torstai 7. tammikuuta 2016

Taidemaalarin takapiru

Daniel Kehlmann tuottaa kirjallisuutta herkullisen ajankohtaisesta aiheesta - maineesta. Maine oli peräti edellisen Kehlmann-suomennoksen nimi. Minä ja Kaminski -kirjassa mainetta tavoittelee pikareseptillä taidekriitikko.

Koska suunnitelmallinen maineenmetsästys on usein jokseenkin hupaisaa, käyttää Kehlmann kerrontatapana satiiria. Minä ja Kaminski -kirjan päähenkilö Sebastian Zöllneristä on tehty kiipijän stereotyyppi: äärimmilleen liioiteltu, mutta helposti tunnistuva. Nuoruudessaan maalaillut Sebastian ei päässyt ensiyrittämällä taidekouluun: aukeavatko portit taidemaailman kermaan sittenkin helpommin liepeilijälle?

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski.
Maalaustaiteen ystäviä ei kirjassa isommin hemmotella. Välillä taidekriitikko osallistuu, tai joutuu osallistumaan, taidekeskusteluun, mutta ensisijainen kiinnostuksen kohde on taiteilija taiteen takana.  

Kolmekymppinen taidekriitikko ei rakenna uraansa tyvestä latvaan vaan päinvastoin. Sebastian on päättänyt spurtata suoraan taidemaailman huipulle kirjoittamalla taidemaalari Manuel Kaminskin elämänkerran.

Aikanaan arvostettu, Matissen kanssa aikaansa viettänyt, rikastunut ja sittemmin erakoitunut Kaminski on unohdettu suuruus - ja todennäköisesti kuolemassa lähiaikoina. Ajoitus on täydellinen. Lisäksi tarvitaan uusia paljastuksia, vaikkapa kadoksissa olleelta nuoruudenrakkaudelta. Näin järkeillen kriitikonjuippi uskoo toteuttavansa unelman taidemaailman bestselleristä.

Kehlmann kuvaa hauskasti Sebastianin häikäilemättömyyttä ja laskelmointia. Kriitikko tunkeutuu väkisin Kaminskin taloon ja elämään, penkoo tavarat ja lukee kirjepostit. Urkkii maalarin tutuilta mehukkaita salaisuuksia. Lahjoo palvelijat voidakseen kidnapata vanhuksen.

Egoistinen päähenkilö käyttää minä-minä -kieltä ja arvioi kohtaamiaan ihmisiä kuin esineitä. Sebastinille "minä" on suurempi kuin taidemaalarin meriitit.

Kirjan edetessä selviää - kuten narsistien kohdalla usein -, etteivät komean, fiksun ja filmaattisen Sebastianin oman elämän kuviot ole aivan järjestyksessä. Mies on rahaton, koditon ja elää loisena entisen rakastettunsa elämässä. Ryhtikin jo kumartuu, puku ei enää istu, ja - auts - tukanrajassa näkyy alustavia vetäytymisen merkkejä.

Ajoittaisista vaikeuksista huolimatta Kehlmannin sankari venkoilee hämmästyttävästi tilannesotkusta toiseen. Kaminski houkutellaan, tai oikeastaan kidnapataan, matkalle nuoruudenrakastetun luokse. Perille päästään, vaikka matkalle mahtuu autovarkaus ja ehtyviä rahavaroja. Kunnes pikakiitäjältä jää pari ansalankaa huomaamatta: saalis päätyykin toisen saalistajan pyydykseen. Kirjan loppukohtauksessa on jo hiljennytty Kaminskin kuuluisinta maalausta Kuolema kelmeän meren rannalla muistuttaviin tunnelmiin.
 
Minä ja Kaminski on sukkelaan lukaistu kirja nykyajan vastenmielisistä ilmiöitä ja paskamaisista henkilöistä. Ja muistutus siitä, että ovelinkin laskelmoija saattaa kompastua muutamaan huomiotta jääneeseen yksityiskohtaan. Ehkäpä latvaan pyrkiessään ei välttämättä kannata aina käyttää laskuvarjoa.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Oma elämä, oma valinta?

Doris Lessingin Kesä ennen pimeää on kirja nelikymppisestä Kate Brownista. Tällä kertaa olla-verbillä on erityistä painoa. Lessing johdattaa lukijan matkalle Katen mieleen ja näkökulmavalinta koituu kirjalle joko voitoksi tai tappioksi.

Doris Lessing. Kesä ennen pimeää.
Tarinan keskushenkilöksi Kate ei ole välttämättä hohdokkain valinta. Kate Brownia ei voi pitää erityisen kiinnostavana persoonana. Hänet kuvataan kaiketi sellaiseksi tyypilliseksi englantilaiseksi ylemmän keskiluokan kotirouvaksi. Ainakin 90-luvulla Britanniassa.

Nainen elämässä elämää, jossa on ollut paljon mahdollisuuksia, mutta vähän valintoja. Omat opinnot keskeytyivät, kun löytyi ihanneaviomies, lupaava neurologi. Nyt nuorena saadut lapset ovat irtautumassa kotoa ja Kate häärii perheen ja syrjähyppyisen uramiehen kotihengettärenä. Ei omaa uraa, ei omia seikkailuja. Ei tarinoita yksinoikeudella tai henkilökohtaisia hullutuksia. Jo harmaantuva tukka on sentään pidetty kirkkaanpunaisena - pinnan alla roihuaa sittenkin?

Kuullostaako kiinnostavalta? No ei todellakaan! Kesä ennen pimeää saa erityismaininnan poikkeuksellisen ikävystyttävästä aloituksesta ja alkuasetelmasta.

Lessing on - tai pitäisikö sanoa oli, sillä hän kuoli pari vuotta sitten - yhteiskuntakriittinen kirjailija. Keskiluokkaisen tylsyyden, falskin itsetyytyväisyyden, näyttäminen saattoi olla harkittu tyylikeino.

Kesässä ennen pimeää on muutama merkityksellinen käännekohta. Niistä ensimmäinen koittaa, kun puoliksi portugalilainen Kate saa pyynnön lähteä tulkkaamaan YK:n konferenssiin. Kyseessä on Katen elämän ensimmäinen työpaikka, jota seuraa - myös elämän ensimmäinen - kesä ilman perhettä.

Kate huomaa nauttivansa itsenäisyydestä ja pärjäävänsä mainiosti työelämässä. Ensimmäistä konferenssia seuraa toinen Istanbulissa. Vapautunut Kate löytyy konferenssista itselleen kesäkollin, nuoremman amerikkalaismiehen. Yhdessä he lähtevät hetken mielijohteesta kiertelemään Espanjaa.

Ennen kesän alkua Kate elämässä, ja myös kirjassa, oli loogisuutta ja järjestystä. Siinä oli myös paljon huomaavaisuutta ja muiden huomioonottamista. Työ, työpaikan sosiaaliset suhteet ja perheetön kesä vailla suunnitelmia viettelee Katen ja rouva vapautuu niin mieleltään kuin hengeltään.

Eletään Katen aikaa.Tarina siirtyy Katen sisäiseen mikromaailmaan, jonka Lessing tarjoilee lukijalle kuin jungilaisen tapaustutkimuksen. Nyt ollaan vaarallisilla vesillä. Koko tarinan tenho on laitettu yhden, Kate-nimisen kortin varaan. Kiinnostavaa vai ei? Ei ollut!

Seuraa toinen käännekohta, kun Kate jättää sairastuneen rakastajansa paranemaan Espanjaan ja lähtee loppukesäksi Lontooseen. Mutta ei omaan kotiinsa vaan elelemään kommuuniin vuokraemäntänään nuori nainen. Kommuunissa Kate sairastuu "rakastajansa tautiin". Kuumehoureinen Kate alkaa nähdä unia ja näkyjä hylkeenpoikaisine kaikkineen ja kirja täyttyy sekavasta symboliikasta. Mitähän se Jung-setä tästäkin sanoisi!

Viedäkseen lukijan vielä syvemmälle Katen mieleen, Lessing selittelee suluissa ja käyttää kursiivia:
Hän näytti aivan ruumiilta, mutta Kate sanoi itsekseen (tietenkin hiljaa, kuten sanotaan lapselle tai aikuiselle, jotka ovat itse päättäneet asettaa välimatkan itsensä ja...)
Doris Lessingiä on pidetty feministisenä kirjailijana ja nimenomaan feministiseltä kirjalta Kesä ennen pimeää tuntuukin. Kate muun muassa tekee fyysisyyteen ja seksuaalisuuteen liittyviä kokeiluja kävely- ja pukeutumistyyleillä, käyttäytymisellään ja etenkin punaisella hiusvärillä on merkittävää seksuaalisen irtioton symboliikkaa. Yllätyksekseni Lessing itse ei pitänyt feministiluokitteluista lainkaan.

Kirjan lopussa sukupolvien kehä on kääntymässä kerälle, kun Katen nuori vuokraemänsä sitkailee kahden miehen ja kahden elämäntavan välillä. Seksuaalinen vapaus vai taloudellisesti turvattu perhe-elämä? Miehen vai naisen valta ja valinta? Entä miten päättyy Katen oma kesä? Laukun pakkaamiseen, mutta empä kerrokaan, minne hän on matkalla!

Olen lukenut nyt kaksi Doris Lessingin kirjaa [toinen Ruoho laulaa] ja pakko sanoa, että kirjalijatar itse lyö kiinnostavuudessa laudalta kirjansa. Tällaisen johtopäätöksen vetäminen on tietysti hätiköityä: kaksi ei ole kattava otos runsaasta kahdestakymmenestä. Mutta ainakin Kesä ennen pimeää oli kuin jokin uusi ikiliima: sitkeää ja venyvää, pitkäpiimäistä, eikä tahdo katketa millään.