.

Siinä ei toisten ymmärtäminen oikein näyttänyt tulevan kyseeseen.

Romaaneissa seurataan kahta sukua, ja henkilöitä on massoittain. Silti, toisin Coenin romaanissa, nämä henkilöt ovat iästä tai sukupuolesta riippumatta kiinnostavia, kiehtovia persoonia. Heidän kanssaan on upeaa uppoutua vanhaan Eurooppaan. Pahaa vaan tekee, kun kohtalot eivät vaikuta kovin loistokkailta.

Suosikkihenkilöni kaikista on Ezriel. Sosiaalinen orpo ja epäilijä jo pienestä pitäen, mutta onneksi sielunkumppani oli luvassa.

Suosittelen!

Kaikki lukemani 137 Isoa K:ta

2008-04-20T12:06:00.003+03:00

Tässä se lista nyt sitten on. Kaikki lukemani Isot K:t. Suosikkini olen listannut blogin oikeaan kolumniin.

2 Kazantzakis, Niko Kerro minulle, Zorbas
4 Hemingway, Ernest Ja aurinko nousee
5 Hemingway, Ernest Kenelle kellot soivat
11 Steinbeck, John Vihan hedelmät
13 Kazantzakis, Niko Viimeinen kiusaus
14 Hemingway, Ernest Vanhus ja meri
16 Kawabata, Yasunari Lumen maa
17 Hemingway, Ernest Kilimandsaron lumet
18 Moravia, Alberto Kaksi naista
20 Pasternak, Boris Tohtori Zivago
23 Tanizaki, Junichiro Kukin makunsa mukaan
30 Hlasko, Marek Suoraan paratiisin
32 Hemingway, Ernest Afrikan vihreät kunnaat Afrikan vihreät kunnaat
33 Salinger, J.D. Sieppari ruispellossa
34 Hemingway, Ernest Kirjava satama
37 Steinbeck, John Tyytymättömyyden talvi
40 Huxley, Aldous Uljas uusi maailma
45 Steinbeck, John Helmi
46 Faulkner, William Villipalmut
51 Steinbeck, John Hiiriä ja ihmisiä
55 Simon, Claude Flanderin tie
56 Tanizaki, Junichiro Unien silta
57 Joyce, James Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta
58 Moravia, Alberto Roomatar
59 Steinbeck, John Taipumaton tahto
61 Hughes, Richard Kettu ullakolla
63 Robbe-Grillet, Alain Labyrintissa
64 Joyce, James Dublinilaisia
66 Kafka, Franz Amerikka
68 Bellow, Saul Herzog
69 Simon, Claude Loistohotelli
70 Kawabata, Yasunari Tuhat kurkea
72 Faulkner, William Rosvot
76 Céline, Louis-Ferninand Niin kauas kuin yötä riittää
78 Faulkner, William Absalom, Absalom
80 Capote, Truman Aamiainen Tiffanylla
81 Bellow, Saul Uhri
83 Hemingway, Ernest Jäähyväiset aseille
85 Faulkner, William Kun tein kuolemaa
90 Steinbeck, John Ystävyyden talo
95 Hemingway, Ernest Joen yli puiden siimekseen
98 Vonnegut, Kurt Teurastamo 5 - eli Lasten ristiretki
99 Bellow, Saul Mr Sammlerin planeetta
103 Armah, Ayi Kwei Pirstaleita
104 Hemingway, Ernest Kuolema iltapäivällä
107 Vonnegut, Kurt Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater
108 Hemingway, Ernest Saaret ja virta
113 Greene, Graham Kunniakonsuli
124 Vonnegut, Kurt Kissan kehto
130 Bellow, Saul Humboldtin lahja
134 Vonnegut, Kurt Äiti yö
140 Vonnegut, Kurt Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle
147 Singer, Isaac Bashevis Shosha
148 Hemingway, Ernest Nick Adamsin tarina
150 Grass, Günter Kampela
153 Vonnegut, Kurt Titanin seireenit
154 Singer, Isaac Bashevis Lublinin taikuri
158 Stein, Gertrude Alice B. Toklasin omaelämäkerta
159 Tournier, Michel Perjantai
160 Irving, John Garpin maailma
164 Grass, Günter Kirjailijakokous
167 Irving, John Kaikki isäni hotellit
169 Vonnegut, Kurt Sähköpiano
170 Steinbeck, John Oikutteleva bussi
173 Doctorow, E.L. Kuikkajärvi
175 Moravia, Alberto Vuosi 1934
177 Konwicki, Tadeusz Pieni ilmestyskirja
179 Bellow, Saul Dekaanin joulukuu
184 Canetti, Elias Pelastunut kieli
184 Mann, Thomas Kuolema Venetsiassa
186 Irving, John Välisarjan avioliitto
191 Munro, Alice Kerjäläistyttö
193 Irving, John Oman elämänsä sankari
194 Ford, Richard Itsenäisyyspäivä
197 Singer, Isaac Bashevis Moskatin suku
198 Calvino, Italo Marcovaldo
200 Vonnegut, Kurt Galápagos
207 Oz, Amos Kuolemaan asti
212 Munro, Alice Valkoinen tunkio
215 Calvino, Italo Herra Palomar
216 Singer, Isaac Bashevis Vanhaa rakkautta
217 Moravia, Alberto Sivustakatsoja
219 Morrison, Toni Minun kansani, minun rakkaani
220 Broch, Hermann Luutnantti Pasenow
224 Ishiguro, Kazuo Menneen maailman maalari
225 Tabucchi, Antonio Pieniä yhdentekeviä väärinkäsityksiä
226 Currey, Richard Musta valo
227 Doctorow, E.L. Kynämies
228 Mahfouz, Naguib Miramar
230 Carey, Peter Oscar ja Lucinda
240 Broch, Hermann Kirjanpitäjä Esch
242 Doctorow, E.L. Gangsterin oppipoika
243 Mahfoutz, Naguib Midaqq-kuja
244 Vonnegut, Kurt Hokkus pokkus
245 Ishiguro, Kazuo Pitkän päivän ilta
248 Singer, Isaac Bashevis Vihassa ja rakkaudessa
250 Tanizaki, Junichiro Makiokan sisarukset
251 Bellow, Saul Bellarosa
253 Hemingway, Ernest Ensimmäiset 49 kertomusta
258 Rouaud, Jean Kunnian kentät
262 Konrád, György Pidot puutarhassa
263 Pamuk, Orhan Valkoinen linna
264 Morrison, Toni Jazz
265 Oz, Amos Naisen ikävä
268 DeLillo, Don Mao II
270 Morrison, Toni Sinisimmät silmät
271 Broch, Hermann Liikemies Huguenau
277 Tabucchi, Antonio Taivaanranta
278 Morrison, Toni Sula
281 Doctorow, E.L. Vesilaitos
284 Phillips, Jayne Anne Suojelus
288 Ford, Richard Rock Springs
290 Lindgren, Torgny Kimalaisen mettä
293 Hoeg, Peter Nainen ja apina
298 Konwicki, Tadeusz Isoäitini tarina
304 Konrád, György Kivikello
312 Morrison, Toni Paratiisi
314 Ford, Richard Naistenmiehiä
316 Rolin, Olivier Port Sudan
329 Munro, Alice Hyvän naisen rakkaus
330 Phillips, Jayne-Anne Äidin aika
332 DeLillo, Don Esittäjä
334 Lindgren, Torgny Oikea Maisema
336 Rivas, Manuel Timpurin kynä
337 Bellow, Saul Ravelstein
339 Ekman, Kerstin Herran armo
342 Auster, Paul Illuusioiden kirja
345 Sebald, W.G. Austerlitz
346 Ishiguro, Kazuo Me orvot
351 Coe, Jonathan Konnien klubi
352 Munoz Molina, Antonio Täysikuu
353 Murakami, Haruki Sputnik-rakastettuni
356 Ekman, Kerstin Viimeinen uitto
357 Morrison, Toni Rakkaus
361 MacDonald, Ann-Marie Linnuntietä
363 Ekman, Kerstin Raaputusarvat. Sudentalja III
367 Ishiguro, Kazuo Ole luonani aina

Reppariromaani -70-luvusta

2008-04-19T10:29:00.006+03:00

Selätin Jonathan Coenin Konnien klubin. Tammen kustannustoimittaja voisi kyllä kertoa, miksi tämä romaani kuuluu "valikoimaan parasta ajankohtaista maailmankirjallisuutta".

Ymmärrän toisaalta, että Konnien klubi "avaa ikkunoita ympäröivään maailmaan". Koko viikon astianpesusta vetoa, että kirjoittaja on toimittaja. Kirja on reppari -70-luvusta, kaikenlaisia ajan ilmiöitä punkista ja thatcherismista raportoidaan tarkasti. Erityisesti musapuolella Coen pitää lukijan kartalla vakuuttavasti. Päähenkilön ihastus Cicely on tyyli-ikoni, jonka vaatteista ja hiustyylistä kirjoitetaan monenmonta lausetta.

Minua harmittaa, ettei tässä kirjassa ole miehiä tai naisia. Kaikkein oudointa on, että olen nähnyt valokuvan tästä kirjailijasta. Hän on harmaahapsinen, about 50-vuotinen, mutta pahimmillaan kirjan tyyli muistuttaa vähän liikaa teinitytön päiväkirjaa.

Ja Konnien klubille on jatko-osakin. Suljettu piiri odottaa pöydälläni. JIPPII!

PS. Voin ihan hyvin ymmärtää, että jotkut tykkää tästä kirjasta silti...

Tammen Iso K -sivut
Kuva Tammen sivuilla Jonathan Coenista (hm. hän olikin syntynyt vuonna 1961).

70-luku kestää kauan

2008-03-26T18:28:00.005+02:00

Näyttääpä taas kuluneen kuukausi edellisestä blogimerkinnästä. En ole saanut luettua AINOATAKAAN kirjaa [onneton projekti].

Työn alla on sentään yksi, Jonathan Coen Konnien klubi. Tässä tarjolla vaihtoehto Marielkalle, joka kaipaili kepeämpää Isoa K:ta. Ei ole vaikea kirja vaan ennemmin brittiläinen tv-sarja [Rimakauhua ja Rakkautta tyylistä arkirealismia] 70-luvusta.

Tämän ajankuvan henkilöt ovat stereotypioita koululaista, konservatiiveista, ammattiyhdistysaktiiveista, punkkareista - nuorista ja keski-ikäisistä omine haaveineen ja peroksisineen, Jos aikalaisromaanit kiinnostavat tai 70-luku inspiroi, kannattanee lukea.

No minä joka tapauksessa sinnittelen ihan muusta syystä.

Olipa kerran Vietnamin sota

2008-02-25T20:00:00.007+02:00

, johon houkuteltiin maailmaakokemattomat farmaripojat, jotka haaveilivat perheestä ensirakastuneina - ja ehkä urheilu-urasta baseball-kentillä.

Siinä sodassa kukaan ei kuollut, jotkut vain hävisivät. Viidakkoihin saattoi helposti hävitä. Jos päästiin kotiin, niin hävinnyt oli raaja, puolet sukua tai ainakin ensirakkaus.

Muuta en osaa sanoa Richard Curreyn Mustasta valosta. Juuri näin se meni leffojen ja jälkikäteen koottujen sotadokkareiden mukaan. Juuri niin kuin tämä kirja, Vietnamin väreineen, valoineen, mustahiusisine tyttöhuorineen ja huumeita kauppaavine isoisineen ja -äiteineen. Ei riittänyt amerikkalaisille aasialaisten tappaminen. Piti samalla muuttaa siskojen, pikkuveljien, isovanhempien elintavat ja elinkeinot. Pyyhkäistä pois viattomuus.

"Tyypillisessä sademetsässä on tuhatneljäsataakolmekymmentäkuusi vihreän eri vivahdetta. Valkoihoiset erottavat näistä sävyistä vain kaksikymmentäkahdeksan."

Japanilainen minimalismi in 2000th century

2008-02-18T15:34:00.008+02:00

Olen lukenut Kazuo Ishigurolta neljä kirjaa

juuri äsken Me orvot (julk. 2000)
Ole luonani aina (julk. 2005)
Pitkän päivän ilta (julk. 1989)
Menneen maailman maalari (julk. 1986)

Tätäkö on japanilainen minimalismi, brittisekoituksella 2000-luvulla? Kuinka paljon yläluokkainen brittikulttuuri eroaa japanilaisesta? Kumpaakin yhdistää tunteiden ilmaisu sosiaalisesti hyväksytyissä rajoissa ja etikettiin perustuva tapakultturi. Lue Pitkän päivän ilta ja olet varmasti [viimeistään silloin] samaa mieltä siitä, että Britannia on Euroopan Japani.

Rakastan ennen toista maailmansotaa kirjoittaneita japanilaiskirjailijoita, joita Isossa K:ssa on alkuvuosina suomennettu runsaasti (Tanizaki, Kawabata). Ne ovat tunteiden salapoliisikertomuksia, joissa joutuu jatukuvasti pohtimaan henkilöiden ihmismäisyyttä - mikäli se tarkoitta myötätuntoa, lempeyttä tai muuta sen sorttista.

Tätä perinnettä Ishiguro kehittelee omalla tavallaan. Surumielisen haikeasävyisissä kirjoissa päähenkilö on väärässä ajassa ja maailmankolkassa. Menneen maailman vankilassa. Jossain kohti tilanne ajautuu umpikujaan ja maailma luovuttaa hänestä. Ja hän luopuu maailmasta. So sad, suosittelen!

Netissäkin Ishiguro on aika yksinäinen, eipä paljoa tietoa hänestä, löydy, mutta aina voi katsoa englanninkielistä Wikipediaa.

Ishiguro saatu luettua

2008-02-17T09:54:00.007+02:00

Edellisestä blogimerkinnästäni näkyy olevan lähes 2 kk :(. En millään onnistu järjestämään aikaa Isoille K:lle, kun vapaa-aikaa on ollut pakko uhrata ammattikirjallisuudellekin.

Onneksi voin silti lisätä luettujen listalle yhden uuden kirjan, Kazuo Ishiguron Me orvot. Tästäkään en ole aiemmin voinut kirjoittaa, it-ongelmia on kotioloissa piisannut.

Pääasiaan. Meitä orpoja suosittelen. Joskin kehoitan lukiessa varautumaan yllättäviin tunnelmanvaihdoksiin. Kirjan kerrontatapa, syke ja jopa kirjallisuudenlaji vaihtelevat elämänvaiheiden ja maisemien muuttuessa.

Päähenkilö Christopher Banksin orpous tietysti ahdistaa rippusellakin empatiaa varustettua lukijaa. Varsinkin kun Banks kieltää tunnonvaivat itseltään ja takertuu yhteen oljenkorteen, vanhempiensa löytämiseen. Tämä oljenkorsi tietysti katkeaa. Toisaalta hänellä on mahdollisuus, - toiseen klassiseen vaihtoehtoon - rakkauteen, mutta sen hän jättää käyttämättä.

Banks on sivustakatsoja, syrjäänvetäytyvä, sivullinen. Kiiltomato.netin mukaan Ishiguro kuvaa kirjan Me orpojen tunnelmaa kipeänsuloiseksi nostalgiaksi. Siitäkö johtuu, että kirjasta jäi niin katkeranihana jälkimaku?

Kirja oli myös kiehtova muistelma Shanghain kansainvälisen siirtokunnan historiasta. Kansainvälisellä oopiumkaupalla rahoitettu ylellisyys, erirotuisten mukamassymbioottinen yhteiskunta, joka kaatui maailmansotaan, lojaalit ystävyyssuhteet, jotka osoittautuvat monikasvoisiksi ja petollisiksi. Idealistin oppitunti elämästä.

Kannattaa lukea Joonas Sillanpään tätä ansiokkaampi arvio orvoista.

134:ssä mennään

2007-11-24T17:28:00.002+02:00

Päivitin juuri Luetut Isot K:t excelini. 134 kappaletta on luettu, peräti yksi kolmasosa.

Viimeisimpänä suljin kannet Paul Austerin Illuusioiden kirjasta. Jälkitunnelmien valossa nimi on kovinkin osuva.

Kirja koostuu useammasta pikkutarinasta, näistä se joka koski itsetuhoisen intellektuellin elämänkäänteitä oli uskottava. Väliinosuneen tarinan maailmalta kadonneesta elokuvanäyttelijä Hector Mannista luki innokkaasti.

Se kolmas tarina, rakkaustarina Alman kanssa, muistutti eniten illuusiota. Kirjoissa on vähän sama kuin elokuvissa. Intohimoinen rakkaustarina tuntuu vain harvoin todelliselta tai ruumiilliselta.

Illuusiokirja ei yllä läheskään samalle tasolle kuin älykäs ja yllätyksellinen New York trilogia.

Olen erittäin tyytyväinen siitä, että sain aikaiseksi bloginpitämisen. Esimerkiksi viime kesänä olen merkinnyt exceliini loistavaksi Torgny Lindgrenin Oikean maiseman, eikä minulla on hitusenkaan käsitystä miksi.

Lisää Paul Austerista wikipediasta - on muuten merkillepantavaa, että "wiksussa" tuotantoluettelossa lisätietoa tarjotaan julkaisuvuosien tapahtumista, ei itse kirjoista. Ylipäätää olen huolestunut suomalaisen webbisfäärin kirjallisuusnäkökulmasta [tästä joskus myöhemmin lisää].

Jos nämä ovat Paul Austerin viralliset webbisivut, niin vähän pelottaa.

Katosihan se kiertolainen

2007-11-18T16:30:00.003+02:00

Sainhan sen Sputnikin kahlattua. Minun puolestani saa kadota mille tahansa maata kiertävälle radalle.

Tuli vähän samanlainen olo kuin Finlandia-palkintoehdokkaiden esiraadilla. - Luimme 91 teosta ja joukkoon mahtui monia, joita ei olisi malttanut laskea käsistään. Varmaan.

Nyt on seuraava potilas kädessäni ja siinä ovat kyllä sukupuoliroolit selvillä. Paul Asterin Illuusioiden kirjassa amerikkalainen mies analysoi amerikkalaista miestä, joka on intellektuelli, omalaatuinen, syrjäänvetäytynyt, epäsosiaalinen, professori ja kiinnostunut kirjallisuudesta. Siis juuri sellainen henkilö, joita hyvät amerikkalaislaismieskirjailijat [Irving, Ford] mielellään ottavat kirjojensa aiheiksi.

Sputnikmiehiin verrattuna heissä on se ero, ettei naisseuran hankkiminen ole koskaan ollut mikään mainittava ongelma. Itse asiassa vähän niinkuin päivastoin.

Ehkäpä juuri sen takia näiden kirjojen kuluttaminen on niin hyvää ajanvietettä?

Ja mikä olikaan sukupuoli?

2007-11-06T21:52:00.001+02:00

Murakamin Sputnik kertoo miehestä, joka on rakastunut naiseen, joka puolestaan himoitsee, so desperately, hieman iäkkäämpää naispomoaan, johon mieskertojakin tuntee vetoa.

Tarjolla monitasoista rakkautta, mutta ei kuitenkaan.

Kaikki sukupuolet ja suhteet on etäännytetty. Tästä kirjasta ei löydy kenenkään välistä, yhtään mitään tunnetta. Monotonista jaarittelua "ikäänkuin" tunteista, jotka välillä katkaisevat aika yksityiskohtaiset, mutta muutamaan sanaan tiivistetyt, seksifantasiat. Tässä kontekstissa ne lähinnä etovat.

Olen lopen uupunut tähän kirjaan. Taas lasketaan sivuja. Onneksi tämä ei yllä kuitenkaan Ison K:n vadelmatasolle. Tämä tunnustuksen saa tähän mennessä yksiäänisesti Careyn Oscar ja Lucinda. Varokaa sitä tiiliskiveä!

Tajunnanvirta on niin ihanaa, kun sen osaa

2007-10-28T18:31:00.001+02:00

Austerlitzini on täynnä hiirenkorvia, kohtia joihin halusin palata ja lainata tässä blogissa. Olen saanut kirjan luettua jo parisen viikkoa sitten, mutta en vain ole ehtinyt kirjoittaa mitään tähän blogiin. Työprojekteja on pitänyt jatkaa kotona ja kaiken tämän jälkeen simahdan jo kymmeneltä.

Varsinkin kun juoksulenkki ipodilla, lähes aina, menee minun arvojärjestyksessäni lukemisen edelle.

Takaisin pääaiheeseen kuitenkin, Austerlitziin. Kirja on niin täynnä metaforia kuin mahdollista. Austerlizt = Pariisin Austerlitz = juutalaisten kuljetusreitit Euroopassa = Auswitz = mielen assosiaatiot = satunnaiset kohtauspaikat = satunnaiset muistinväläykset.

En varmaan enää koskaan matkusta Keski-Euroopassa junalla ajattelematta juutalaisten keksitysleirikuljetuksia. Entäpä kuinka paljon ajatellaan brändien historiaa puhuttaessa eettisestä kuluttamisesta? Jos Wolkswagenilla ja Mersulla on yritystarina, niistä on varmasti kuitattu muutama vuosi unohdukseen.

Kirjaa lukiessa oli uskomattoman hienoa sen kerronta. Unohdin jatkuvasti, ettei kertoja ollut Austerlitz vaan joku "matkaystävä".

Yksi sitaatti on pakko lainata:
"Tuntuu kuin liikkuisi niissä [valokuvissa], ikään kuin kuuluisi pieniä epätoivon huokauksia...ikään kuin valokuvissa itsellään olisi muisti, kuin ne muistaisivat meidät, millaisia me eloonjääneet ennen vanhaan olimme ja millaisia olivat ne, jotka eivät enää ole joukossamme".

Tämä raskas kirja pääsee toppilistalleni keveästi. Toisen kuin nyt työn alla oleva Sputnik, rakastettuni,

Nippelit: Tässä kirjassa mainitaan Helsinki kun kuunneltiin vapaan maailman radioita.

Missä on ajan alkulähde W.G. Sebald?

2007-10-04T22:16:00.001+03:00

Tajunnanvirtakirjoittaminen saa minut aina ajattelemaan ajan olemusta. Lähes joka päivä aika on vain väline saavuttaa tavoitteita ja päämääriä. Ihan sama, onko kyse työprojektista vai lasten harrasturumbasta. Aina mennään futuurissa ja seuraavat suoritukset odottavat jo nurkan takana.

Sebaldin Austerlitz hämmästelee "missä on ajan alkulähde, mihin mereen se lopulta katoaa?" Kirjan keskuhenkilö, kertoja Austerlizt on elänyt useita ajanjaksoja, joissa aika kiertää kehää ja lakkaa välillä olemasta. Kun Austerliz saa selville oman syntyperänsä aika yht'äkkiä palaakin menneisyyteen.

Kirja on täynnä ajan metaforia, jotka ovat kaikkea muuta kuin suoraviivaisia. Aika on häilyvää, katoavaa, virtaavaa - eikä varsinkaan kellotettavissa. Kiitos luojalle [tai kelle lie] siitä, että maailmassa on sebaldeja, jotka joskus saavat minunkin aikani leijumaan.

Samassa mielessä suosittelen Claude Simonin Ruohoa. Lue tämä kirja, jos et ole tiennyt voivasi olla tuulessa huojuva ruoho.

1934 ei netissä juhli

2007-10-01T21:05:00.000+03:00

Googlaamalla löytyy todella vähän mitään englanninkielistä, suomenkielistä puhumattakaan, joka käsittelisi Alberto Moravian 1934:ää. Muutama sivumerkintä huomauttaa kirjan käsittelevän 1900-luvun eksistentialismia, vieraantuneisuutta ja seksuaalisuutta. [No tässäpä ei sinänsä mitään uutta.]

Yhden melkein vakuuttavan löydön tein kuitenkin. Irlantilainen Peter Humphreys pitää blogia Moraviasta http://albertomoravia.blogspot.com/. Hänen mielestään blogi "is devoted to encouraging the awareness and enjoyment of one of the greatest European writers of the 20th. Century". Ihmisenä Moravia ylsi ihannelistallani kirjailijalistaa korkeammalle. Olihan hän antifasisti ja PEN-aktivisti.

Nyt olet siirtynyt Moraviasta lumoavampiin maisemiin. Käsiini on eksynyt poikkeuksellinen helmi, W.G. Sebaldin Austerlitz. Olen altis hullaantumaan tajunnanvirrasta. Tämän kirjan kohdalla tunne on hypnoottista.

Kirjan assosiaatioketju kulkee verkostoissa, rautatiejärjestelmissä, Keski-Euroopan arkkitehtuurissa, satunnaisissa muistijäljissä. Ne johtavat henkilökohtaisiin paljastuksiin ja erikoisiin kohtaloihin. "Tämä ei ole ihmisjärjen luoma rakennus, korkeintaan jokin ravunkaltainen olento".

"Suurenmoinen kirjallinen suoritus", siteerataan Susan Sontagia takakannessa. Totta. Onneksi en ole lukenut vielä kolmasosaakaan.

Kaiken lisäksi Austerlitz on aikuisten kuvakirja. Jos et lue tätä, pitele ainakin hetki kädessäsi, selaa ja tutki kansikuvaa. [esteettinen elämys, tätäkö se on?]

Nippelitietoa: Dafydd Elias sai kuulla kasvatti-isänsä kuoltua olevansa Jacques Austerliz. Fred Astaire oli alun alkujaan Austerlitz.

Moravia varasti kuukauden

2007-09-24T20:19:00.001+03:00

Lähes kuukausi vierähti edellisestä kirjoituksesta. Tänä aikana päätin kesäloman ja aloin lukea Alberto Moravian 1934 -kirjaa. Kirja eteni parin sivun päivävauhdilla, eikä yksistään siitä syystä, että aika on ollut kortilla.

Moravian kirjat etovat minua todella [Ok, en ole lukenut Kahta naista, ehkä se muuttaa mielipiteeni.] Moravian naiskuva on järkyttävän syvältä, mieskuvasta puhumattakaan. Ainoa osa kirjasta, jonka luin ahmien, oli ikääntyneen Sonian tarina. Pitäisikö Sonia lukea vanhan maailman metaforana - vai ovatko iäkkäät naiset seksuaalisine haluineen Moravialle vain pilkattavia hylkyjä.

Varmastikin kirja kuvaa saman naisen kahden kääntöpuolen, Beaten/Truden, kautta maailman kahtiajakoa toisen maailmasodan käännekohdassa. Sinänsä nerokasta. Rakkaus, himo, sota ja kuolema. Mitkä ominaisuudet voisivat liittyä toisiinsa näitä lähemmin? Tulihan se kaksoisitsemurhakin sieltä lopulta.

Jos tästä kirjasta jotain jää pohdittavaksi niin johtomotiivi "Onko mahdollista elää epätoivossa eikä silti kaivata kuolemaa". Ja myös Kleistin ja Henrietta Vogelin saksalaisromanttinen rakkaustarina.

Motiiveja naurettavalle ja naurattavalle projektille

2007-08-25T14:31:00.002+03:00

Edellinen tekstini poiki pari kysymystä projektistani.

Aloin lukea Isoa K:ta kokonaan joitain vuosia sitten. [Olin äitiyslomalla ja tähän oli mukamas aikaa.] Nuorempana olin lukenut niitä paljonkin, mutta karttanut vuosia konservatiivisen ja jotenkin elähtäneen maineen takia.

Löysin pari todellista helmeä, etenkin Tony Morrisonin, jonka kaikki suomennokset luin samantien.

Kuvittelin, että olin silloin nuorempana lukenut sarjan lähes kokonaan. Pikku urakka siis. Tein tarkemman listan. Sarjassa oli julkaistu jo lähemmäs neljäsataa kirjaa. Näistä olen lukenut tänä päivänä n. 125. Jos siis luen kymmenen kirjaa vuodessa on edessä vajaan 30 vuoden urakka olettaen, että uusia kirjoja julkaistaan sarjassa muutamia vuodessa - ja että minä jaksan lukea näitä edelleenkin.

Minusta(kin) tämä projekti on aika naurettava. Kuitenkin myös naurattava. Silti useat Ison K:n kirjat ovat klassikoita, ja vaikka amerikkalaisuus painottuu ihan liikaa on viime vuosina julkaistu jonkin verran mm. pohjoismaista kirjallisuutta.

Linnuntie-marathon on takana

2007-08-21T21:43:00.001+03:00

Linnuntie-marathon on nyt takana. Ahdistaa, harmittaa ja ihmetyttää.

Ahdistaa, koska tämä oli kauhea kirja pedofiliasta ja lasten tunnemaailman ongelmista. Jouduin monena yönä valvomaan kirjan parissa kolmeen-neljään, tarina oli saatava luettua. Kummastelen, etten nähnyt painajaisia kertaakaan. [Ehkä ne ilmestyvät viiveellä].

Harmittaa, että kirjaan oli ahdettu kolmisensataa sivua liikaa. Kustannustoimittaja hoi. Linnuntie alkoi sivulta 191, intro oli aivan liian pitkä. Samoin sadan sivun prologin, Madeleinen ura ja lesbosuhteet jne., olisi voinut vetää yli huoleti.

Ihmetyttää, kuinka hienosti kirjaan oli kudottu monia salaisuuksia: Madeleinen, isän, äidin ja Kanadan ilmavoimien. Kaikki keskittyivät varjelemaan omiaan, muiden vihjeitä ei voinut lukea. Jokainen kutoi täydellistä elämää eikä halunnut pettää muita epäonnistumalla.

Ja eniten ihmettelen itseäni, etten ole kuullutkaan Doran keskitysleiristä (tai työleiristä, jossa kuoli 20 000 ihmistä), ks. englanninkielinen Wikipedia enkä siitä, että NASA:n avaruusohjelma toteutettiin V1 ja V2 -raketteja Dorassa rakenteneiden natsi-insinöörien voimin. Näistä kuuluisin Wernher von Braun.

Monet MacDonaldin teemat näyttävät muuten olevan hänen omasta elämästään