torstai 7. tammikuuta 2016

Taidemaalarin takapiru

Daniel Kehlmann tuottaa kirjallisuutta herkullisen ajankohtaisesta aiheesta - maineesta. Maine oli peräti edellisen Kehlmann-suomennoksen nimi. Minä ja Kaminski -kirjassa mainetta tavoittelee pikareseptillä taidekriitikko.

Koska suunnitelmallinen maineenmetsästys on usein jokseenkin hupaisaa, käyttää Kehlmann kerrontatapana satiiria. Minä ja Kaminski -kirjan päähenkilö Sebastian Zöllneristä on tehty kiipijän stereotyyppi: äärimmilleen liioiteltu, mutta helposti tunnistuva. Nuoruudessaan maalaillut Sebastian ei päässyt ensiyrittämällä taidekouluun: aukeavatko portit taidemaailman kermaan sittenkin helpommin liepeilijälle?

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski.
Maalaustaiteen ystäviä ei kirjassa isommin hemmotella. Välillä taidekriitikko osallistuu, tai joutuu osallistumaan, taidekeskusteluun, mutta ensisijainen kiinnostuksen kohde on taiteilija taiteen takana.  

Kolmekymppinen taidekriitikko ei rakenna uraansa tyvestä latvaan vaan päinvastoin. Sebastian on päättänyt spurtata suoraan taidemaailman huipulle kirjoittamalla taidemaalari Manuel Kaminskin elämänkerran.

Aikanaan arvostettu, Matissen kanssa aikaansa viettänyt, rikastunut ja sittemmin erakoitunut Kaminski on unohdettu suuruus - ja todennäköisesti kuolemassa lähiaikoina. Ajoitus on täydellinen. Lisäksi tarvitaan uusia paljastuksia, vaikkapa kadoksissa olleelta nuoruudenrakkaudelta. Näin järkeillen kriitikonjuippi uskoo toteuttavansa unelman taidemaailman bestselleristä.

Kehlmann kuvaa hauskasti Sebastianin häikäilemättömyyttä ja laskelmointia. Kriitikko tunkeutuu väkisin Kaminskin taloon ja elämään, penkoo tavarat ja lukee kirjepostit. Urkkii maalarin tutuilta mehukkaita salaisuuksia. Lahjoo palvelijat voidakseen kidnapata vanhuksen.

Egoistinen päähenkilö käyttää minä-minä -kieltä ja arvioi kohtaamiaan ihmisiä kuin esineitä. Sebastinille "minä" on suurempi kuin taidemaalarin meriitit.

Kirjan edetessä selviää - kuten narsistien kohdalla usein -, etteivät komean, fiksun ja filmaattisen Sebastianin oman elämän kuviot ole aivan järjestyksessä. Mies on rahaton, koditon ja elää loisena entisen rakastettunsa elämässä. Ryhtikin jo kumartuu, puku ei enää istu, ja - auts - tukanrajassa näkyy alustavia vetäytymisen merkkejä.

Ajoittaisista vaikeuksista huolimatta Kehlmannin sankari venkoilee hämmästyttävästi tilannesotkusta toiseen. Kaminski houkutellaan, tai oikeastaan kidnapataan, matkalle nuoruudenrakastetun luokse. Perille päästään, vaikka matkalle mahtuu autovarkaus ja ehtyviä rahavaroja. Kunnes pikakiitäjältä jää pari ansalankaa huomaamatta: saalis päätyykin toisen saalistajan pyydykseen. Kirjan loppukohtauksessa on jo hiljennytty Kaminskin kuuluisinta maalausta Kuolema kelmeän meren rannalla muistuttaviin tunnelmiin.
 
Minä ja Kaminski on sukkelaan lukaistu kirja nykyajan vastenmielisistä ilmiöitä ja paskamaisista henkilöistä. Ja muistutus siitä, että ovelinkin laskelmoija saattaa kompastua muutamaan huomiotta jääneeseen yksityiskohtaan. Ehkäpä latvaan pyrkiessään ei välttämättä kannata aina käyttää laskuvarjoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.