sunnuntai 30. elokuuta 2015

Ei meidän vikamme

Olen jo harmissani siitä hetkestä, kun minulla ei ole enää yhtään William Faulkneria lukematta. Ja harmittaa sekin, että Faulkner on kuollut eikä enää elävä kirjailija, jolta voisi odottaa niitä kaikkein parhaita kirjalahjoja. 

Faulknerin maailma, Yoknapatawphan piirikunta Mississippissä, on kyllä erikoinen paikka. Syvässä etelässä valkoiset suvut kuihtuvat sisällissodan jälkeisessä rappiossa ja rotujenväliset suhteet mutkistuvat. 

Sukukronikka on myös Faulknerin pääteos, ja kirjailijan itsensä lempiteos, Ääni ja Vimma (1929). Kirja on tajunnanvirtatekniikan mestariteoksia, muutamaan päivään kitetetty, muistakin kirjoista tuttujen, Compsonien perhetarina. Kirja ammentaa antiikiista, mutta luo samalla tulevaisuutta inspiroimalla myöhemmin niin monta kirjailijaa ja lukijaa. Ääni ja vimma on ainoa Faulknerin kirja, jonka hän on sanonut kirjoittaneensa pelkän inspiraation vallassa ilman tarkkaa etukäteissuunnitelmaa.

William Failkner. Ääni ja vimma.
Ääni ja vimma on aito dekadenssitarina. Compsonien tarina etenee kohti loppuaan - eikä kukaan jaksa välittää.
Yksi on hullu ja toinen hukuttauttui ja kolmannen ajoi hänen miehensä pois kotoa...niin koko perhe on hullu.
Tuo ensimmäinen "hullu" on kehitysvammainen ja autistiselta vaikuttava 33-vuotias Benjy, joka saa kunnian aloittaa Äänen ja vimman. Benjyn osuus on täysin epälooginen koostuen joukosta aistihavaintoja ”kuulimme miten äiti lukitsi oven, kuulimme sateen ja tuulen” sekä tallennettuja repliikkejä. [Tajuan Jayne Anne Phillipsin käyttäneen samaa tekniikkaa antaessaan äänen autistisille Termiitille!] Silti perheen asetelma tulee poikkeuksellisen selväksi. Caddy, Caddy - kaikki ovat siskosta huolissaan. Caddy menettää neitsyyden ja kokee ilmeisesti useita seksisuhteita. Seuraavana vuonna Caddy menee "olosuhteisen niin vaatiessa" naimisiin, sisarusten veli Quentin tekee itsemurhan ja Benjy kastraoidaan.

Seuraavaksi ääneen pääsee Quentin yhdeksi päiväksi ennen itsemurhaa. Äidin toivo on lähetetty suurin taloudellisin uhrauksin Harvardiin, mutta herkkä nuorukainen on jo kuoleman merkitsemä. Vetikö Quentinia puoleensa kuolema, vai Caddyn kirous, se ei selviä. Niin tai näin, Quentin näkee itsensä vain suhteessa siskoonsa, jonka seksuaalista kypsymistä hänen on vaikea kestää. Ei täysin selviä, ovatko insestiset ajatukset jollain tavalla tosia, mutta ainakin ne ovat julman vietteleviä. Quentinin jakso sisältää huikean, sivujen mittaisen tajunnanvirtajakson ilman ainoataan välimerkkiä. Aitoa kertomisen vimma, jossa uhkaavat ja ristriitaiset fantasiat pyörivät Quentinin ajatuksissa.

Kolmannessa luvussa Quentin on jo kuollut, Caddy eronnut ensimmäisestä avioliitostaan ja Benjy suljettu mielisairaalaan. Sisarusten veli Jason on pakon edessä ryhtynyt liikemieheksi ja Caddyn tyttären Quentinin holhoojaksi. Kylmä ja tunteeton Jason kokee syvää vihaa sisaruksiaan ja sukuaan kohtaan.

Viimeisen osan ääni annetaan perheen neekeripalvelijatar Dilseylle. Dilseyn tarinassa vilahtavat neuroottinen äiti, joka viettää suuren osa elämästään sängyssä "vetäytymässä" ja isä, joka laukoo filosofisia sarkasmeja
Ihmiset ovat vain ainemöhkäleitä sahajauhoilla täytettyjä nukkeja jotka on nostettu pystyyn roskaläjistä minne kaikki entiset nuket on heitetty.
ja kumoaa taas yhden viskilasin.

Paikalla tai ei, kaikkien tarinoiden ja koko kirjan keskipiste on seksuaalisesti kiihoittava Caddy, joka jättää langenneen naisen perinnön omalle tyttärelleen.
Meidän yllämme lepää kirous se ei ole meidän vikamme se ei ole meidän vikamme.   
Ei tarvitse ymmärtää paljoakaan psykoanalyysistä tajutakseen Caddyn hahmon nousevan viettien ja halun maailmasta. Caddy edustaa kaikkea sitä pelottavaa, jonka perhe yrittää sulkea keskuudestaan - siinä tietenkään onnistumatta. Kuin kostoksi Caddy näyttäytyy vielä vuoskymmenten jälkeen sanomalehden kuvassa saksalaiskenraalin vaimona kuin Eva Braun konsanaan.

Ääntä ja vimmaa pidetään yleisesti huikean haastavana. Lukijan avuksi siitä on julkaistu jopa värikoodattu versio! Faulkner käyttää laajasti tajunnanvirtaa ja antaa oman äänen jokaiselle kertojalle. Suomenkielinen käännös tasoittaa lukijan matkaa, sillä autistisen Benjyn "kieli" tai neekipalvelijan "syvän etelän amerikanenglanti" menettää osan voimastaan käännettynä.

Ääni ja vimma on toki haastava kirja, joka vaatii lukijalta heittäytymistä ja epävarmuuden sietoa. Kirjan kansien sulkeuduttua jäljelle jää paljon kysymysmerkkejä. Mitä tajusin, mitä en? Mitä tapahtui, mitä ei?

Kehoitan jättämään kysymykset sikseen - kaikkeen ei tarvitse löytää vastauksia. Ei jokaisen kirjan tarvitse olla "Tuntematon sotilas", jossa kaiken kertoo ensin henkilö ja sanotun selostaa varmuuden vuoksi uudelleen kertoja. Faulknerin kirjasta ei jää jäljelle tarinaa, vaan ääniä ja kirjoittamisen vimmaa. Ihmisen ja kohtalon hurjuutta, hetkiä, joiden jälkeen heistä jää jäljelle menneisyyden tomua. 

4 kommenttia:

  1. Haluaisin ehdottomasti lukea tämän. Mutta valmistaudun siis haasteeseen. Erikoisen kuuloista kieltä, siinäkin on jo haastetta kerrakseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai vaan nauttimaan, ei se niin paha ollut. Ja mun pitäis kaivaa käsiini se alkuperäinen Sound and the Fury 💛

      Poista
  2. "Kaikkeen ei tarvitse löytää vastauksia" - samaa mieltä. Sitä paitsi eihän niistä vastauksista kuitenkaan voi tietää, ovatko ne ns. oikeita.

    VastaaPoista

Keltaiset kiitokset kommentistasi.