lauantai 27. elokuuta 2016

Auroran yllätykset

Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, joka muistetaan parin vuoden takaisena best sellerinä. Kiinnostusta lisäsi entisestään se, että kirjaa markkinoitiin Ison K:n [Keltainen kirjasto] ensimmäisenä dekkarina.

Joël Dicker. Totuus Harry Quebertin tapauksesta.
Aavistelen, että myyntiluvut tyydyttivät kustantajaa myös Suomessa. Sen sijaan monien dekkaristien arvelen pettyneen. Jos murhamysteerin selvittely tekee kirjasta dekkarin, niin nimeän dekkariksi myös Jayne-Anne Phillipsin Murhenäytelmän. Muista Ison K:n kirjoista dekkarista käy sitäkin parammin Graham Greenen Kiveä kovempi. Siinä, kuten Greenen kirjoissa monesti, saa aidon dekkarijännityksen ohella nauttia mestarillisesta kirjailijantyöstä.

Dekkarifaneja enemmän pettyivät monet Ison K:n ystävät. Totuus HQ:n tapauksesta ei täytä laatusarjan kriteereitä, eikä siitä varmasti tule vuosisadan, tai edes vuosikymmenen, klassikkoa.

Epäilen kirjan nousseen julkaisuvuotensa myyntimenestykseksi vetävän juonensa ansiosta. Sen lisäksi kirja on kaiken maailman mahdollisten teemojen jättipotti. Totuus HQ:n tapauksesta on kirja kirjoittamisen teoriasta ja kirjailijaksi kasvamisesta. Menestyksestä ja kirjallisuusbisneksestä. Se sisältää tarinan ystävyydestä, luottamuksesta ja valheesta. Rakkaustarinoiden ystäville Totuus HQ:n tapauksesta tarjoilee intohimoa ja tarinan sopimattomasta rakkaudesta. Ja lopuksi lisään luetteloon pikkukaupunkikuvauksen: auroralaisten tarinat ja ihmisuhteet itsessään.

Näistä teemoista valitsen suosikikseni Auroran pikkukaupunkimaailman, jonka tunnelmaa maalaillessaan Joël Dickert on parhaimmillaan.

Mutta aloitetaan murhasta. Se alkaa näin:
Tästä puhelusta käynnistyi tapahtuma, joka ravisutti newshamphirelaisen Auroran kaupunkia. Sinä päivänä katosi jäljettömiin tyttö nimeltä Nola Kellergan.
Marcus Goldmannin luottoystävä Harry Quebert on pahassa pulassa: häntä epäillään nuoren tytön murhasta. Viranomaiset uskovat pitkään mysteerinä säilyneen murhan vihdoin selvinneen. Sinnikäs Marcus rientää tapahtumapaikalle: hän on päättänyt pelastaa ystävänsä pulasta.

Mutta ennen murhaa on ongelma nimeltä kirjailijantauti. Marcus on kuvattu, varmasti tarkoituksellisesti, vähän kuin Dickeriksi itsekseen. Nuori menestyskirjailija potee kirjoittamiskammoa kun kakkoskirja ei ota syntyäkseen. Kirjoittamisen tuska selätetään vanhemman lajitoverin ja mentori Harryn opein.
- Harry, jos minun pitäisi muistaa opetuksista yksi ainoa asia, niin mikä se olisi?
- Se, että on osattava kaatua.
- Olen ihan samaa mieltä. Elämä on yhtä putoamista. On osattava kaatua.
Harry Quebertin tapaus on ratkaisu tähänkin ongelmaan - sen kirjoittaminen on upotettu tähän tarinaan.

Kirjan päätarina, sen murhan selvittäminen, tarjoaa kaikkine käännekohtineen huikean määrän yllätyksiä. Noin sadan sivun jälkeen katselen kirjapaksukaista epäuskoisena: mitä ihmettä voi sisältyä jäljellä oleviin satoihin sivuihin kun kirjan nimen lupaus on jo lunastettu? Tulen höynäytetyksi ratkaisuvaihtoehto kerrallaan. Tarina palaa lähtöpisteeseensä ja kirjan alkusanoihin yhä uudelleen - mutkikkaita käänteitä riittää monensadan sivun verran. Jos hyvän dekkarin tunnusmerkki on se, että loppuratkaisu luo lukijan ällikällä, Dickert onnistui mainiosti.

Tällainen pitkittely voisi olla raivostuttavaa, mutta nyt siedän sen. Epäilen tämän johtuvan siitä, että Totuus HQ:n tarinasta saattaa olla selkokielisin Isossa K:ssa koskaan julkaistu kirja. 800 sivusta huolimatta yksinkertaisen kielen ja lakonisen kerronnan takia kirja on nopeasti lukaistu. Kertoja on rehdisti minämuodossa ja tapahtumia raportoidaan realistisesti, melkeimpä yliasiallisesti.

Onkohan harkittu tyylikeino sekin, että välillä kuvittelin lukevani poliisiraporttia?

Minulle Totuus Harry Quebertin tapauksesta - kirjan pelasti joutumasta Näitä en haluaisi Isoon K:hon -listalleni lukemisen kepeys. Helposti kulutettavien kirjojen etu on se, ettei niille ehdi raivostua.

Sitten on se ystävyys. Yksi Harryn kirjoittamisopeista kuuluu näin: "Kirjan kirjoittaminen on samalaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti." Niin satutti myös ystävyys ja sen menetys.

Jos kuvaisin Totuus Harry Quebertin tapauksesta -kirjaa yhdellä sanalla, se sana olisi yllätyksellisyys. Sellainen oli murhamysteerin käänteiden lisäksi myös Marcuksen ja Harryn ystävyys ja Harryn persoona kaikkinensa. En paljasta, mitä tapahtui, mutta lopussa matkataan kirjailijan paratisiin ja ollaan samojen teemojen äärellä kuin Kerstin Ekmannin Huijareiden paratiisissa.

Sitten on se rakkaustarina. Rakkauden kanssa olin ymmälläni. Rakkauteen uhrattiin paljon sivuja, mutta niin epäuskottavasti, että epäilen Nolan ja Harryn tarinankin olleen huijausta. Mutta ihan varmaa on, ettei kukaan kaltaiseni Twin Peaks-fani voi olla lukematta kirjaa vertaamatta Nolaa Laura Palmeriin, pikkukaupungin prinsessaan, josta kuoleman jälkeen paljastui vähemmän puhtoisia puolia.

Twin Peaks tulee ihan väkisin mieleen myös Auroran pikkukaupungista, joka minusta oli parasta koko kirjassa. En tiedä, miksi pidän miljöökuvauksista kirjallisuudessa niin paljon. Ehkä niistä iloitsee sisäinen matkailijani, joka uskoo löytäneensä taas yhden uuden idyllisen, kiehton tai muuten vaan hohdokkaan maailmankolkan. Säilytän sydämessäni Harry Quebertin ihastuttavan huvilan ja autioilla rannoilla kirkuvat lokit.

lauantai 20. elokuuta 2016

Meritähden hiljaisuus

Ensihetket E. L. Doctorowin Danielin kirjan parissa herättivät ikäviä aavistuksia: olinko tarttunut yhteen Ison K:n vastenmielisimmistä kirjoista? Kannen kuvassa taitaa olla sähköshokki. Aloitussitaateissa yhdistellään riehakkaasta Danielin mahtipontisia profetioita Whitmannin ja Gingsbergin runoihin. Vietetään kaatuneiden muistopäivää ankeissa tunnelmissa.

E. L. Doctorow. Danielin kirja.
Kirjan nimihenkilön Danielin olen saattanut tavata ennenkin. Kirjassahan taitaa lymyillä Sebastian kakkonen, samalainen superääliö kuin Patrick Donleavyn Holtittomassa miehessä. Uhmakas persläpi aukomassa jokaiseen ilmansuuntaan: lapsivaimolleen [jota hän kutsuu siitoseläintyypiksi ja hiekkakinokseksi, joka on luotu tallattavaksi], vanhemmilleen [jotka paljastuvat kasvattivanhemmiksi], valistuneelle liberalismille ja ihan kaikelle autoilusta Amerikkaan. 

Mutta kun onnistuu antautumaan kirjallisuudelle ennakkoluulojen seireenihuudoista piittaamatta, voi hiekanjyvä muuttua jalokiveksi. Danielin kirja ei päässytkään Martin Walserin kavaljeeriksi vaan ihan toiselle listalle yhdeksi ehdottomista suosikeistani. Danielin kirjasta kehittyi kesän hienoin lukukokemus. Hyvin koskettava, erityisen liikuttava.

Danielin hahmosta on mahdoton pitää, mutta hänen tarinansa voi kohdata, kun tietää pari faktaa. Sen, että eletään 1960-lukua ja että Daniel on 25-vuotias hippivasemmistolainen. Jonka vanhemmat olivat kommunisteja, itäisestä Euroopasta lähteneitä amerikansiirtolaisia, hyvin idealistisia. Jotka teloitettiin maanpetturuudesta ilman demokraattista oikeudenkäyntiä.

Danielin profetian sanoin:
"Ja se on oleva ahdistuksen aika, jonka kaltaista ei ole ollut..."
Aika pian ymmärsin lukevani Isaacsonien perheen tarinan kautta kirjoitettua amerikkalaisen vasemmiston historiaa. Sellainen kirjailija Doctorow oli - todellisuuden ja fiktion yhdistäjä. Sukupolvelta seuraavalle siirtyessään vasemmistolaisuus muuttui neuvostomyönteisestä idealismista hippiliikkeen uuden mantereen vasemmistolaisuudeksi. Sellainen kirjailija Doctorow oli - yhteiskunnallisen fiktion mestariluokkalainen.

Tämän kirjan taustalla on tositapahtumia. Julius ja Ethel Rosenberg tuomittiin 1950-luvun alussa kuolemaan lavasteoikeudenkäynnissä syytettyinä atomivakoilusta.

Danielin kirjassa juutalaisperheen Paul ja Rochelle Isaacson poika Daniel avautuu 13 vuotta myöhemmin menneisyydestään, jota on ryhtynyt selvittämään osittain siskonsa Susanin painostuksesta. 

Ja vaikka Danielia voi sittenkin ymmärtää, Yhdysvaltojen kylmän sodan politiikkaa ei mitenkään. Olihan se käsittämätöntä syytellä Stalinin vainoja, rautaesiripun takaisia ihmisoikeusloukkauksia ja kommunistiaaltoa ja samalla kehitellä ydinasetta ja tappaa toisinajattelijoita jopa omassa maassa.

Danielin kirjassa politiikka tulee iholle. Olipa kerran vaatimattomasti elävä onnellinen perhe, jonka elämän täytti puuhakas poliittinen aktivismi. Jota kylmä sota alkoi ahdistella. Niistä jäävät Doctorowin kirjasta elämään vavahduttavat hetket:  
Kun äitini viimeksi nähtiin...Hän jätti jälkeensä siistin talon ja jääkaappiin maapähkinävoileivän ja omenan lounaaksi. Iltapäivällä join maitoa ja söin pikkuleipiä. Eikä hän enää milloinkaan tullut kotiin.
Jälkeen jäivät Daniel ja Susan, orporukat kasvatukodeissa, ottovanhemmilla ja pakotettuina muuttaan sukunimensä ja kieltämään sukunsa. Ja nuorina aikuisina kauhuissaan omasta itsestään etsimässä sydämen kotia hippiliikkeestä.
Muista kuitenkin, että tämän taakan säilyttäminen lasten harteille on meillä sukuperinne.
Doctorowin kerronnassa käytössä ovat taidokkaat siirtymät aikakaudelta toiselle. Tarina kerrotaan yhden Danielin vuoden sisällä kaatuneiden muistopäivästä jouluun siten, että se aukeaa loppuun saakka. Ja kun vielä kertojana vuorottelevat minä, hän ja he, ei lukijalla ole muuta mahdollisuutta kuin nostaa suorituksesta kunnioituksen hattua

Ja ennen kuin kirjan kannet sulkeutuvat, lahjoittaa Doctorow lukijalle yhden hienoimmista lukemistani lopetuksista. Siinä yhdistyvät äidin ja tyttären aika ja pojan menetys. Ja vaikka palavasti haluaisin lahjoittaa sen sinulle, jätän kuitenkin liikuttumisen ja yllättymisen hetken lukijalle.

Vaikka minusta Danielin kirja on suuri kirja, ei siitä voinut tulla Suurta Amerikkalaista Romaania [Tästä aiheesta enemmän erinomaisessa Deadline Torstaina -blogissa]. Sellaiseksi se kuvasi liian marginaalisia kokemuksia. Mutta se voisi hyvinkin olla yksi niistä romaaneista, joista yhteensä tulee Suuri Amerikkalainen Siirtolaistarina.

Viime vuonna kuollut Doctorow jätti meille loistavien kirjojensa lisäksi meritähden hiljaisuuden. Se on elämänasteikon syvin hiljaisuus. Sitten mennään jo elottoman puolelle. Meritähti tarkoittaa mielenrauhaa, sopusointua maailman kanssa ja sen takia suurinta onnea.

Sellainen voi olla myös lukijan onni, kun hänelle oli lahjoitettu Danielin kirja.

maanantai 8. elokuuta 2016

Ennen kuin Edgarista tuli E. - kirjailija Doctorow

E. L. Doctorow. Maailmannäyttely.
Ilmeisen omaelämänkerrallinen lapsuudenkuvaus löytyy monen kirjailijan tuotannosta. Siitä on helppo aloittaa, siitä on loogista jatkaa ja viimeistään siihen on syytä lopettaa. E. L. Doctorowin (synt. 1931) muisteloteos Maailmannäyttely sijoittuu jonnekin ennen tuotteliaan uran puoltaväliä kirjailijan käydessä kuuttakymmentä.

Doctorow kuoli viime vuonna (2015) ja viimeistään nyt jokainen Doctorow-fani - kuten minä [!] - on kirjasta iloinen.

Maailmannäyttelyn päähenkilöllä on sama nimi kuin kirjailija "E:llä", Edgar. Edgar elää 1930-luvulla lapsuuttaan New Yorkissa, alemman keskiluokan Bronxissa. Edgar kuuluu maallistuneiden venäjänjuutalaisten, muusiikin yhdistämien siirtolaisten lapsikatraaseen.

Kirjassa Bronxia ja 1930-lukua kuvataan pääsääntöisesti lapsen näkökulmasta, minkä lisäksi Doctorow on lisännyt muisteloihinsa myös aikuisia näkökulmia. Välillä äänessä ovat äiti Rose, isoveli Donald ja täti. Heitä tarvitaan valaisemaan aikakautta ja perheen suhteita. Luin kirjaa myös siirtolaisuuden kuvauksena: ensimmäinen sukupolvi pitää kiinni identiteetistä ja arvoista, jolloin myös pettymykset ja ennakkoluulot ovat vaarassa siirtyä eteenpäin.
Me polveudumme itäeurooppalaisista, jotka ovat luonnollisempaa ja inhimillisempää väkeä ja tiesivät mitä kärsimys oli.
Aikuisten puheesta välittyy aikakauden ja ajanjakson kovuus. Rose-äiti pyörittää perhettä, kokkaa, pyykkää, putsaa ja huolehtii muista. Isällä ei ole omaa ääntä, mutta muiden aikuisten tarinoista selviää, kuinka suuria uhrauksia hummaileva hurmuri perheeltään vaatii. Näistä rankimpana konkurssin aiheuttama ja kirjan edetessä syvenevä taloudellinen ahdinko.

Edgarin, pienen lapsen, maailma on vielä kovin konkreettinen. Se täyttyy Bronxin kaduista, hajuista, ruoasta, peleistä, puistoista, ystävistä, perheestä, juutalaisista traditioista... Varaudu lukemaan hidasta kirjallisuutta ilman suuria tarinallisia käännekohtia, sillä paljon poimitaan värejä, valoja ja tuntemuksia.

Lapsinäkökulman ansiosta Maailmannäyttely ei takerru perheen vaikeuksiin tai aikakauden kurjuuteen. Sen ansioista lukija voi käsitellä Edgarin isään kohdistuvan aiheettoman jumaloinnin sekä perhesuhteet, jossa äiti jää puurtavaksi ja huolehtivaksi sivuhenkilöksi.

Kirjailijan oma ikä tuo tarkasteluun välimatkaa, jonka ansiosta kerronta voi soljua rauhassa eikä selittelyitä tarvita. Näin Doctorow kunnioittaa myös lukijaa. 

Edgarin ensimmäisen vuosikymmenen kohokohta oli New Yorkissa 1939-1940 järjestetty maailmannäyttely. Sellainen se oli myös monille Amerikan siirtolaisille. On selvää, että tapahtuma merkitsee kirjassa paljon enemmän kuin edistyksen ihmeillä huikaisevaa näyttelyä. Se symboloi illuusiota maailman yhtenäisyydestä, pian katoavaa, kun maailma repeää eri leireihin, sotiin ja kylmän sodan synkkyyteen.

Sitä, mitä tapahtui maailmannäyttelyn jälkeen Edgarille ja hänen perheelleen, ei enää kerrota. Valitettavasti kirja antaa aavistaa kasvavien vaikeuksien aikaa.

Doctorowin Maailmannäyttelyssä on autenttisen ajankuvauksen tunnelmaa. Se on säilynyt raikkaana ja helposti lähestyttävänä vuosikymmenien jälkeenkin. Ripaus vintagea ja nostalgiaa tekee hyvää meistä jokaiselle!

Etenkin monissa amerikkalaisarvioissa Maailmannäyttely on saanut aliarvostetun klassikon leiman. Mitä mieltä sinä olet?

Minulle Maailmannäyttely ei ole suosikki Ison K:n lapsuusaiheisessa omaelämänkertakirjallisuudessa. Sydämeni ovat vieneet traagisemmat Elias Canettin Pelastunut kieli ja Amos Ozin Tarinoita rakkaudesta ja pimeydestä.

Omasta lukukesästäni näyttää muodostuvan pienimuotoinen Doctorow-suvi, sillä luin Maailmannäyttelyn jälkeen Danielin kirjan. Joka muuten on huikea! Nyt on enää lukematta se kaikkein parhaimpana pidetty Doctorow eli Ragtime. Kuinkahan kauan maltan pitkittää näitä jäähyväisiä!

lauantai 6. elokuuta 2016

Kirjahuijauksen koreografia

Kerstin Ekman. Huijareiden paratiisi.
Kerstin Ekmanin Huijareiden paratiisi on kirja kirjoittamisen valheesta. Huijareiden paratiisissa valekirjoittaminen on huijaus ja suunniteltu petos.

Tarvitaan kaksi naista. On Babba Andersson, lahjakas ja älykäs. Se oikea kirjailija, joka uskoi, ettei habitukseltaan epäedustavana ja taustaltaan junttimaisempana koskaan saisi kirjojaan edes julkaistuksi. Ja sitten löytyy Lillemor Troj, Babban valitsema edustuskulissi kirjailijan teksteille.

Kirjailijan ja valekirjailijan kuviosta tulee elinikäinen paritanssi. Kuten jokainen pitkä parisuhde, myös Babban ja Lillemorin suhde on katkolla, ja jopa vähällä paljastua, monesti. Alkuvaiheessa tukalanoloisista rooleista sukeutuu elämäntapa, jossa toinen nauttii kulisseista katsomisesta ja toinen pärjäilee mainiosti länsinaapurin kirjailijaeliitissä.

Huijareiden paratiisi ei missään tapauksessa ole Ekmannin parhaita kirjoja, mutta onneksi siitäkin löytyi pari kiinnostavaa teemaa. Toinen on arvattavasti hitusen dekkarinkaltainen tarina, jossa joutuu alusta loppuun asti jännittämään huijauksen paljastumista.

Tämän kutkutuksen Ekman kirjoitti kirjaansa taitavasti. Pantteri-ikäinen Babba lähettää kustantajalle autofiktion, petoksen paljastavan elämänkerran. Koko kirja alkaa siitä hetkestä, kun Lillemor saa käsikirjoituksen käsiinsä. Näin lukija pääsee sisälle kummankin naisen tarinaan ja versioon tapahtuneesta.

Kirjallinen petos on perustavanlaatuinen analyysi kirjallisuudesta ja sen kirjoittamisesta, sillä se pakottaa kysymään, mikä on kirjallinen totuus. Harva kirjailija on lopultakaan oman todellisuutensa "kaappinero". Kirjailija tarvitsee virikkeitä ja inspiraatiota, sparrausta ja dialogia. Siinä on Lillemorin, muusan ja peilikuvan, paikka Babban elämässä.
Eräät eivät koskaan kutsu itseään muulla nimellä kuin sillä, joka heille on alun perin annettu tai jonka he saivat naimakaupassa...Minä kutsun itseäni nimellä Lillemor Troj.
Entä minä sitten, sanoi Lillemor. Kuka minä olen.
Se on kysymys, joka olisi piinannut sinua, vaikken minä olisi koskaan tullut sinun elämääsi.
Niin, Lillemorille tilanne näyttää aiheuttavan Babbaa enemmän hämminkiä. Mutta on toisaalta hänelle onneksi, sillä Lillemorin inhimillinen kehityskaari on Babbaa vaikuttavampi.

Toinen, minusta paljon kiinnostavampi, on ruotsalaisen yhteiskunnan ja luokkaerojen kuvaus, jota työväenluokkainen Babba ja nousukasperheen ainokainen Lillemor edustavat. Lukiessa sai muutamaan otteeseen hykerrellä kuin Solsidania katsoessa parhaimmillaan.

Sama näkyy myös yhteiskuntakuvauksessa, sillä Ekman luotsaa lukijan 1950-luvulta nykyaikaan. Yhteiskunta ja sen muutokset peilautuvat henkilökohtaisten elämien läpi. Romaanin myötä ruotsalainen kansankoti ja sosiaalidemokratia antautuvat markkinatalouden edessä. Yhteiskunnallinen muutos näkyy selvästi Lillemorin elämässä. Porvariskodin kasvatti ajautuu tyhjänpäiväisen avioliiton kautta mielisairaalaan ja asettuu punavihreään kuplaan. Babban hahmossa on, kirjallisesta lahjakkuudesta huolimatta, enemmän sosialistisen kansankodin peruskalliota.

Jos tunnet hyvin ruotsalaista yhteiskuntaa, saat kirjasta varmasi irti paljon minua enemmän!

Huijareiden paratiisiin on varmasti tahallisesti sisällytetty lukuisia viitteitä Ekmannin itseensä. Babba aloittaa dekkaristina, mutta siirtyy sitten lajikokeiluiden kautta vahvempaan draamaan. Ja onnistuu laajentamaan lukijakuntaa saaden arvostusta yli genrerajojen. Lisäksi päähenkilö - tai päähenkilöt - ovat ehtineet kypsään ikään, joten kirjaa voi lukea myös "ekmannilaisena" retrospektiivinä. Tuleeko Huijareiden paratiisin jälkeen vielä muita kirjoja vai tässäkö oli päätös?

Niin tai näin, en erityisemmin innostunut Huijareiden paratiisista. Vaan haikailin Sudentalja-trilogiaa, yhtä suosikkiani upeiden Isojen K:den listalla.

Yhtä asiaa en ymmärrä. Miksi kirjan suomenkieliseksi nimeksi on valittu "Huijareiden paratiisi". Huijausta toki esiintyy, mutta onko Ruotsi huijariparatiisi vai onko kyse huijaamisen "paratiisimaisuudesta"? Kirjan alkuperäisnimi muuten on "Grand final i skojarbranschen".