sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Sukupuu ja ripaus runoutta

Onnelliset perheet muistuttavat onnessa toisiaan ja vain onnettomat ovat ainutlaatuisia, sillä se houkutteli meidät ansaan ja nosti viehtymyksen onnettomuuteen, ikään kuin vain se olisi mainitsemisen arvoista.
Lainaus Leo Tolstoin Anna Kareninasta avaa Katja Petrovskajan Ehkä Esther-sukutarinan. Oli odessalaisia kenkätehdaan työläisiä, monia opettajia, jotka perustivat orpokoteja kuuromykille lapsille, isoäiti Roza, joka odotti miestään sodasta kauemmin kuin Penelope ja isä, joka uuden ajan neuvostokansalaisena nimesi suvun uudestaan.

Katja Petrovskaja. Ehkä Esther. 
Ja sitten oli Esther, ehkä Esther - toinen isoäiti, jonka etunimestä ei ole täyttä varmuutta.

Katja Petrovskajan kirja kertoo aiheesta, johon Ison K:n lukija tutustuu kaikkein todennäköisimmin. Se on juutalaisen suvun tarina, jonka natsiaika ja Euroopan kahtiajako siirsi onnellisten leiristä onnettomien valtakuntaan. Se on ukrainalais-puolalaisen suvun tarina, joka päättyy Berliiniin ja Moskovaan. Siksi siiheen kuuluu Babi Jarin rotkoon ammuttuja sekä ehkä Esther ja muita puhdistettuja.

Omaelämänkerrallisen romaanin kertojana on Katja minämuodossa. Kirjan alkuhetkillä hän lähtee matkalle Itä- ja Keski-Eurooppaan tavoitteena selvittää isän- ja äidinpuolen sukunsa vaiheet. 

Äidinpuolen suku Krzewinit eli pääosin Puolassa ja paneutui opettamaan kuuromykkiä. Alun perin Sternit, isänpuoleinen suku, johdattaa Katjan Moskovaan. 

Kirjailija itse syntyi Kiovassa ukrainalais-puolalaiseen sukuun. Jonka äidinkieli on venäjä, mutta joka kirjoittaa saksaksi. Jonka suku rakasti Puolaa antaumuksetta. Ja jonka lapsuudessa maailma katsoi tulevaisuuteen, mutta oli unohtanut menneisyyden. 

Sillä tavalla Petrovskaja kadotti sukunsa tarinan.  

"Mutta ketään ei ole unohdettu, mitään ei ole unohdettu", päättää Katja. Suku lahjoitti kahdensadan vuoden ajan kuuromykille kielen ja vuorovaikutuksen mahdollisuuden. Katjan lahja suvulle on menneisyys ja sukutarina.

Aluksi Petrovskaja joutuu miettimän kysymystä sitä, tarvitseeko ihminen sukulaisia suhteutuakseen historiaan. Laittaessaan sukulaiset ja itsensä tapahtumien keskipisteeseen, ihminen ei ole kiinnostunut historiasta vaan ihmisestä on tullut historian keskipiste.

Ehkä Estheriä on oikeastaan vaikea kutsua romaaniksi, sillä kirja koostuu sarjasta katkelmia. Petrovskaja tallentaa sukunsa vaiheita apunaan Google, Facebook ja digiteknologia. Hän vierailee myös arkistoissa, käy pitkiä puhelin- ja nettikeskusteluja, jäljentää oikeuden pöytäkirjoja ja kerää todistusaineistoja matkustellessaan ympäri Itä- ja Keski-Eurooppaa. Satunnaisiin löydöksiin lisätään ripaus runoutta, ja kas, syntyy sukutarina. 

Aiheet ovat synkkiä, mutta murheen aaltoon vajoamisen estää Petrovskajan musta huumori ja monet humaanit ihmishahmot.
Katja, suuret kiitokset luodeista. Sinun ajatuksesi lentävät suoraan haavoihin...Meidän pitäisi puhua niistä aina ja aina.
Ehkä Esther oli Katja Petrovskajan esikoisromaani. Jatkossa on mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan kirjailija etenee näin henkilökohtaisen aiheen jälkeen.