perjantai 14. huhtikuuta 2017

Grassin vuosisata

Günter Grass, yhteiskunnallisen satiirin mestari, katkeroitui vanhemmiten ja muuttui ikäväksi tilittäjäksi. Ymmärrettävää sikäli, että entinen itäsaksalainen joutui inhimillisestä näkökulmasta epäoikeudenmukaisen aikalaiskritiikin uhriksi [aiheesta enemmän omaelämänkerrallisessa Sipulia kuoriessa]. Valitettavasti henkilökohtaisella katkeruudella ei sulkeudu kirjallisuudesta kiinnostuneen lukijan suosioon.

Siksi on aina paha paikka aloittaa uusi Grass. Kumpi kirjasta paljastuu: säkenöivä veijari vai mököttävä ikämies?

Günter Grass: Minun vuosisatani.
Günter Grassin Minun vuosisatani -kirjan kohdalla pyydän anteeksi. Ei olisi kannattanut luokitella kunnioitetun ja edesmenneen herra kirjailijan tuotantoa kategorisesti. 

Minun vuosisatani on Grassin tuotannossa poikkeuksellinen. Minun vuosisatani on kunnianosoitus 1900-luvulle ja sen jokaiselle vuodelle. Kirja on historiallinen, mutta myös omaelämänkerrallinen retrospektiivi sekä kirjalijan omaan elämään että hänen tuotantoonsa. 

Vuosille omistetuissa luvuissa kohtaavat ja sekoittuvat toisiinsa Grassin kirjalliset ja henkilökohtaiset tarinat, oman elämän ja kirjallisuuden ihmiset, niistä rakennetut hahmot sekä Saksan kulttuuri- ja maailmanhistorialliset merkkipaalut. 

Kertojiksi on värvätty historian ja omien teosten hahmoja sekä oman elämän henkilöitä. Varmasti sieltä löytyvät niin Oskarit (Peltirumpu), Fontyt (Avarammille aloille), Rottarouva kuin äiti, vaimot ja lapset. 

Tarinat sisältävät useimmiten jotain konkreettista ja symbolisesti merkityksellistä kyseiseltä vuodelta. 

Mieleeni jäivät vaikkapa sotilasasut ja etenkin kypärät. Teräskypärä vai piikkikypärä - kenttäharmaa vai liittokanslerin sinisenharmaa. Tai raha - sekin ehti 1900-luvulla vaihtaa niin valuuttaa kuin arvoa muutamaan otteeseen.

Tekniikka ei ole kovin omaperäinen, mutta se auttaa lukijaa hyppäämään kyseessä olevan vuoden tunnelmiin. Tosin veikkaan, että jos olet nuorempi lukija, joka ei tunne Grassin tuotantoa tai Saksan historiaa, saatat hyvinkin pitkästyä kirjaa lukiessasi. Ja edelleen: mitä enemmän sinulla on hallussa kaikkea noista kolmesta, sitä yltäkylläisempää lukukokemusta voit odottaa.

Vuosisadan minäkertojalle 1900-luku alkoi - no vauhdikkaasti. Ammattina on sotilas ja jo vuosituhannen alussa Baijerin poika pääsee sotamatkailemaan Kiinaan saakka. Vuosisadan kuluessa hallitsijat vaihtuvat, mutta sodat jatkuvat ja aatteet vievät mennessään. 

Kaikki edellämainittu kiteytyy Grassin Remarque-lainaukseen vuodelta 1914 siitä, miten rintamakokemus katkeroittaa koko sukupolven ja miten sodalle uhrataan myös henkiinjääneet. Vuotta 1914 seuraaviksi vuosiksi Grass astuu Remarquen saappaisiin ja kuvaa pasifismin synnyn. Loogisesti sodan jälkeen vuorossa on maajussi, joka on saanut tarpeekseen sotakeinottelusta eikä kaipaa muuta kuin tuoreita kananmunia.

Vuosien joukosta on pakko poimia 1927, Grassin syntymävuosi. Se oli poikkeuksellisen kultareunainen.
Sodan, nälän ja inflaation jälkeen, kadunkulmassa kerjäävien raajarikkojen ja köyhtyneen keskiluokan vielä muistuttaessa menneestä, elämää saattoi nyt juhlia "heitettynä-olemisena"...nauttiessaan kuohuviiniä...
Huolettomuuden vuosia ei kauan riitä kun veljet kääntyvät toisiaan ja perheitään vastaan. Toinen kumartaa SA:lle ja toinen kommunisteille. Valtiollinen ja ideologinen kahtiajako on sitä kaikkein tutuinta jaksoa Saksan historiassa. Tälle Grass antaa inhimilliset kasvot. Osittain kirja onkin kunnianosoitus schölermaneille, keskivertosaksalaisille, joista joka maassa puhutaan aavistuksen ylenkatseisesti.

Sodanjälkeisen Saksan vuodet vaientaa vaikeneminen. Tarinoiden minäkertojat ovat usein paossa ja itsensä kadottaneita, tutkivien katseiden ympäröimiä.

Tärkeä teema ovat oman elämän kokemukset, kirjoittamisen tuska, avioerot, isän, aviomiehen ja kirjailijan syyllisyys:
Vuosi toisen joukossa? Vaiko vain lyijynraskasta aikaa ja me kuuroina omasta huudostamme?
Vuosisadan päättää Grassin tunnetuin hahmo, kirjallisuushistoriassa ikuisen elämän ansainnut Peltirummun Oskar. Minäkertoja on satavuotias ja yhä voimissaan - sellainen hän on ollut oskarinkokoisesta saakka. Viimeinen luku kokoaa sopivasti minäkertojan vuosikymmenen ja päättyy siihen, kun vanhaherra seuraa parvekkeelta skeittailevia lapsenlapsenlapsenlapsiaan ja pohtii, ettei sota vaan taas ole tulossa.

Minun vuosisatani ilmestyi tarkoituksellisesti juuri vuosituhannen viimeisenä vuonna. Se on oikein kiinnostava ja jotenkin täydellisesti sopiva arvovaltaiselle kirjailijalle, joka on lisäksi historiafriikki itsekin. Tulee sellainen tunne, että nyt on Saksan Jörn Donner puhunut. Piste. Ja pulinat pois.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.