sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Kirjekaverit Paul Auster ja John Coetzee

Paul Austerin ja J. M. Coetzeen Tässä ja nyt -kirjeitä ystävyydestä on kirjeenvaihtokirja. Kirjeenvaihto on hämmentävä kirjallisuuden muoto! Toisaalta henkilökohtaisuuden lupaus kutkuttaa, toisaalta hiertää. Kuinkahan iholla tässä ollaan ja seuraako paljastuksia?

Paul Auster ja J. M. Coetzee: Tässä ja nyt -kirjeitä ystävyydestä.
Tässä ja nyt ei sisällä lööppejä tai kummoisiakaan avautumisia ammatillisesti tai yksityiselämän puolelta. John ja Paul ovat ensijaisesti kaksi arvostettua ja uransa vakiinnuttanutta kirjailijaa, jotka tapailevat kirjallisuusfestareiden paneeleissa, kirjallisuuskiertueilla ja niitä seuraavilla lomamatkoilla maailman eri kulmilla.

Sanon suoraan, etten olisi halunnut lukea koko kirjaa. Mikä voi olla pitkästyttävämpi kirjallisuuden muoto kuin kirjeenvaihto - poikkeuksena tietysti fiktiivinen kirjeenvaihto. Ja kun en edes fanita Austeria - Coetzeetä kylläkin. Ajattelin, että suhde jälkimmäiseen herraan pelastaisi lukukokemuksen. Eipä niin käynyt. Austerilla oli hieman intohimoisempi suhde itse kirjeenvaihtoon. Joten pisteet Austerille siitä, että kirjan lukeminen sujui lukemisesta pitävältä ihmiseltä tutulla rutiinilla.

Ensimmäiset kirjeet matkaavat Australian ja New Yorkin välillä vuonna 2008: Auster ja Coetzee ystävystyivät välittämästi ensitapaamisella.

Kirja alkaa näin:
Hyvä Paul,
olen pohdiskellut ystävyyksiä, kuinka ne kehkeytyvät, miksi jotkut niistä kestävät niin pitkään, pitempään kuin kiihkeät kiintymykset, joiden kalpeina jäljitelminä niitä toisinaan (väärin) pidetään.
ja loppuu arabikevääseen ja vanhenemisen pohdintaan vuonna 2011.

Tässä ja nyt -kirjan kirjeenvaihdossa Auster ja Coetzee ovat ensisijassa (perhe)ystäviä, joilla on samoja kiinnostuksen kohteita ja sama ammatti. Kiinnostavimmissa kirjeissä käsitellään kirjallisuutta, julkaistua ja valmistumassa olevaa tuotantoa sekä jonkin verran, silti harmittavan vähän, aikalaiskirjailijoita ja kirjailijoiden kirjallisuusmakua. Ruoditaan kriitikoita, omia haastattelulausuntoja ja kirjojen saamaa vastaanottoa.

Kirjailijana Auster kuvaa pääasiassa älykköjen ja taidepiirien New Yorkia ja itärannikkoa, Coetzeen rajummat pääteemat nousevat Etelä-Afrikan rotusyrjinnän jälkimainingeista. Jos Auster yrittää kohahduttaa sopimattomilla suhteilla, kuitenkin kesyillä, ammentaa Coetzee hurjat aiheensa kotimaansa rotuennakkoluuloista.

Kirjailijaksi alunperin ajautuneesta Austerista on tullut sekä kultti- että älykköseurapiirien hahmo, jonka brändille lahjakas skandinaavivaimo Siri Hustvedt on vain plussaa. Auster on kirjailijana moniulotteisempi, sillä hänen tuotantonsa sisältää perinteisten fiktioiden lisäksi paljon muutakin.

Kirjeitä kirjoittaessaan Auster ja Coetzee ovat jo myöhemmässä keski-iässä ja kirjailijanurallaan vakiintuneessa vaiheessa. Kirjailijoiden teknopelko on vähän surkuhupaisaa luettavaa. Sähköposteja ei vaihdella ja faxikin [!] tuntuu ylivoimaiselta.

Coetzee puolestaan on kirjaillisuudenopettaja, yliopistomiehiä, ja ehkä siksi pidättyvämpi.

Kun on maineensa ansainnut ja jääkaapista loistaa muukin kuin valo, kirjailijakin voi ammatinharjoittamisen ohelle tehdä vaikka mitä. Etenkin penkkiurheilla - mikä viehättävän inhimillinen piirre! Varsinkin Austerilla riittää aikaa ja kiinnostusta käsitellä urheilun estetiikkaa ja lajifilosofiaa.

Kriketin, pesäpallon, shakin ja tenniksen lisäksi Auster ja Coetzee pohtivat maailmanpolitiikkaa ja talouskriisiä. Kirjeet ovat niin myötäsukaisia, että kirjan ainoa mahdollinen konfliktiteema saa lukijan oikein hihkumaan.

Erimielisyyttä nousi ilmoille Lähi-Idästä keskusteltaessa, kun Coetzeen palava omatunto pääsi valloilleen eikä Auster asettunut ihan samoille linjoille. Auster osoittautui juutalaiseksi - sitä en olisi hänen kirjojensa perusteella arvannut - joten suhtautuminen Israeliin oli amerikanjuutalaisille tyypilliseen tapaan ristiriitaista. Coetzeen minäkuva on voimakkaan moralistinen ja näkemykset Lähi-Idän tilanteesta sen mukaiset.

En oikein tiedä, kenelle kirjaa suosittelisin tai keistä se löytäisi lukijansa. Kirjeenvaihdon perusteella en pidä Johnista enkä Paulista yhtään vähempää tai enempää kuin aiemmin. Kirjeenvaihto ei avaa uusia ovia herrojen kirjallisuuteen tai sen tulkintaan. Kirjan parissa en kokenut vau-hetkiä, en analyyttisiä enkä tunteellisia.

Lukijana olin myös täysin puolueellinen, sillä kirjeenvaihdon osapuoliin minulla on kovin erilainen suhde.

Parahin John: Sinun kirjojesi parissa olen järkyttynyt ja vaikuttunut. Kirjallisuutesi muuttaa maailmoja ja järisyttää maailmankuvia. Esimerkiksi Michael K:n maailma ja Häpeäpaalu ovat mestariteoksia.

Hyvä Paul: Sinulla on vakaumuksellinen lukijakunta, mutta minut kirjasi ovat jättäneet kylmiksi. Maailmasi on viileän elitistinen ja jotenkin itsekeskeinen. Sellaiseen en tunne vetoa. Onneksi olet osannut astua sieltä myös muihin tarinoihin. Minusta suurteoksesi on Mr Vertigo.

Osuvasti miesten kirjeenvaihdon on suomentanut kirjailijoiden suomentajakaksikko Erkki Jukarainen-Seppo Loponen. Jälkisanoista olisi ollut hausta lukea, onko heilläkin jonkilainen ystävyys. Tai lähtikö suomennosidea peräti heiltä itseltään?

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Grassin vuosisata

Günter Grass, yhteiskunnallisen satiirin mestari, katkeroitui vanhemmiten ja muuttui ikäväksi tilittäjäksi. Ymmärrettävää sikäli, että entinen itäsaksalainen joutui inhimillisestä näkökulmasta epäoikeudenmukaisen aikalaiskritiikin uhriksi [aiheesta enemmän omaelämänkerrallisessa Sipulia kuoriessa]. Valitettavasti henkilökohtaisella katkeruudella ei sulkeudu kirjallisuudesta kiinnostuneen lukijan suosioon.

Siksi on aina paha paikka aloittaa uusi Grass. Kumpi kirjasta paljastuu: säkenöivä veijari vai mököttävä ikämies?

Günter Grass: Minun vuosisatani.
Günter Grassin Minun vuosisatani -kirjan kohdalla pyydän anteeksi. Ei olisi kannattanut luokitella kunnioitetun ja edesmenneen herra kirjailijan tuotantoa kategorisesti. 

Minun vuosisatani on Grassin tuotannossa poikkeuksellinen. Minun vuosisatani on kunnianosoitus 1900-luvulle ja sen jokaiselle vuodelle. Kirja on historiallinen, mutta myös omaelämänkerrallinen retrospektiivi sekä kirjalijan omaan elämään että hänen tuotantoonsa. 

Vuosille omistetuissa luvuissa kohtaavat ja sekoittuvat toisiinsa Grassin kirjalliset ja henkilökohtaiset tarinat, oman elämän ja kirjallisuuden ihmiset, niistä rakennetut hahmot sekä Saksan kulttuuri- ja maailmanhistorialliset merkkipaalut. 

Kertojiksi on värvätty historian ja omien teosten hahmoja sekä oman elämän henkilöitä. Varmasti sieltä löytyvät niin Oskarit (Peltirumpu), Fontyt (Avarammille aloille), Rottarouva kuin äiti, vaimot ja lapset. 

Tarinat sisältävät useimmiten jotain konkreettista ja symbolisesti merkityksellistä kyseiseltä vuodelta. 

Mieleeni jäivät vaikkapa sotilasasut ja etenkin kypärät. Teräskypärä vai piikkikypärä - kenttäharmaa vai liittokanslerin sinisenharmaa. Tai raha - sekin ehti 1900-luvulla vaihtaa niin valuuttaa kuin arvoa muutamaan otteeseen.

Tekniikka ei ole kovin omaperäinen, mutta se auttaa lukijaa hyppäämään kyseessä olevan vuoden tunnelmiin. Tosin veikkaan, että jos olet nuorempi lukija, joka ei tunne Grassin tuotantoa tai Saksan historiaa, saatat hyvinkin pitkästyä kirjaa lukiessasi. Ja edelleen: mitä enemmän sinulla on hallussa kaikkea noista kolmesta, sitä yltäkylläisempää lukukokemusta voit odottaa.

Vuosisadan minäkertojalle 1900-luku alkoi - no vauhdikkaasti. Ammattina on sotilas ja jo vuosituhannen alussa Baijerin poika pääsee sotamatkailemaan Kiinaan saakka. Vuosisadan kuluessa hallitsijat vaihtuvat, mutta sodat jatkuvat ja aatteet vievät mennessään. 

Kaikki edellämainittu kiteytyy Grassin Remarque-lainaukseen vuodelta 1914 siitä, miten rintamakokemus katkeroittaa koko sukupolven ja miten sodalle uhrataan myös henkiinjääneet. Vuotta 1914 seuraaviksi vuosiksi Grass astuu Remarquen saappaisiin ja kuvaa pasifismin synnyn. Loogisesti sodan jälkeen vuorossa on maajussi, joka on saanut tarpeekseen sotakeinottelusta eikä kaipaa muuta kuin tuoreita kananmunia.

Vuosien joukosta on pakko poimia 1927, Grassin syntymävuosi. Se oli poikkeuksellisen kultareunainen.
Sodan, nälän ja inflaation jälkeen, kadunkulmassa kerjäävien raajarikkojen ja köyhtyneen keskiluokan vielä muistuttaessa menneestä, elämää saattoi nyt juhlia "heitettynä-olemisena"...nauttiessaan kuohuviiniä...
Huolettomuuden vuosia ei kauan riitä kun veljet kääntyvät toisiaan ja perheitään vastaan. Toinen kumartaa SA:lle ja toinen kommunisteille. Valtiollinen ja ideologinen kahtiajako on sitä kaikkein tutuinta jaksoa Saksan historiassa. Tälle Grass antaa inhimilliset kasvot. Osittain kirja onkin kunnianosoitus schölermaneille, keskivertosaksalaisille, joista joka maassa puhutaan aavistuksen ylenkatseisesti.

Sodanjälkeisen Saksan vuodet vaientaa vaikeneminen. Tarinoiden minäkertojat ovat usein paossa ja itsensä kadottaneita, tutkivien katseiden ympäröimiä.

Tärkeä teema ovat oman elämän kokemukset, kirjoittamisen tuska, avioerot, isän, aviomiehen ja kirjailijan syyllisyys:
Vuosi toisen joukossa? Vaiko vain lyijynraskasta aikaa ja me kuuroina omasta huudostamme?
Vuosisadan päättää Grassin tunnetuin hahmo, kirjallisuushistoriassa ikuisen elämän ansainnut Peltirummun Oskar. Minäkertoja on satavuotias ja yhä voimissaan - sellainen hän on ollut oskarinkokoisesta saakka. Viimeinen luku kokoaa sopivasti minäkertojan vuosikymmenen ja päättyy siihen, kun vanhaherra seuraa parvekkeelta skeittailevia lapsenlapsenlapsenlapsiaan ja pohtii, ettei sota vaan taas ole tulossa.

Minun vuosisatani ilmestyi tarkoituksellisesti juuri vuosituhannen viimeisenä vuonna. Se on oikein kiinnostava ja jotenkin täydellisesti sopiva arvovaltaiselle kirjailijalle, joka on lisäksi historiafriikki itsekin. Tulee sellainen tunne, että nyt on Saksan Jörn Donner puhunut. Piste. Ja pulinat pois.