torstai 29. joulukuuta 2016

Puuvillan perässä

Lukeekohan enää kukaan muu kuin minä Yashar Kemalia? Ainakaan blogeista häntä ei juuri löydä ja muutoinkin 2000-luvulla tunnetuimman turkkilaiskirjailijan nimen on voihkinut Kemalilta Orhan Pamuk.

Mutta Isoa K:ta luettaessa Kemaliin törmää usein, kymmenkunta kertaa. Aika paljon yhden yhteiskunnan omaltatunnolta. Kemalin kirjoissa ei koskaan mene hyvin. Alkuperäiskansat, paimentolaiset, talonpojat ja kalastajat kohtaavat tuhannet vääryydet ja jäävät maallistuvan ja länsimaistuvan yhteiskunnan jalkoihin.

Kemalin Puuvillatie on tarinatyyliltään tuttuakin tutumpi: tavoitellaan palkintoa, joka oli alunperinkin saavuttamattomissa. Ponnisteltiin sankarillisesti, mutta tarpeettomasti. Lukija tiesi tämän varmasti jo alussa, myös päähenkilöillä oli aavistuksensa.

Yashar Kemal. Puuvillatie.
Puuvillatiessä yksi kylä, ja etenkin yksi perhe, vaeltaa poimimaan puuvillaa. Matka on vuoden tärkein - sadosta ja poiminnan tuloksesta riippuvat kyläläisten vuosiansiot. Ohdakepalleroiden lentely vuorille asti on matkan merkki. Mukaan pakataan koko perhe juniorista senioriin.

Alkaa pitkä ja vaivalloinen poimintamatka yli laaksojen, kukkuloiden ja vuorien. Välillä täristään rankkasateessa, välillä paahdutaan helteessä. Matkalla kuolee kapinen, mutta raihnaiselle isoäidille korvaamattoman arvokas, hevonen ja puhki kuluvat ainoat kengät. Vanhuudenkangistama isoäiti  kiukuttelee omaa tilaansa. Välillä hän kieltäytyy jatkamasta, välillä eksyy, toisinaan yrittää karata takaisin kylään. Välillä poika ja miniä jättävät isoäidin oman onnensa nojaa, välillä jäävät yöunet väliin isoäitiä etsien, välillä kantavat häntä selässä viimeisillä voimillaan. Lähes yliluonnolliset vaikeudet voitettuaan urhea perhea saapuu puuvillapellolle koko seurueen viimeisenä. Vain huomatakseen, ettei sinä vuonna ole mitään poimittavaa.

Puuvillatie edustaa Kemalin tunnetuksi tekemiä kyläromaaneja. Kyläromaanit ylistävät köyhien ja omaa elämäntyyliään jatkavien paimentolaisten sitkeyttä. Sen pukee sanoiksi isoäiti nähdessään tyhjät pellot:
Mitä sitten?...Mehän pääsimme perille. Tässä me nyt olemme.
Isoäiti on yksi kirjan sankareista ja vahvasti kuvatuista henkilöistä. Kemalin ihmisillä on hurja eloonjäämisvietti ja sisua kuin suomalaisilla. Kyläläiset elävät hetkessä voimallisesti eikä tunneilmaisussa säästellä. Mielialat leimahtavat: ystävä tai rakastettu voi hetkessä olla saatanasta seuraava, tai sitten taas rakkain maailmassa.

Yashar Kemal tietää, mistä hän kirjoittaa. Kemal oli itse syntynyt kurdilaisessa vuoristokylässä ja työskenteli lapsuudessaan muun muassa paimenena. Poliittisena kirjailijana Kemal oli vankasti sitä mieltä, että vuorilta ja maaseuduilta löytyy Turkin tulevaisuus. Kunhan kyläläiset ensin hankkiutuvat eroon muhtareistaan, juonikkaista ja itsekkäistä kyläjohtajista. Puuvillatiessä kapina on jo oraalla.

Yashar Kemal kuoli 2015 helmikuussa. Suomalaislukijat ovat kuitenkin tainneet Kemalin jo unohtaa - ainakin kirjastoissa ne näyttävät elävän hyllyelämää. Toisin kävi Günter Grassille, jonka kuoltua joutui kirjalainojen varauslistoille.

En tiedä, kirjoittaako Yashar Kemal elämääsuurempaa kirjallisuutta vai onko hän enemmän katoavan kulttuurin tallentaja. Ainakin hän antoi äänen niille, joita ei yleensä kuulla eikä kuunnella. Ja kun Kemalia lukee, voi takuuvarmasti varautua elämään surullisia tunteita ja kokemaan myötätunnon lämpimät aallot.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.