José Saramago Lissabonin piirityksen kirjuri – Yhden sanan sabotaasi

Jo pelkkä José Saramagon miettiminen pistää minut leijumaan. Olen fani, ehdottomasti.

Näin kirjoitettuani haluan unohtaa, että Saramagon tuotannosta löytyvät Baltasar ja Blimunda sekä tämänkertaisen arvioni kohde Lissabonin piirityksen kirjuri.

José Saramago. Lissabonin piirityksen kirjuri.

Luokittelen Lissabonin piirityksen kirjurin Saramagon oodeiksi ammateille. Tällä kerralla ammatiksi on valittu oikolukija.

Oikolukijat uurastivat työelämän kulisseissa. He olivat valkokaulustyöläisten duunareita – huomaamattomia prosessityöläisiä. Työnantaja kohtasi tunnollisen työntekijänsä aniharvoin – kirjassa vain aikatauluja vahtivana nouto ja lähetys -palveluna.

Eipä ihme, jos alkaa vähän ketuttaa. Kyllä valkokauluskansassakin löytyy uskallusta anarkiaan tai jopa tietoiseen sabotaasiin. Saramagoa, vakaumuksellista kommunistia, kiehtoi varmasti ajatus tietoisen vahingonteon vaarallisuudesta.

Kuka voisi muuttaa Portugalin tai Lissabonin historiaa? Kuka tahansa. Kuten oikolukija lisäämällä yhden sanan ja se on "ei".

1980-luvulla elävä Raimundo Silva saa työtehtäväkseen oikolukea kirjan Lissabonin piirityksen historiasta vuodelta 1147. Oikolukija keksii, etteivät ristiretkeläiset auttaneet Portugalin kuningasta Lissabonin takaisinvalloituksessa. Ajatus maurien hallitsemasta Lissabonista saattoi olla monille portugalilaisille radikaali ajatus.

Oikeastaan minä uskon, että suurin jakolinja ihmisten välillä on siinä, sanovatko he kyllä vai ei.

Romaanin ajanjaksot Saramago yhdistää rohkeasti jopa samoihin virkkeisiin. Niihin tutusti ja tunnetusti loputtoman pitkiin sellaisiin. Niissä Saramago leikittelee ajatuksella kieltää historialliset faktat ja muuttaa mahdoton mahdolliseksi. 

Ajatuksen samanlaisesta pienten hetkien sabotaasista José Saramago esitteli Kaikkien nimet -romaanissa. Siinä väestörekisterikeskuksen rekisterinpitäjä José-herra rakentaa pakkomielteisen suhteen henkilötietokorttiin. Kun José-herra pääsee valloilleen, syntyy hulvaton seikkailu ja kutkuttava yhteiskunnallinen satiiri. Kun Raimundo-herra lisää oikolukiessaan yhden ei-sanan, seuraa piiiiiiiitkästyttävä kertomus historian kieltämisestä, harmaanoloisesta herrasta ja paperilta maistuvasta rakkaudesta.

Ja kun tuntee kirjailijan aatetaustan tulee tunne, että lukija joutuu salamyhkäisen agitaation kohteeksi. Ärsyttää.

Jos unohdan politiikan ja palaan tarinan ihmisiin ja ihmissuhteisiin, on pakko antaa tylyä palautetta. Eipä paljon marraskuutani piristänyt Raimundo-herrankaan seura. Vähän äreä ja juro, eristyneisyyteen ja maneereihin taipuvainen. Turhantarkka ja turhamainen. Herra hiusväri - tällä nimellä varmasti muistan hänet myöhemminkin.

Ja sitten on vielä sanottava, että rakkaus on Saramagolle vaikea aihe. Rakkaudesta haaveillessaan - kuten Ricardo Reisin viimeinen vuosi - Saramago valloittaa lukijan. Rakkauden tekoja ja haluja kuvatessaan Saramago tylsistyttää lukijan.

Miksi te soititte minulle, Enpä tiedä, huvittaako minua enää vastata, Minä en sitten olekaan ainoa pelkuri, En muista puhuneeni mitään pelkuruudesta, Puhuitte rohkeuden puutteesta, Ei se ole sama, Kolikolla on kaksi puolta mutta kolikko on yksi ja sama...

Kun ei tämä Raimundon ja Maria Saran suhde tunnu missään. Että millä tempulla herra hiusväri, oikolukija-joka-lisäsi-ein, salamavalloitti hienostuneen esinaisensa. Ja miten tästä muka kehkeytyi molemminpuolin tyydyttävää rakkautta. Taisit tässäkin huijata lukijaasi, herra Saramago!

Lissabonin piirityksen kirjuri oli ankea kuin ikkunastani näkyvä marraskuu. Mikään siinä ei sytytä, ei kosketa, ei pysäytä. Ei saa ajattelemaan toisin – edes historiaa.