torstai 29. joulukuuta 2016

Puuvillan perässä

Lukeekohan enää kukaan muu kuin minä Yashar Kemalia? Ainakaan blogeista häntä ei juuri löydä ja muutoinkin 2000-luvulla tunnetuimman turkkilaiskirjailijan nimen on voihkinut Kemalilta Orhan Pamuk.

Mutta Isoa K:ta luettaessa Kemaliin törmää usein, kymmenkunta kertaa. Aika paljon yhden yhteiskunnan omaltatunnolta. Kemalin kirjoissa ei koskaan mene hyvin. Alkuperäiskansat, paimentolaiset, talonpojat ja kalastajat kohtaavat tuhannet vääryydet ja jäävät maallistuvan ja länsimaistuvan yhteiskunnan jalkoihin.

Kemalin Puuvillatie on tarinatyyliltään tuttuakin tutumpi: tavoitellaan palkintoa, joka oli alunperinkin saavuttamattomissa. Ponnisteltiin sankarillisesti, mutta tarpeettomasti. Lukija tiesi tämän varmasti jo alussa, myös päähenkilöillä oli aavistuksensa.

Yashar Kemal. Puuvillatie.
Puuvillatiessä yksi kylä, ja etenkin yksi perhe, vaeltaa poimimaan puuvillaa. Matka on vuoden tärkein - sadosta ja poiminnan tuloksesta riippuvat kyläläisten vuosiansiot. Ohdakepalleroiden lentely vuorille asti on matkan merkki. Mukaan pakataan koko perhe juniorista senioriin.

Alkaa pitkä ja vaivalloinen poimintamatka yli laaksojen, kukkuloiden ja vuorien. Välillä täristään rankkasateessa, välillä paahdutaan helteessä. Matkalla kuolee kapinen, mutta raihnaiselle isoäidille korvaamattoman arvokas, hevonen ja puhki kuluvat ainoat kengät. Vanhuudenkangistama isoäiti  kiukuttelee omaa tilaansa. Välillä hän kieltäytyy jatkamasta, välillä eksyy, toisinaan yrittää karata takaisin kylään. Välillä poika ja miniä jättävät isoäidin oman onnensa nojaa, välillä jäävät yöunet väliin isoäitiä etsien, välillä kantavat häntä selässä viimeisillä voimillaan. Lähes yliluonnolliset vaikeudet voitettuaan urhea perhea saapuu puuvillapellolle koko seurueen viimeisenä. Vain huomatakseen, ettei sinä vuonna ole mitään poimittavaa.

Puuvillatie edustaa Kemalin tunnetuksi tekemiä kyläromaaneja. Kyläromaanit ylistävät köyhien ja omaa elämäntyyliään jatkavien paimentolaisten sitkeyttä. Sen pukee sanoiksi isoäiti nähdessään tyhjät pellot:
Mitä sitten?...Mehän pääsimme perille. Tässä me nyt olemme.
Isoäiti on yksi kirjan sankareista ja vahvasti kuvatuista henkilöistä. Kemalin ihmisillä on hurja eloonjäämisvietti ja sisua kuin suomalaisilla. Kyläläiset elävät hetkessä voimallisesti eikä tunneilmaisussa säästellä. Mielialat leimahtavat: ystävä tai rakastettu voi hetkessä olla saatanasta seuraava, tai sitten taas rakkain maailmassa.

Yashar Kemal tietää, mistä hän kirjoittaa. Kemal oli itse syntynyt kurdilaisessa vuoristokylässä ja työskenteli lapsuudessaan muun muassa paimenena. Poliittisena kirjailijana Kemal oli vankasti sitä mieltä, että vuorilta ja maaseuduilta löytyy Turkin tulevaisuus. Kunhan kyläläiset ensin hankkiutuvat eroon muhtareistaan, juonikkaista ja itsekkäistä kyläjohtajista. Puuvillatiessä kapina on jo oraalla.

Yashar Kemal kuoli 2015 helmikuussa. Suomalaislukijat ovat kuitenkin tainneet Kemalin jo unohtaa - ainakin kirjastoissa ne näyttävät elävän hyllyelämää. Toisin kävi Günter Grassille, jonka kuoltua joutui kirjalainojen varauslistoille.

En tiedä, kirjoittaako Yashar Kemal elämääsuurempaa kirjallisuutta vai onko hän enemmän katoavan kulttuurin tallentaja. Ainakin hän antoi äänen niille, joita ei yleensä kuulla eikä kuunnella. Ja kun Kemalia lukee, voi takuuvarmasti varautua elämään surullisia tunteita ja kokemaan myötätunnon lämpimät aallot.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Kolonialismi ja lapsenryöstö

Richard Hughesin Rajumyrsky Jamaikassa on todennäköisesti useimmille tuiki tuntematon romaani. Suomenkielinen Google-haku tuottaa vain muutaman antikvariaattiosuman. Tämä Pasilan kirjavaraston aarre olisi varmasti jäänyt minultakin lukematta ilman Iso K -harrastusta. 

Jännä kirja, joka kirjaston kokoelmissa on luokiteltu aihesanoihin kolonialismi ja lapsenryöstö. Ja jonka Kaari Utrio [!] mainitsee blogissaan pahennusta herättäneenä kirjana. Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön mahdollisuus onkin uskalias teema - yhä edelleen.

Rajumyrky Jamaikassa tarjoaa muutakin: siirtomaaeksotiikkaa ja huiman meriseikkailun. Yhdistelmä oli varmasti shokeeraava kirjan ilmestyessä vuonna 1929. Harva oli siihen aikaan ylittänyt Atlantin tai päässyt vierailemaan siirtomaissa. Kovinkaan moni ei ollut purjehtinut valtamerialuksella tai kokenut tropiikin luonnonmullistuksia. Ja kirjan hurjin seikkailu, merirosvous, se vasta jäisikin monelta kokematta. Olihan kyseessä paitsi poikkeva kokemus myös hiipuva elinkeino.

Richard Hughes. Rajumyrsky Jamaikassa.
Kirjan monista teemoista aivan jokainen ei ollut poikkeuksellinen. Valitettavasti. Etäinen vanhemmuus, tunnekylmä kasvatus sekä viime vuosituhannen vähättelevä kasvastuskäsitys puistattavat edelleen. Lapsilta voi esimerkiksi odottaa koiramaista kiintymystä ja kuvitteellisia ihmissuhteita, jotka toteutuvat yhtä paljon mielikuvituksessa kuin eletyssä maailmassa. Toisaalta lapsille vanhemmat ovat vain aikuisia muiden heidänlaistensa joukossa. 

Rajumyrsky Jamaikassa sai nimensä Hughesin kirjan käännekohdasta. Bas-Thorntonit lapsineen viettävät puuhakasta elämää plantaasilla Jamaikassa. Lapsikatras John, Emily, Edward, Rachel ja Laura temmeltävät trooppisessa paratiisissa, kun taas vanhempien energian vievät siirtomaakauppa ja maatilan pyöritys.  

Toimeentulo on niukkaa, mutta vakaata aina siihen saakka, kun troppiikki näyttää paholaiskasvonsa. Hurrikaanimyrsky hajottaa perheen talon ja tuhoaa plantaasin. Liian vaarallista lapsille, toteavat vanhemmat, ja lähettävät heidät takaisin Englantiin.

Harkittu päätös tuntuu vähemmän viisaalta siinä kohdassa, kun lukija ymmärtää lasten tekevän laivamatkan ilman aikuisia huoltajia tai saattajia. Lapset lastataan Clorinda-alukselle, jonka hups vaan, merirosvot kaappaavat pian Jamaikalta lähdön jälkeen. Lapset siirretään laivan irtaimen tavaran mukana merirosvoalukselle. 

Merirosvoaluksella matkustelu on ensialkuun lapsille samanlainen seikkailu kuin mikä tahansa laivamatka. Meri kimmeltää, iso laiva on jättikokoinen leikkikenttä ja vierailut tropiikin kauppasatamissa ikimuistoisia.  

Pidemmän päälle tarinasta tulee mieleen Piin elämä tai Gulliverin retket.

Onko laivalta mahdollista pelastua?
Kun kapteenin askelet kuuluivat portaissa, ne saattoivat merkitä sitä, että kapteeni toi hänelle keittolautasta, tai ne saattoivat merkitä sitä, että kapteeni tuli tappamaan hänet.
Miten kehittyvät aikuisten ja lasten suhteet?
Jokaisessa uudessa lasten ja aikaihmisten välisessä suhteessa on erityinen vaihe, ensimmäisen tutustumisen ja ensimmäisten nuhteiden välinen aika, jota voidaan verrata vaikka eedenin puutarhan rikkeettömään onneen. Kun ensimmäinen nuhde kerran on lausuttu, sen vaikutusta ei koskaan voi korjata.
Kun kadotetaan suunta ja suuntimet, laivan tunnelmissa alkavat viipyillä väkivallan ja hylkäämisen mahdollisuudet. Yksi lapsista heitetään laidan yli, yksi lähinnä katoaa. Yksi aikuinen tapetaan ja vihjaillaan joidenkin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Pitkän merilläolon jälkeen lapset pelastetaan hyöryalukselle. Kaapatuista lapsista tulee julkkiksia ja legendan aineksia paitsi pelastumisen ansiosta myös siksi, että Clorindan kapteeni oli pistänyt liikkeelle huhun heidän surmaamisestaan.

Yksi kirjan opetus on se, ettei ihmisiin ole luottamista - edes lapsina. Lapsikatraan johtohahmoksi noussut Emily on se, joka joutuu todistamaan ja se, jota kaikki yrittävät manipuloida. Niin merirosvojen kapteeni, oikeuslaitos kuin Emilyn oma mieli. Kenen pahat teot Emily lopulta tunnustaa, omansa vai muiden kokemat, jää vaille vastausta. Syyllinen lain edessä on kuitenkin merirosvoaluksen kapteeni. 

Rajumyrsky Jamaikassa ei ollut lukuelämyksenä aivan yhtä raju kuin sen saama aikalaiskritiikki voisi antaa ymmärtää. Ehkä se siksi on aikansa tuote, jo hieman vuosien laimentama. Sen sijaan manipulaatio ja viattomuuden menetys ovat teemoja, jotka eivät ole ehtineet vanhentua sadassakaan vuodessa. 

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Entiset ystävämme

Alice Munro. Nuoruudenystävä.
Ohimenevien tuokioiden ja elämänvaiheiden tallentaja Alice Munro teki sen taas: kirjoitti tarinoita, joiden aiheiksi kelpaisi meistä jokainen.

Nuoruudenystävät - kenelläpä ei heistä riittäisi kerrottavaa.

Nuoruudenystävä sisältää kymmenen tarinaa menneistä tuttavuuksista. Novellien naiset ovat Brendoja (jotka eivät halua hellittää äitinsä muistosta), Floria (kypsempiä kesäheiloja), Hazeleitä (wanna-be runoilijoita aikana, jolloin lukevaa naista katsoi paha silmä), Barbaroita (liian kauniita ollakseen vilpittömiä), Juneja (jotka tietävät toisten salaisuudet), Georgioita (parhaan ystävän pettämiä), Margotteja (jotka karkaavat varatun miehen kanssa) ja Anitoja (jotka olisivat mielellään itse olleet skandaalin aihe).

Munron lukija tietää, ettei arkinen välttämättä ole tylsää sille, joka näkee pinnan alle. Eikä tyydy silmäilemään vain tapahtuvaa vaan ymmärtää sen vaihtoehdot - mitä ei tapahtunut tai mitä olisi voinut tapahtua.
Ihmiset tekevät kohtalokkaita siirtoja, mutta eivät niitä, jotka ovat kuvitelleet.
Tulee mieleen se yksi runo (Aila Meriluoto?), jossa mikään ei päättynyt, koska mikään ei ehtinyt edes alkaa. Sellainen satuttaa melkein eniten.

Ylitetäänkö joskus rajat, aukeavatko elämän solmut tai järkkyykö elämisen tyyneys?

On risteilymatkailijatar, jolle kapteeni osaa kertoa hänen tarinansa. Siinä on kuolema ja siinä on viettely.
Hänen huolensa oli rakkaus, jota kenelläkään ei ollut lupa nähdä.
Havaijille muuttava entinen mies ja paikalleen jäävä entinen vaimo. Mies, joka katoaa yhtä täydellisesti kuin jää, jollei ruumis nouse pintaan keväällä. Ja alaspäin valuva nainen, jolle jää muistoksi tietämisen epätavallinen yhdysside.
Ihmiset liukenevat pois kuin veden huuhde. Kerros kerrokselta muisto himmenee.
Äidin salaperäinen nuoruudenystävä, jonka onnettoman kohtalon muisteleminen on pysyvä pala kurkussa. Sille on pakko kuvitella onnellinen loppu. Siitä seuraava huojennus tuntuu huijaukselta.

Tai miehen nuoruudenrakkaus, jo nimeltään ihana Antoinette, aviosängyn näkymätön kolmas osapuoli. Vaimo yrittää jäljittää kuolleen miehensä jalanjälkiä vain huomatakseen olevansa ainoa, jolla on miehestä muistoja.
Eikä mies tiedä mitä tapahtuu? Ehkä sen tietääkseen on koettava kosolti avioriitoja. Tietääkseen, että lopullisena pidetty - ja hetkellisesti toivottu - ero saattaakin osoittautua uuden aluksi.
Lukemisen lomassa on kiinnostavaa arvuutella, millaisia valintoja Munro sankarittarilleen kirjoittaa. Pysäyttääkö hän heidät rajalle vai jatketaanko sen ylitse?

Tuntematon runoilijatar vuodelta 1854. Ajalta ennen Virginia Woolfia, kun naimakelpoisen naisen ei kuulunut lukea tai kirjoitella. Uteliaana ihmisenä Munro on kiinnostunut hänestä ja yleisesti ottaen yhdentekevistä asioista, mutta palkinnokseen löytää niistä yllättäviä yhteyksiå. Siihen Alice Munro meitä houkuttelee: arjen uteliaisuuteen.

Munron tarinat ovat täynnä tunteita ja myötätuntoa. Tunteet ovat lämpimiä silloinkin, kun aiheista puuttuu kaikkinainen kauneus.

Slaavilaissiirtolaisten tytär saa vahempiensa liiketoiminnan kukoistamaan. Mutta addiktoituu seksistä niin pahasti, että alkaa ostaa sitä pikkukaupungin nuorukaisilta.

Alice Munro ei ole lempikirjailijoitani. Silti usein luen häntä mielelläni. Niin nytkin: Nuoruudenystävä oli täynnä raikkaita tarinoita. Vaikka välillä jaeltiin deittohjeita tyttärentyttärille ("Seuraava kerta on aina kiperä kun on tunnustettu rakkautta."), en tällä kertaa tuntenut olevani sunnuntaiteellä isoäidin seurassa. Vaan ehkä sen entisen parhaan kaverin - äitini sellaisen.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Halkaistu elämä

Kiinnostaako moraalifilosofia ja itsestäänselvyyksien haastaminen? Oletko huomannut, ettei pahuus yksiselitteisesti lisää julmuutta ja epätoivon tunteita eikä hyvyys automaattisesti tuota onnea ja paranna elämänlaatua?

Tämäntyyppisten teemojen ja kysymysten äärellä lukijan johdattaa Italo Calvinon Halkaistu varakreivi.

Italo Calvino. Halkaistu varakreivi. 
Halkaistu varakreivi kertoo Medardo di Terralban puolittumisesta, kahden puolikkaan eroajasta ja yhdistymisestä uudelleen kokonaiseksi.

Nuorukaisena, jolloin ihminen on "siinä iässä jolloin tunteet ovat vain sekavia mielijohteita jotka eivät tee eroa hyvän ja pahan välillä", varakreivi Terralba lähtee sotimaan.

Sodassa nuorukainen ammutaan halki, mutta hän ei suinkaan kuole vaan palaa sodasta takaisin puolikkaana. Aavemaisella ihmisraadolla on jäljellä kasvonpuolikas, yksi käsi, kylki ja jalka. Puuttuvan puoliskon peittoaa hulmuava viitta.

Palaava puolikas on matkalle jäävää pahempi. Pahis terrorisoi kreivikuntaa julmin ottein. Mustaan viittaan pukeutunut ratsumies jättää jälkeensä halkaistuja kasveja, eläimiä ja kaikenlaisia puolitettuja asioita. Julmuuksilta ei säästy eläin- eikä ihmiskunta.

Jälkijoukoissa sodasta palaa myös parempi puolikas. Hyviksen hyväntahtoisuus on rajatonta, mutta muuttuu ensihelpotuksen jälkeen kiusalliseksi. Moraalisaarnat, toisten elämään ja elintapoihin puuttuminen tuottavat vahinkoa ja aiheuttavat mieliharmia. Kreivikuntalaiset karsastavat hyvää puoliskoa jopa pahaa enemmän.
Näin kuluivat päivät Terralbassa ja tunteemme tulivat värittömiksi ja tylsiksi koska tunsimme elävämme yhtä epäinhimillisen pahuuden kuin hyvyyden keskellä.
Kaiken lisäksi puoliskot eivät tule toimeen keskenään. Tilanne kärjistyy hyvän ja pahan puolikkaan kaksintaisteluun.

Tästäkin tragediasta selvitään. Kun hyvä ja ilkimys syöksyvät toisiaan vasten saadaan puoliskot sidottua yhteen. Varakreivi Terralbasta tulee jälleen inhimillinen: ei paha, ei hyvä, vaan sekoitus kumpaakin.

Calvinon tarinaan halkaistusta varakreivistä sisältyy opetus etätäydellisen maailman täydellisyydestä - inhimillisesti katsottuna. Kokonaisena oleminen on luonnollisuudessaan myös tylsää. Halkaistuna eläminen tarjoaa ymmärrystä asioihin, jotka helposti jäävät käsityskykymme ulkopuolle. Sama toisin katsomisen teema on tuttu jo Calvinon Paroni puussa -kertomuksesta. Siinä aatelisperheen poika ryhtyy loppuiäkseen puuasukiksi.

Hauskaa Halkaistussa varakreivissä on tapa kertoa keskiaikaisesta elämästä. Tarina on tulvillaan hiukkasen sekopäisiä hahmoja virvatulien perässä juoksentelevasta lääkäristä orgioita viettäviin spitaalisiin ja luolissa lymyileviin hugenotteihin. Yhteisökuvauksesta mieleen jää suvaitsemattomuus.

Perinteisen keskiaikaisen tarinan lainalaisuuksia noudattaen Calvino lisää omaansa ripauksen rakkautta. Tosin varakreiville se on korjaamista kaivaapa puutotila: "voimakkaitten tunteitteni joukossa ei ole mitään, joka vastaisi sitä, mitä kokonaiset ihmiset sanovat rakkaudeksi". 

Rakkauden kohde Pamela kauhistuu pahiksen kylmäverisiä rakkaudenosoituksia, mutta vielä ahdistavampaa on hyviksen rajaton lempeys. Puolikkaiden kaksintaistelun jälkeen tyttöäkin onnistaa: ”Lopultakin saan miehen jolla on kaikki paikallaan.”

Calvinon Halkaistu varakreivi on tarina, joka pitäisi lukea ääneen kirjapiirissä tai nuotiotulen äärellä. Hyvyys ja pahuus ovat ymmärrettäviä niin lapsille kuin aikuisille, mutta tarina täydentyisi vasta jälkipohdinnoilla siitä, miksi ilman toista ei synny hyvää elämää. Vai syntyykö? 
Ylipäätään kirjallisuuden, moralisoinnin ja pedagogiikan liitto on aina hivenen kyseenalainen. Nyt luin tiiviin kertomuksen, joka sijoittui keskiaikaan, mutta jonka opetus kestää ikuisuuden. Melkein saman tarinan olisi voinut lukea satukirjasta. Tarinan muoto oli keksitty jo antiikin Kreikassa. Ajankohtainen teema tekee Halkaistusta varakreivistä ikuisen, mutta kirjallisuusmuotona jo ikääntyneen.