lauantai 31. lokakuuta 2015

Sunnuntaiteellä isoäidin seurassa

Alice Munron lukijaa ympäröi lämmin ja tuttavallinen tunnelma. Kuin kuuntelisi isoäidin nuoruustarinoita. Luottamuksellisesti kerrottuina, teekupin tai sherrylasin äärellä, sunnuntai-iltana.

Kun saisi tietää henkilökohtaisia salaisuuksia, rakkausseikkailuja ja niistä luopumisia. Käännekohtia, suruja ja kuoleman kuiskauksia. Samalla kokisi saavansa lohtua ja viisautta oivaltaa syitä ja seurauksia.

Tällä kertaa Munro tarinoi Viha, ystävyys ja rakkaus -kirjan novelleissa. Se on 2000-luvun alussa julkaistun novellikokoelman Hateship, friendship, courtship, loveship, marriage suomennos. Hieman ontuva käännös otti nimeen mukaansa tunteet, mutta unohti suhteet ja toiminnan.

Alice Munro. Viha, Ystävyys, Rakkaus.
Kokoelman starttinovelli saa kuitenkin suomenkieliseksi nimekseen koko kirjon Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus ja häät. Se on ilkikurinen tarina vanhanpiian höynäytyksestä. Tai sen yrityksestä, sillä tarina päättyykin avioliittoon. Sellaisia ovat Munron naiset: aika kujeellisia, ehkä myös hieman ilkikurisia

Aloitusnovelli on kokoelman kepein, sillä se johdattelee vakavampiin aiheisiin. Minäkertoja luotsaa lukijan naisen elämän käännekohtiin, joihin usein palataan takautuvasti. Vastavihitty nuorikko saa elämäänsä syvyyttä ja ymmärrystä vuosikymmenten takaa, sairasta tai peräti kuolevaa muistellaan vuosien päästä.
Se mitä hänen oli käytävä läpi nousi esiin intensiivisinä muiston aaltoina aallon perään.
Lopullisuus pysäyttää. Syöpähoidon kaljuunnuttama nainen kokee kauniin hetken nuoren miehen syleilyssä. Toinen heittää miehensä tuhkat luontoon hämmästyen omaa tyyneyttään:
Ensiksi kauhistuttaa shokki, sitten ällistys siitä että edelleen liikkui teräksisen antaumuksen virran kannattelemana - kelluu tyynenä elämän pinnalla, yhä hengissä, vaikka kylmän kipu yhä tulviikin ruumiiseen.
Keski-ikään ehtinyt nainen tapaa nuoruudenihastuksen, haaveilee uudesta hellästä hetkestä, mutta saakin jälleennäkemisen vastineeksi surullisimmasta surullisen tarinan. 
Niin voi käydä kenelle hyvänsä. Aivan. Mutta ei se niin näytä käyvän. Se näyttää tapahtuvan vain tälle yhdelle, tuolle vasiten valitulle, yhdelle kerrallaan.
Usein Munro kertoo jo ikääntyneestä rakkaudesta, valintojen ja ei-valintojen muisteluista. Lorna muistee aikaa, jolloin hän oli menestyvän, mutta selvästi vanhemman Brendanin "villikukkanen", koristevaimo. Sosiaalisesta nousustaan ylpeänä häpeili omaa taustaansa.

Munro ei kyseenalaista naistensa tekoja, pieniä vilppejä, ajoittain kieroja ajatuksia ja tuhmuuksia. Ei ole tarpeenkaan, sillä kaikki tekoset ovat kovin kohtuullisia. Jos elämässä ei saa tehtyä mitään Munron henkilöitä pahempaa, voi kirjautua enkeleiden esikouluun.

Välillä tiedän Munron kirjoittavan vähän itsestään. Tai näin ainakin uskon luettuani omaelämänkerrallisen Sanansaattajan. Nuori tyttö turkistarhassa kokemassa rakkausseikkailua saattaa hyvinkin olla nuori Alice. Tarinoissa vilahtaa myös lämmin suhde isään, mutten äitiä. Ja syyn siihenkin tiedän Sanansaattajasta. Ja kuinka se toinen aviomies oli rakkaampi kuin ensimmäinen. Ja kuinka Alice uskaltautuu ottamaan pieniä hetkiä itselleen, alkaneensa todella haaveilla kirjailijan ammattista ja raivaa tilaa omalle unelmalleen.

Ja kirjoittaessa joutuu myös miettimään tarinoiden voimaa. Sanat voivat olla piikkilankakerä, jonka kierittäminen satuttaa.
Minua suretti ajatella että hän oli joutunut kärsimään minun ajattelemattomuuttani tai minun väärien tekojeni takia.
Munron novellien tyypillisintä rakennusainetta ovat elämän käännekohdat. Ne hetket, kun kaikki olisi voinut käydä toisin. Mahdottoman mahdollisuus lohduttaa surun ja tyhjyyden hetkellä.

Outoa kyllä, Munron naiset ovat sellaisia, ettei niistä oikein löydä mitään itsestään. Se etäännyttää. Johtuuko kokemus siitä, että naiset ottavat hetken hullutukset kovin asiallisesti:
Merielin tapauksessa...tunteiden taloudellinen hallinta - oli ollut aina hänen johtotähtenään.
Sillä monet sukupolveni naiset eivät olisi eläneet yhden hullun hetken voimalla kymmeniä vuosia vaan olisivat toimineet kuten Queenie. Sujahtaneet ulos ikävistä suhteista höyhenenkevyesti ja jättäneet entisen elämän lähettelemään joulupostikortteja.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Pakomatkalaiset

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty on kirja, joka ehdottomasti piti julkaista Isossa K:ssa. Nobelistien seurassa, kansakuntien tulkkien ja aikakausien äänten joukossa. Koskettavasti kirjoittavien, muita enemmän ymmärtävien, aikojen ja paikkojen yli näkevien rinnalla. Ja tunnen jo pienoista rimakauhua, sillä haluaisin kovasti löytää parhaat mahdolliset sanat kuvaamaan tätä hienoa kirjaa ja sen syvällistä tarinaa.


Jhumpa Lahiri. Tulvaniitty.
Tulvaniityssä politiikasta tulee perhetragedia, joka vieraannuttaa läheiset ja siirtyy katkerana perintönä mantereelta ja sukupolvelta toiselle. Aina Kalkutasta Yhdysvaltoihin Rhode Islandtiin, Kaliforniaan ja vuosikymmenten päähän.

Minulle Tulvaniitty alkoi sivulta 111. Sitä ennen oli tutustuttu Subhashiin ja Udayaniin, Kalkutan Tollygungessa kasvaneisiin melkein samanikäisiin veljeksiin. Ahkeriin ja älykkäsiin, sellaisiin, joiden odotetaan antavan vanhemmilleen ylpeydenaihetta tuhannesti.

Mutta pojista toinen, Udayan, on hieman arvaamattomampi, hieman herkempi. Monien 1970-luvulla eläneiden tavoin hän kokee aatteellisen herätyksen, kiinnostuu kommunismista ja liittyy naksaliitteihin. Aluksi ollaan maanviljelijöiden puolella ja nautitaan älykkäästä keskustelusta aatetoverien kanssa. Kun rauhanomainen vastarinta ei tuota toivottua tulosta, tartutaan järeämpiin aseisiin ja aate saa verenpunaisia sävyjä.

Samanaikaisesti "useimmat ihmiset elävät iloisessa odotuksessa, tietämättöminä ja toiveikkaina". Niin myös Udayanin perhe, tuore aviovaimo ja Yhdysvalloissa opiskeleva Subhash, joka sivulla 111 saa perheeltään traagisen viestin: "Udayan on tapettu. Tule kotiin, jos voit."

Udayanin lyhyt ja kuohuva elämä päättyi poliisin luoteihin tulvaniityn rannalle. Tappoa todistivat salaa parvekkeelta vanhemmat ja jo raskaana oleva Gauri-vaimo. Syntyy painajainen, joka väkivaltaisesti nousee muistoihin ja uniin kuin itsepäiset tulvaniityn hyasintit aina keväisin.
toisinaan saa hetket paisumaan tuntien mittaisiksi ja vuodet supistumaan muutamiksi päiviksi
Perhe lakastuu Udayanin kuolemaan. Hyväsydämisessä ja kunnollisessa Subhashista ei koskaan löydy riittävästi poikaa tai miestä veljensä korvaajaksi. Ei auta, vaikka hän pelastaa Gaurin elämän naimalla veljensä lesken ja ryhtymällä isäksi veljen lapselle. Ei riitä, vaikka suorittaa Amerikassa tohtorintutkinnon, hankkii uran ja lähettää säännöllisesti vanhemmilleen elatusrahaa.

Tulvaniittyllä on taidokas rakenne. Tarina koostuu kahdeksasta osasta ja useammasta kertojista. Hereillä on oltava, sillä ajassa ja paikassa siirrytään rivakasti eteen- ja taaksepäin. Ja uuden luvun alkaessa aina huolestuttaa, mitähän on nyt ehtinyt tapahtua.

Tulvaniittyä maustaa siirtolaisuus, ihmisten kuvaaminen kahden maailman ja kulttuurin välissä. Siirtolaisuus onkin teema, joka erottaa nykyajan Ison K:n kirjailijat selkeimmin viime vuosikymmenen mestareista, enemmän yhteen paikkaa juurtuneista. Toisensa kohtaavat Kalkutan vilisevä, värikäs, mausteinen ja viemärinhajuinen maisema ja Rhode Islandin kampuksen hiljaiset nurmikentät, merenrannan yksinäiset dyynit ja marskimaa. Juhlitut jumalat, ikivanhat uskonnot, sosiaaliset rituaalit ja uskonnoton uusimanner, jossa erot arkipäiväistyvät. Jossa on mahdollista olla yksin ja erkaantua. Ja joita yhdistävät ehkä vain tulvaniityllä tai marskimaalla viihtyvät haikarat, jotka lentävät edestakaisin kahden kotimaansa väliä mielessään salainen toive:
Anna minun palata kotiseudulleni jota ruoho peittää kuin lämmin ja painava meri.
Inhimillisellä tasolla Tulvaniitty on kirja kylmistä ja kalseista ihmisistä, joilla on tuskaa ja painolastia, mutta ei keinoja purkaa ahdistustaan. He ovat elämänmittaiselle pakomatkalla kulttuuristaan ja menneisyydestään, mutta pakomatka ei voi päättyä koskaan. Se on kirja sukupolvelta toiselle kulkevasta ahdistuksesta, henkisestä kylmyydestä ja vieraantuneisuudesta. Josta jotenkin selvitään, siipirikkoina, ontuen.
Useimmat uskovat tulevaisuuteen ja odottavat, että siitä tulee heidän mielensä mukainen. Laativat suunnitelmia sokeasti ja kuvittelevat olemattomia...Näin maailma saa kulkusuunnan. Ei sen ansiosta, mitä on, vaan sen ansiosta, mitä ei ole.
Sukupolvet siirtävät seuraavalle julmaa perintöään - menettämisen surullista lahjaa. Sukupolvikaan ei ole riittävä aika siitä irtautumiseen, mutta ehkä sen kanssa opitaan elämään:
Se hetki, kun tunne ei enää nielaise vaan sitä voi kasella kaukaa. Vaikka hyvin tietää, että koko elämän on vastareaktiota siihen tunteeseen, tietoisuutta sen puuttumisesta ja siitä mitä ei voi olla.
Kirjan loppukohtaus on huikean koskettava. Gauri elää vielä kerran sen hetken, joka päättyi Udayanin surmanluoteihin. Ja viimeistään silloin lukijakin ymmärtää, ettei suvun naisten palvoma poika ollut mikään marttyyri vaan kovin, kovin itsekäs ja ajattelematon.

Jos Lahirin henkilöt eivät kykene itkemään ja elämään tunteitaan, se onnistuu lukijalta helposti. Minulle kyyneleet kohosivat silmiin kahdesti. Ensimmäisen kerran, kun Subhash ja Bela-tyttö, joka vielä tunsi Subhashin oikeana isänään, palasivat Rhode Islandiin Kalkutasta. Nurmikkoa ei oltu leikattu kertaakaan poissaolon aikana. Ja se oli vahva viesti. Ja uudestaan, kun Belan äiti Gauri soitti vielä silloisen aviomiehensä Subhashin ovikelloa vuosikymmenten tauon jälkeen. Ja koki kuolemankaltaisen pettymyksen elämässään toistamiseen. Aivan ansaitusti.

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty jää elämääni pitkäksi aikaa. Ehkä loppuun asti. Sillä se oli paras kirja, jonka olen lukenut pitkään, pitkään aikaan.