sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Lissabonin kosketus

Pascal Mercier. Yöjunalla Lissaboniin.

Olen jo tottunut siihen, että Lissaboniin sijoittuvat kirjat ovat nostalgisia ja viipyileviä. Niin myös Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin. Parhaimmillaan viipyilevyys on syvällistä ja vangitsevaa – tähän pystyi maailman paras José Saramago suuressa kirjarakkaudessani Ricardo Reisin viimeinen vuosi. Mercierin vastine saa aikaiseksi, valitettavasti, jokaisen lukijan suurimman pelon – pitkästymisen.

Mercierin tarinassa latinanopettaja Raimund Gregorius sukeltaa jo kuolleen lääkärikirjailija Amadeu de Pradon elämään ja samalla syntyy itsekin ihmisenä uudellaan. Luin siis kirjallisuutta kirjallisuudesta ja kirjan elämää muuttavasta voimasta.

Yöjuna Lissaboniin alkaa kömpelösti. Perisäntillinen berniläismies Gregorius estää salaperäisen naisen itsemurhayrityksen sillalla. Nainen jättää jälkeensä Amadeu de Pradon kirjan ja katoaa Lissaboniin. Peräänsä hän saa seuraavalla yöjunalla Gregoriuksen.

Latinistin hahmo pohjustetaan ylettömän ikävystyttävästi. On tuntiopettajuutta, shakinpeluuta, antikvariaatteja, ainoa silmälääkäriystävä – henkistä ja sosiaalista eristäytyneisyyttä. Gregoriuksen elämässä yöjunailu on suuren luokan seikkailu, joka Lissabonissa johtaa identiteettikriisiin.

Syynä muutoksen on Pradon filosofinen teos, joka myllertää latinistin elämän. Ja myös lukija voi hetkeksi huokaista: tarina saa kiinnostavuutta Gregoriuksen alkaessa selvittää Amadeu de Pradon elämänvaiheita ja sydäntäsärkevää tarinaa.

Prado oli mies, jolla oli mahdollisuus kaikkeen, mutta joka kuoli tyhjin käsin. Varakkuutta, hienostuneisuutta ja lahjakkuutta, mutta myös melankoliaa ja eristäytyneisyyttä. Psykologiasta kiinnostuneelle Pradon hahmo on kiehtova tapausesimerkki ihmisestä, joka fatalistisesti valitsee onneaan vastaan.

Pradon elämän tulkkeina toimivat sisarukset ja entiset ystävät sekä Pradon ainoan elämänsä aikana kirjoittaman kirjan filosofiset sitaatit:
Elämänne todellinen ohjaaja on sattuma, ohjaaja täynnä julmuutta, armeliaisuutta ja kiehtovaa viehätysvoimaa. 
Pradon elämän kautta löytyvät portugalilaiset ottavat Gregoriuksen omakseen ja pakottavat miehen ihmettelemään omaa eristäytyneisyyttään. Tässäkin apuna toimivat Pradon sitaatit:
Aika ei vetänyt häntä mukanaan, ei kuljettanut häntä minkäänlaista tulevaisuutta kohti, virtasi ohi hänestä piittaamatta ja häntä koskettamatta. 
Eniten huolta aiheuttaa pelko sokeudesta. Kulunut silmälasimetafora on suurkäytössä: vanhoista ei voisi millään luopua ja uudet ovat ikkuna uuteen elämään. Sellaisen lahjoittivat Gregoriukselle Prado ja Lissabon.

Vaikka Yöjuna Lissaboniin oli liian totinen ja vanhanaikaisen korkeakulttuurinen, oli silläkin hetkensä. Jotenkin hurmaava Amadeu de Prado liikutti minuakin. Ja kun selvisi, että
kilpajuoksu onnesta oli lopullisesti menetetty…hänen uhoten alkanut elämänsä hiipui ja paloi tuhkaksi
tunsin itseni hieman surumieliseksi ja kyynelsilmäiseksi.

Ennen kirjan lukemista katsoin Bille Augustin ohjaaman Yöjunalla Lissaboniin elokuvan. Elokuvassa oli hieman kirjaa enemmän imua. Jeremy Irons ei mitenkään onnistunut olemaan yhtä ikävystyttävä kuin Gregorius. Lisäksi hän sai rohkeutta ihmissuhteeseen, jota kirja-Gregoriukselle ei suotu.