sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Itämereen uponneet

Günter Grass. Ravunkäyntiä.
Luin taas yhden Günter Grassin. Kirjan nimeltä Ravunkäyntiä. Niin huikea kirjailija kuin Grass olikin, lukijana haluaisin lausua hänelle jäähyväiset. Toki lämminhenkiset - luovuttihan Grass lukevalle maailmalle palvottaviksi Peltirummun ja Kampelan.

Niitä lukuun ottamatta muusta tuotannosta on jäänyt mieleen katkera itsetilitys, selittelevä muisteleminen ja myöhemmin vanhemman herran änkyröinti.

Ei silti, etten ymmärtäisi. Grass joutui eläessään aivan kohtuuttoman ajojahdin kohteeksi sen jälkeen, kun ryhdyttiin kaivelemaan nuoren miehen elämää natsi-Saksassa. Josta ei sitten ylenpalttisesti kauhisteltavaa löytynytkään.

Ravunkäyntiä oli teeman osalta yllättävä. Vuonna 2002 kirjoitetussa kirjassa kiihkoillaan netissä ja heimoudutaan äärioikeistolaispiireissä. Aihe on valitettavan ajankohtainen vihasivujen ja -viestinnän kultakaudella.

Käytännössä Grass pisti paperille tämän vuosikymmenen vanhempien pahimman painajaisen.

Mieti itse, mitä tekisit, jos lapsesi osoittautuisi ääri joksikin. Hän uhoaisi yksiäänistä totuutta kaikin teknologian tarjoamin mahdollisuuksin. Löytäisi chateista liittolaisensa ja heimoutuisi. Etsisi vihalleen kohteen, saisi rangaistuksen eikä katuisi lainkaan.
"Se ei lopu, Se ei koskaan lopu!
Vanhempana näkisit vihan kasvavan, teon lähestyvän, etkä saisi ketään puolellesi. Vaan päinvastoin: pojan arjesta poissaolevana eroisänä saisit psykologisen käsittelyn ja tulkinnan, jonka mukaan se syyllinen olitkin sinä.

Ravunkäynnissä syyllisyys ei ole yksiselitteistä. Isä Paul Pokriefke saattaa todeta syytöksen pojan laiminlyönnistä osittain oikeiksi. Niin etäiset ovat vanhemman ja lapsen välit, että toimittajaisä tutustuu poikansa nettielämään - tai peräti itse poikaan - vasta kirjoittaessaan omaa juttuaan.

Yleismaailmallisen vanhemmuuspainajaisen lisäksi Grassin kirjasta löytyy paljon sota-Saksaa ja historian salailua.

Oikeastaan Ravunkäynnin päähenkilö on laiva. Wilhelm Gustloff, natsi-Saksan kraft durch freude-alus, jolla saksalaiset pääsivät säätyyn ja varallisuuteen katsomatta matkustamaan ulkomaille.

Wilhelm Gustloffin toimitti merenpohjaan vuonna 1954 neuvostosukellusvene. Siitä oltiin hissukseen, koska itäpuoliskolle se oli salaisuus, länsipuoliskolle nolo tapaus.

Yksi laivan viimeisen merimatkan kokeneista oli viimeisillään raskaana oleva Tulla Pokriefke, toimittaja-Paulin äiti. Danzig-trilogiasta (Kissa ja hiiri, Koiranvuosia, Rottarouva) tuttu hillitön Tulla olikin kirjan pippurisin hahmo. Järkähtämätön matriakka ja pitelemätön akka. Puolueaktivisti anarkistin sydämmellä.

Kirjassa Paulin isästä ei ollut tietoakaan, mutta Tullan elämän mies taisi olla Wilhelm Gustloff - siis se laiva. Kun oma poika ei suostunut tarttumaan laivan tarinaan vapaaehtoisesti, siirsi isoäiti tarinan yhdestä Saksan suuremmista laivaonnettomuuksista pojanpojalleen. Siinä samassa siirtyi lastillinen historiantulkintaa, josta poika sai sytykettä omalle radikalismilleen. Ja mitä siitä seurasi, kerroinkin jo alkajaisiksi.

Ravunkäynnin ilmestyttyä Grassia onniteltiin taas kerran saksalaisen itsesensuurin uhmaamisesta. Historia ei lakkaa vaikuttamasta sillä, että se kielletään.

Itse en jaksanut innostua moisesta paatoksesta. Kirjallisuutena Ravunkäyntiä oli lattea kuin laakakivi. Upotan sen mielelläni Itämereen Wilhelm Gustloffin kaveriksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.