lauantai 27. elokuuta 2016

Auroran yllätykset

Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, joka muistetaan parin vuoden takaisena best sellerinä. Kiinnostusta lisäsi entisestään se, että kirjaa markkinoitiin Ison K:n [Keltainen kirjasto] ensimmäisenä dekkarina.

Joël Dicker. Totuus Harry Quebertin tapauksesta.
Aavistelen, että myyntiluvut tyydyttivät kustantajaa myös Suomessa. Sen sijaan monien dekkaristien arvelen pettyneen. Jos murhamysteerin selvittely tekee kirjasta dekkarin, niin nimeän dekkariksi myös Jayne-Anne Phillipsin Murhenäytelmän. Muista Ison K:n kirjoista dekkarista käy sitäkin parammin Graham Greenen Kiveä kovempi. Siinä, kuten Greenen kirjoissa monesti, saa aidon dekkarijännityksen ohella nauttia mestarillisesta kirjailijantyöstä.

Dekkarifaneja enemmän pettyivät monet Ison K:n ystävät. Totuus HQ:n tapauksesta ei täytä laatusarjan kriteereitä, eikä siitä varmasti tule vuosisadan, tai edes vuosikymmenen, klassikkoa.

Epäilen kirjan nousseen julkaisuvuotensa myyntimenestykseksi vetävän juonensa ansiosta. Sen lisäksi kirja on kaiken maailman mahdollisten teemojen jättipotti. Totuus HQ:n tapauksesta on kirja kirjoittamisen teoriasta ja kirjailijaksi kasvamisesta. Menestyksestä ja kirjallisuusbisneksestä. Se sisältää tarinan ystävyydestä, luottamuksesta ja valheesta. Rakkaustarinoiden ystäville Totuus HQ:n tapauksesta tarjoilee intohimoa ja tarinan sopimattomasta rakkaudesta. Ja lopuksi lisään luetteloon pikkukaupunkikuvauksen: auroralaisten tarinat ja ihmisuhteet itsessään.

Näistä teemoista valitsen suosikikseni Auroran pikkukaupunkimaailman, jonka tunnelmaa maalaillessaan Joël Dickert on parhaimmillaan.

Mutta aloitetaan murhasta. Se alkaa näin:
Tästä puhelusta käynnistyi tapahtuma, joka ravisutti newshamphirelaisen Auroran kaupunkia. Sinä päivänä katosi jäljettömiin tyttö nimeltä Nola Kellergan.
Marcus Goldmannin luottoystävä Harry Quebert on pahassa pulassa: häntä epäillään nuoren tytön murhasta. Viranomaiset uskovat pitkään mysteerinä säilyneen murhan vihdoin selvinneen. Sinnikäs Marcus rientää tapahtumapaikalle: hän on päättänyt pelastaa ystävänsä pulasta.

Mutta ennen murhaa on ongelma nimeltä kirjailijantauti. Marcus on kuvattu, varmasti tarkoituksellisesti, vähän kuin Dickeriksi itsekseen. Nuori menestyskirjailija potee kirjoittamiskammoa kun kakkoskirja ei ota syntyäkseen. Kirjoittamisen tuska selätetään vanhemman lajitoverin ja mentori Harryn opein.
- Harry, jos minun pitäisi muistaa opetuksista yksi ainoa asia, niin mikä se olisi?
- Se, että on osattava kaatua.
- Olen ihan samaa mieltä. Elämä on yhtä putoamista. On osattava kaatua.
Harry Quebertin tapaus on ratkaisu tähänkin ongelmaan - sen kirjoittaminen on upotettu tähän tarinaan.

Kirjan päätarina, sen murhan selvittäminen, tarjoaa kaikkine käännekohtineen huikean määrän yllätyksiä. Noin sadan sivun jälkeen katselen kirjapaksukaista epäuskoisena: mitä ihmettä voi sisältyä jäljellä oleviin satoihin sivuihin kun kirjan nimen lupaus on jo lunastettu? Tulen höynäytetyksi ratkaisuvaihtoehto kerrallaan. Tarina palaa lähtöpisteeseensä ja kirjan alkusanoihin yhä uudelleen - mutkikkaita käänteitä riittää monensadan sivun verran. Jos hyvän dekkarin tunnusmerkki on se, että loppuratkaisu luo lukijan ällikällä, Dickert onnistui mainiosti.

Tällainen pitkittely voisi olla raivostuttavaa, mutta nyt siedän sen. Epäilen tämän johtuvan siitä, että Totuus HQ:n tarinasta saattaa olla selkokielisin Isossa K:ssa koskaan julkaistu kirja. 800 sivusta huolimatta yksinkertaisen kielen ja lakonisen kerronnan takia kirja on nopeasti lukaistu. Kertoja on rehdisti minämuodossa ja tapahtumia raportoidaan realistisesti, melkeimpä yliasiallisesti.

Onkohan harkittu tyylikeino sekin, että välillä kuvittelin lukevani poliisiraporttia?

Minulle Totuus Harry Quebertin tapauksesta - kirjan pelasti joutumasta Näitä en haluaisi Isoon K:hon -listalleni lukemisen kepeys. Helposti kulutettavien kirjojen etu on se, ettei niille ehdi raivostua.

Sitten on se ystävyys. Yksi Harryn kirjoittamisopeista kuuluu näin: "Kirjan kirjoittaminen on samalaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti." Niin satutti myös ystävyys ja sen menetys.

Jos kuvaisin Totuus Harry Quebertin tapauksesta -kirjaa yhdellä sanalla, se sana olisi yllätyksellisyys. Sellainen oli murhamysteerin käänteiden lisäksi myös Marcuksen ja Harryn ystävyys ja Harryn persoona kaikkinensa. En paljasta, mitä tapahtui, mutta lopussa matkataan kirjailijan paratisiin ja ollaan samojen teemojen äärellä kuin Kerstin Ekmannin Huijareiden paratiisissa.

Sitten on se rakkaustarina. Rakkauden kanssa olin ymmälläni. Rakkauteen uhrattiin paljon sivuja, mutta niin epäuskottavasti, että epäilen Nolan ja Harryn tarinankin olleen huijausta. Mutta ihan varmaa on, ettei kukaan kaltaiseni Twin Peaks-fani voi olla lukematta kirjaa vertaamatta Nolaa Laura Palmeriin, pikkukaupungin prinsessaan, josta kuoleman jälkeen paljastui vähemmän puhtoisia puolia.

Twin Peaks tulee ihan väkisin mieleen myös Auroran pikkukaupungista, joka minusta oli parasta koko kirjassa. En tiedä, miksi pidän miljöökuvauksista kirjallisuudessa niin paljon. Ehkä niistä iloitsee sisäinen matkailijani, joka uskoo löytäneensä taas yhden uuden idyllisen, kiehton tai muuten vaan hohdokkaan maailmankolkan. Säilytän sydämessäni Harry Quebertin ihastuttavan huvilan ja autioilla rannoilla kirkuvat lokit.

4 kommenttia:

  1. Minulla on tämä lainassa ja odotan pääseväni pikkukaupungin pariin. Twin Peaks-fanina samankaltaisuudet ei haittaa, kunhan ei ole tökerösti kopioitu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ne muakaan haitanneet, taisivat olla kirjassa jopa parasta, vaikka muuten ei kirja napannutkaan.

      Poista
  2. En päässyt sisään tähän Dickerin tarinaan, en ymmärtänyt sen KK:n asua. Ehkä yritän vielä. Luin uusimman Dickerin eli Baltimoren sukuhaaran tragedian. Ja taas eksyin, nyt marisin, että miksi tämä ei ollut KK:ssa. Minusta tämä Baltimore on hyvin kirjoitettu, rakkautta vain nimeksi enemmän ystävyyttä. Ei varmasti paras lukemani kirja, mutta Dickerin osalta onnistuminen.

    Jayne Anne Phillips on ollut suosikkini Mustista kuvioista lähtien. Voi sitä hypeä silloin. Tuo Murhenäytelmä on hyvä esimerkki, kuinka KK:ssa on tilaa.

    Otit tekstissä esiin Ekmanin. Minä mietin sitä lukiessa syntyjä syviä, mutta kukaan ei kirjoittanut pohdiskelujani auki. Tarina tuntui vain niin "tutulle", tapahtuneelle.

    VastaaPoista
  3. En ole lukenut "Baltimorea" ja olisi korkea kynnys lukea tämän jälkeen. Tuskin pääsee lukulistalleni kun nyt ei edes KK:n takia tarvitse ;)

    Jayne Anne kirjoittaa upeasti ja on ollut ihan omanlaisensa jo nuoruudesta alkaen. Viime vuosilta Kiuru ja Termiitti liikutti kovasti.

    Tänä kesänä rakastuin Danielin kirjaan 💛

    VastaaPoista

Keltaiset kiitokset kommentistasi.