sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Ikivihreässä talossa

Mario Vargas Llosan Vihreän talon jälkeen olin todella, todella uupunut. Tunsin itseni antropologiksi, joka oli selvinnyt kuin selvinnytkin huimasta viidakkoseikkailusta.
Mario Vargas Llosa. Vihreän talo.
Olin tavannut lukemattomia ihmisiä: pappeja, nunnia, salakuljettajia, luotseja, muusikoita, kapakoitsijoita, maatyöläisiä, vaimoja, ilotyttöjä ja alkuasukkaita. He olivat eri- ja monirotuisia: mustia, valkoisia, intiaaneja - ja monia kutsuttiin ikävillä nimillä kuten mutakuonoiksi. Monet eivät tulleet toimeen keskenään ja he käyttäytyivät töykeästi. Osalla heistä oli useita nimiä, kuten yhdellä useimmin tapaamallani Bonifacialla, myös Metsäläisenä tunnetulla.

Bonifacia oli ensin araguanintiaani, sivistyksen tarpeessa. Sivistyksen hoitivat nunnat, jotka houkuttelivat Bonifacian, kuten monet muutkin alkuasukaslapset, luostariin. Bonifaciasta ei villi-ihmisen luontoa  kuitenkaan ihan helpolla kitketty. Kun tyttö auttoi onnettomia alkuasukkaita pakenemaan luostarista, hän sai itsekin kenkää. Bonifacialle järjestyi ensin aputytön paikka Lalitan luota, josta hänet naitiin, mutta miehen jouduttua vankilaan Bonifacia päätyy monen muun alkuasukasnaisen tavoin huoraksi.

Bordellin nimi on Vihreä talo. Se on Llosan kirjan päähenkilö. Talo muuttaa muotoaan kolmen sukupolven aikana kapakasta bordelliksi välillä palaen ja uudelleen nousten. Vihreä talo on synnin ja pahuuden pesä. Tai nautinnon ja unohduksen keidas erämaassa - miten vain kukin haluaa asian tulkita.

Vihreän talon perusti mustatakkinen muukalainen Don Anselmo. Aikanaan vaurastuva Anselmo oli kylän tavoitelluin poikamies, joka monen naisen harmiksi pysytteli etäällä nautinnoista. Mutta kun vihreä talo poltettiin, Anselmo jotenkin kutistui ja vajosi kiertolaismuusikoksi. Kun vanhalta Anselmolta kyseli jotain talosta, hän kielsi jyrkästi tietävänsä siitä mitään.

Sitten kuulin kummia. Anselmolla olikin ollut nainen ja hän oli vieläpä isä! Don oli vietellyt sokean Antonian. Antonia oli kuollut synnytykseen, mutta hänellä oli tytär Chunga, joka herätti henkiin isänsä liiketoiminnan ja Vihreä talo oli pystyssä jälleen.

Kerroinko jo, että Vihreä talo sijaitsi Piurassa. Se oli kummallinen kaupunki jokisuistossa, siellä satoi joka yö hiekkaa. Piuran lisäksi kävin muuallakin. Useimmat niistä paikoista sijaitsivat rämeillä ja jokisuistoissa eikä niihin ollut menemistä ilman luotsin apua. Usein pelkäsin kovin riippumatossani, en tiedä kumpaa enemmän kaartilaisia vai intiaaneja, ja moskiittojen paukamat tekivät minusta lähes tunnistamattoman. Niin oli käynyt kauniille Lalitalle, joka karkasi rakkaansa kanssa, kunnes mies alkoi saada parempaa seksiä intiaaninaisilta. Onneksi Lalita löysi paisekasvoisenakin uuden suojelijan, sillä Perussa ei yksinäisyys oikein ole naiselle mahdollista.

Kauppaa, etenkin salakauppaa, käytiin kaikkialla. Monilla kiilsivät dollareiden kuvat silmissä, kun he kuskasivat kumia ja nahkaa pitkin vaivalloisia kauppareittejä. Mutta oli vaarallista toimia yksissä keskenään sotivien intiaaniheimojen kanssa.

Ymmärsin Llosaa sikäli, että vasemmistolaisena hän varmasti halusi tuoda esille maansa räikeät ihmisoikeusloukkaukset. Erityisen vastenmielisiä olivat katoliset nunnat, jotka eivät antaneet alkuasukkaiden elellä rauhassa vaan puoliväkisin yrittivät sivistää. Ja samalla aukesi monelle inkkaritytölle suora polku prostituoiduksi. Eivätkä sen parempia olleet töykeät, uhmakkaat ja kovin junttimaiset miehet, jotka kadottivat sivistyksen rippeetkin viidakkoelämään.

Siellä viidakossa ei tuntunut elämä tavalliselta, vaan kovin maagiselta. Viidakon kätköissä oli kaikenlaista fantasiaa, lyriikkaa ja hyppyjä aikaulottuvuudesta toiseen. Tajunnanvirtaa harrastettiin jatkuvasti ja dialogia käytiin tekstin sisällä moniäänisesti, kun kaikki puhuivat päällekkäin toisiaan kokoa ajan keskeyttäen. Puheenvuorot jatkuivat sivutolkulla ja monet nuortuivat ja vanhenivat edestakaisin.

Sain varmaan siellä viidakossa jonkun taudin, kun muistoni ovat niin hämärät. Matkan uupumus oli kammottava ja voi olla, että toipuminen kestää viikkoja. Tälle reissulle en lähde uudestaan ikinä!

lauantai 19. syyskuuta 2015

Äidinkullat

Colm Tóibín on kirjailija, jonka silmistä katsoo nainen. Katse on erikoisen hämmentävä, kun se yhdistyy mafioson tai raskaansarjan painijan mieleentuoviin kasvoihin.

Tóibínin ensimmäinen suomennos Brooklyn herätti monissa lukijoissa ihmetystä. Brooklyn oli täysverinen tyttökirja, ja sen kirjoittajaksi paljastui mies! Totta on, että yleensä odottamattomat ristiriidat tekevät kirjailijasta kiinnostavan, mutta Brooklynin kohdalla tunsin kuuluvani totaalisen väärään kohderyhmään.

Colm Tóibín. Äitejä ja poikia. 
Äitejä ja poikia -kirjassa Tóibín on siirtynyt hieman kypsempiin naisiin, nimenmukaisesti äiteihin. Heitä käsitellään vaihtelevasti pojan, melkein aina jo miehen ikään ehtineen pojan, tai äidin itsensä näkökulmasta. Merkityksellisintä on kuitenkin heidän välisensä suhde - se yksi elämän tärkeimmistä. Suhteet ja tarinat Tóibín kiteyttää tällä kertaa novelleihin ja täytyy sanoa, että paketti on aika lailla onnistunut!

Yksissä kansissa on kolme pitkää ja kuusi lyhyttä novellia. Herttaiselta kuullostavan
kirjan ja novellien nimien takaa paljastuu monenlaisia tarinoita. Kaikissa niissä pojat eivät todellakaan tee äitejään ylpeiksi. Ja sama on totta myös toisinpäin.

Yhtä novellia lukuunottamatta kaikki sijoittuvat Irlantiin. Paikkoja yhdistää jonkinlainen syrjäisyys ja pienimuotoisuus. Irlantilaisuudesta on ehdottomasti Tóibínille etua. Se tuo kiinnostavaa etäisyyttä elämänvilinään ja tarjoaa mahdollisuuden tarkastella yhteisöjen ja irlantilaisen kulttuurin ahdistusta.

Lyhyemmistä tarinoista - Laulu, Famous blue raincoat, Pappi suvussa, Matka, Kolme ystävää ja Kevätyö - jää mieleen enimmäkseen yksittäisiä kohtia tai kohtauksia. Laulu -novellissa pojalla on mahdollisuus kohdata hänet jo lapsena hylättynyt äitinsä, kuuluisa laulajatar, mutta poika päättää olla tarttumatta mahdollisuuteen. Pappi suvussa -novellissa tarina on kamala: äidin pappispoika jää kiinni seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja äiti on viimeinen henkilö, jolle tästä kerrotaan. Kevätyössä lapsenlapsiinsa välinpitämättömästi suhtautunut isoäiti omii heistä nuorimman. Pojan ja isoäidin välille syntyy lämmin suhde, joka isoäidin kuoltua saa ristiriitaisen tulkinnan.
 
Pidemmät novellit - Järkimies, Pelin henki ja Pitkä talvi - ovat herkullisempia. Tarinat ja henkilöt syvenevät kohtauksenomaisuuden laajentuessa kohtalonomaisuudeksi.

Kirjan aloittavassa Järkimiehessä murtomiehen ja varkaan kylmä katse tarkastelee parvekkeelta puolustuskyvyttömien rakennusten pihoja, ulko-ovia, portaita ja portaikkoja ja ullakoita. Takana on liiankin onnistunut keikka. Sen saalis on vaarallinen kaupata. Omassa toimessaan suvereenin "järkimiehen" ainoa uhka on alkoholisoitunut, ja siksi hieman ärhäkkä, äiti. Vaikeasti kaupattavan saaliin, arvotaulujen, ongelma ratkaistaan polttamalla ne. Viimeisenä palaa Rembrantin "vanha eukko" - lukija toivoo, ettei symbolisesti.

Pelin hengessä yksinhuoltaja-äiti, leskeksi jääänyt kauppias, huomaa miehensä jättäneen perheen taloudellisen vararikon partaalle. Neuvokas nainen perustaa uuden bisneksen ja saa sen kukoistamaan. Äidin ja pojan välit menevät solmuun, kun äiti haluaa myydä kannattava liiketoiminnan ja muuttaa pikkukaupungista Dubliniin, vaikka poika on odottanut perivänsä äidin yrityksen.  

Kirjan päättävä Pitkä talvi on novelleista ainoa, joka ei sijoitu Irlantiin. Nyt ollaan Espanjassa, mutta eristyksissä kuitenkin pienessä kylässä vihamielisten naapureiden keskellä. Vanhin veli havahtuu äitinsä alkoholismiin - asia jonka isä ja pikkuveli ovat panneet merkille jo ajat sitten. Isä yrittää vieroittaa vaimon kohtalokkaaksi osoittautuvalla tavalla. Äiti katoaa talvipyryn ensimmäisenä päivänä, eivätkä häntä löydä edes kevään tullen talven saaliita hamuavat korppikotkat. Kaikista novelleista juuri Pitkä talvi oli ehdoton suosikkini ja siksi paras mahdollinen lopetus kokoelmalle.

Äiti-poikasuhteen ja yhteisöjen ulkolaidalla elämisen lisäksi novelleissa on kolmaskin teema, homoseksuaalisuus. Sitä käsitellään välillä hienovaraisina vihjeinä, kuten Pitkässä talvessa, välillä taas tarinan osaksi kutoutuneena, kuten Kolme ystävää -novellissa.

Kun luin Äitejä ja poikia, muistelin poikieni syntymää. Sitä hetkeä, kun maailmassa tuore lapsi on tyhjä kirja ja saat jonkun hämärän ensiymmärryksen äitien ja poikien moniulotteisesta suhteesta. Kun ensimmäinen poikani syntyi, sain lahjaksi Solveig von Schoultzin Heijastus ikkunassa. Siinäkin ollaan saman teeman äärellä, jo mieheksi varttuneiden poikien ja äitien suhteissa. Kirja sai minut ymmärtämään, kuinka tärkeää on tarttua jokaiseen hienoon hetkeen - se voi olla katoavaista. Tóibínia en kuitenkaan suosittele ihan samassa tarkoituksessa, vaikka ehdottomasti Äiteja ja poikia on suositeltavaa lukemista ihan jokaiselle äidille ja pojalle.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Näpit irti nunnista!

Tämä tarina on jo niin nähty, kuultu ja luettu. Nunna, joka hairahtaa. Ja Don Juan, jolle nunna on hohdokas saalis. Yksi yö, joka merkitsi toiselle aika lailla enemmän kuin toiselle.

Sellainen kirja on Eduardo Mendozan Tulvan vuosi. Kunnianhimoinen nuori nunna, sisar Consuelo, hankkii lahjoitusvaroja luostarin yhteyteen perustettavalle vanhainkodille. Lahjoituksia etsiessä hän koputtaa paikkakunnan rikkaimman poikamiehen don Augusto Aixelan ovelle.

Eduardo Mendoza. Tulvan vuosi.
Eletään tulvan vuotta ja Kataloniassa tulvivat muutkin kuin joet ja tunteet. Sisällissota kuohuaa vuorilla ja erämaissa: vasemmistosissit uhmaavat Francon kenraalikuntaa. Politiikan suhteen ummikko sisar käy omaa kiirastultaan. Ensin on huolena nunnaluostarin talous, sitten oma vakaumus. 

Mendozan kirjassa on yksi käännekohta, jota ennen kaikki on pikaista pohjustusta ja jonka jälkeen lopputarina laskettelee alamäkeä. Viettelijä hurmaa Consuelan käden käänteessä. Sisar on jo valmis heittämään nunnankaapunsa takavasemmalle, kunnes yöllinen retki vaihtuu poliittiseksi seikkailuksi. Empä paljasta tapahtumia, sillä tämä kohta voi olla ainoa syy lukea kirja, mutta niiden seurauksena Aixelo katoaa jäljettömiin ja nunnan maallisen naisen elämä päättyy pikavauhtia.

Consuela pyhittäytyy uudemman kerran kirkolle, mutta ei koskaan suostu katumaan elämänsä hienointa hetkeä. Vaikka uskoo joutuvansa siitä viimeisenä päivänä tuomiolle. Niimpä: ruummiilliset nautinnot voittavat henkiset nunnankin elämässä!

Viimeisiksi vuosikseen Consuela päätyy potilaaksi perustamaansa vanhainkotiin ja saa nähdä Aixelon tutun puutarhan ja kartanon vielä kerran. Aixelon aika on sen sijaan korjannut tieltään jo ajat sitten - yksinäisenä ja vihamielisenä. Mutta viettinsä säilyttäneenä: tarinan mukaan yritti vielä vanhainkodissa hipelöidä häntä hoitaneita sairaanhoitajia.

Tämä postaus on ikävystyttävä mutta niin oli kirjakin! Sellaista tylsyyttä siitä seuraa, kun miehet kirjoittavat nunnista. Se voisi olla yksi aihe, joista kirjoittaminen pitäisi heiltä ehdottomasti kieltää!