sunnuntai 30. elokuuta 2015

Ei meidän vikamme

Olen jo harmissani siitä hetkestä, kun minulla ei ole enää yhtään William Faulkneria lukematta. Ja harmittaa sekin, että Faulkner on kuollut eikä enää elävä kirjailija, jolta voisi odottaa niitä kaikkein parhaita kirjalahjoja. 

Faulknerin maailma, Yoknapatawphan piirikunta Mississippissä, on kyllä erikoinen paikka. Syvässä etelässä valkoiset suvut kuihtuvat sisällissodan jälkeisessä rappiossa ja rotujenväliset suhteet mutkistuvat. 

Sukukronikka on myös Faulknerin pääteos, ja kirjailijan itsensä lempiteos, Ääni ja Vimma (1929). Kirja on tajunnanvirtatekniikan mestariteoksia, muutamaan päivään kitetetty, muistakin kirjoista tuttujen, Compsonien perhetarina. Kirja ammentaa antiikiista, mutta luo samalla tulevaisuutta inspiroimalla myöhemmin niin monta kirjailijaa ja lukijaa. Ääni ja vimma on ainoa Faulknerin kirja, jonka hän on sanonut kirjoittaneensa pelkän inspiraation vallassa ilman tarkkaa etukäteissuunnitelmaa.

William Failkner. Ääni ja vimma.
Ääni ja vimma on aito dekadenssitarina. Compsonien tarina etenee kohti loppuaan - eikä kukaan jaksa välittää.
Yksi on hullu ja toinen hukuttauttui ja kolmannen ajoi hänen miehensä pois kotoa...niin koko perhe on hullu.
Tuo ensimmäinen "hullu" on kehitysvammainen ja autistiselta vaikuttava 33-vuotias Benjy, joka saa kunnian aloittaa Äänen ja vimman. Benjyn osuus on täysin epälooginen koostuen joukosta aistihavaintoja ”kuulimme miten äiti lukitsi oven, kuulimme sateen ja tuulen” sekä tallennettuja repliikkejä. [Tajuan Jayne Anne Phillipsin käyttäneen samaa tekniikkaa antaessaan äänen autistisille Termiitille!] Silti perheen asetelma tulee poikkeuksellisen selväksi. Caddy, Caddy - kaikki ovat siskosta huolissaan. Caddy menettää neitsyyden ja kokee ilmeisesti useita seksisuhteita. Seuraavana vuonna Caddy menee "olosuhteisen niin vaatiessa" naimisiin, sisarusten veli Quentin tekee itsemurhan ja Benjy kastraoidaan.

Seuraavaksi ääneen pääsee Quentin yhdeksi päiväksi ennen itsemurhaa. Äidin toivo on lähetetty suurin taloudellisin uhrauksin Harvardiin, mutta herkkä nuorukainen on jo kuoleman merkitsemä. Vetikö Quentinia puoleensa kuolema, vai Caddyn kirous, se ei selviä. Niin tai näin, Quentin näkee itsensä vain suhteessa siskoonsa, jonka seksuaalista kypsymistä hänen on vaikea kestää. Ei täysin selviä, ovatko insestiset ajatukset jollain tavalla tosia, mutta ainakin ne ovat julman vietteleviä. Quentinin jakso sisältää huikean, sivujen mittaisen tajunnanvirtajakson ilman ainoataan välimerkkiä. Aitoa kertomisen vimma, jossa uhkaavat ja ristriitaiset fantasiat pyörivät Quentinin ajatuksissa.

Kolmannessa luvussa Quentin on jo kuollut, Caddy eronnut ensimmäisestä avioliitostaan ja Benjy suljettu mielisairaalaan. Sisarusten veli Jason on pakon edessä ryhtynyt liikemieheksi ja Caddyn tyttären Quentinin holhoojaksi. Kylmä ja tunteeton Jason kokee syvää vihaa sisaruksiaan ja sukuaan kohtaan.

Viimeisen osan ääni annetaan perheen neekeripalvelijatar Dilseylle. Dilseyn tarinassa vilahtavat neuroottinen äiti, joka viettää suuren osa elämästään sängyssä "vetäytymässä" ja isä, joka laukoo filosofisia sarkasmeja
Ihmiset ovat vain ainemöhkäleitä sahajauhoilla täytettyjä nukkeja jotka on nostettu pystyyn roskaläjistä minne kaikki entiset nuket on heitetty.
ja kumoaa taas yhden viskilasin.

Paikalla tai ei, kaikkien tarinoiden ja koko kirjan keskipiste on seksuaalisesti kiihoittava Caddy, joka jättää langenneen naisen perinnön omalle tyttärelleen.
Meidän yllämme lepää kirous se ei ole meidän vikamme se ei ole meidän vikamme.   
Ei tarvitse ymmärtää paljoakaan psykoanalyysistä tajutakseen Caddyn hahmon nousevan viettien ja halun maailmasta. Caddy edustaa kaikkea sitä pelottavaa, jonka perhe yrittää sulkea keskuudestaan - siinä tietenkään onnistumatta. Kuin kostoksi Caddy näyttäytyy vielä vuoskymmenten jälkeen sanomalehden kuvassa saksalaiskenraalin vaimona kuin Eva Braun konsanaan.

Ääntä ja vimmaa pidetään yleisesti huikean haastavana. Lukijan avuksi siitä on julkaistu jopa värikoodattu versio! Faulkner käyttää laajasti tajunnanvirtaa ja antaa oman äänen jokaiselle kertojalle. Suomenkielinen käännös tasoittaa lukijan matkaa, sillä autistisen Benjyn "kieli" tai neekipalvelijan "syvän etelän amerikanenglanti" menettää osan voimastaan käännettynä.

Ääni ja vimma on toki haastava kirja, joka vaatii lukijalta heittäytymistä ja epävarmuuden sietoa. Kirjan kansien sulkeuduttua jäljelle jää paljon kysymysmerkkejä. Mitä tajusin, mitä en? Mitä tapahtui, mitä ei?

Kehoitan jättämään kysymykset sikseen - kaikkeen ei tarvitse löytää vastauksia. Ei jokaisen kirjan tarvitse olla "Tuntematon sotilas", jossa kaiken kertoo ensin henkilö ja sanotun selostaa varmuuden vuoksi uudelleen kertoja. Faulknerin kirjasta ei jää jäljelle tarinaa, vaan ääniä ja kirjoittamisen vimmaa. Ihmisen ja kohtalon hurjuutta, hetkiä, joiden jälkeen heistä jää jäljelle menneisyyden tomua. 

perjantai 7. elokuuta 2015

Ikävöin jo Ricardo Reisiä

Aloin ikävöidä Ricardo Reisiä ja hänen viimeistä vuottaan ensihetkestämme alkaen. Tuttavuutemme kesti onnekseni melko pitkään, yli 500 sivua, mutta itse en olisi halunnut päättää sitä ikinä.
Ikävöin jo tätä kesää, itken sen kukkia, kuin ennenaikaisena muistona hetkestä jolloin menetän ne.
Näin alkaa Ricardo Reisin oodi, joka ei ole valitettavasti kirjoitettu minulle vaan Marcenda-nimiselle muusalle.

José Saramagon Ricardo Reisin viimeinen vuosi on ihmeellinen kirja. Ricardo Reisin viimeinen vuosi on Saramagon paras kirja. Kirjoitettu 1980-luvulla, mutta suomennettu vasta 2012.

José Saramago. Ricardo Reisin viimeinen vuosi.

Kirjan tarina on nerokas. Ricardo Reis on lääkäri-runoilija, joka palaa Brasiliasta Lissaboniin vuonna 1935. Paluun syynä on portugalilaisen runoilijan Fernando Pessoan kuolema. Ricardo Reis ei kuitenkaan ole täysverinen hahmo vaan yksi Pessoan alter egoista. Miehet, vai pitäisikö sanoa persoonat, tapaavat tuon tuostakin vuonna 1936, sillä Pessoalle on myönnetty vuosi kuolemanjälkeistä lisäaikaa.

Hahmona Reis on kaunosielu, joka on maailmasta aivan ymmällään:
Olen kuin unettomuudesta kärsivä...joka voi viimeinkin nukahtaa...kaipaan unta voidakseni uneksia.
Mistäpä muusta Reis uneksii kuin rakkaudesta. Miehen elämää sekoittavat ja sulostuttavat palvelijatar Lídia ja ylhäisempää sukua oleva Marcenda. Lídia lämmittää mielellään Reisin vuodetta, mutta syvemmin Reisiä vetää puoleensa siipirikko-Marcenda. Kummatkin naiset ovat tarinaan sopivasti Pessoan runojen hahmoja. 

Saramagon syvällisyyttä on tuoda kirjaan, maailmansodan kynnykselle ja vuoteen 1936 henkilö, joka on ollut poissa Euroopasta 16 vuotta. Poissaolleelle Reisille nousevat aatteet ja vaaran uhka ovat ymmärryksen ulottumattomissa. Saramago laittaa päähenkilönsä lukemaan uutisia, käytännössä António Salazarin ja fasistijohtajien mantereen maailmansotaan vievää propagandaa. Saramagon persoonapelissä Reis on havainto ja Pessoa tulkinta - keskusteltavaa riittää niin sodasta kuin rakkaudesta.

Ricardo Reisin viimenen vuosi on myös upea kuvaus Lissabonista. - Jos haluat nukkua, olet tullut oikeaan maahan, kommentoi Pessoa kaupungin ilmapiiriä Reisille. Melankolinen pääkaupunki, vuodenaikojen rytmittämänä, lumoaa lukijan. Santa Catarinan kukkulalta tähyillään laivoja, Portugalin menneen maailmanvallan symboleita. Mustekalamaisten risteyksien Rossio on kaiken keskipiste ja aina alku uusille valinnoille. Romantiikka on kuitenkin kirjasta kaukana, sillä aatteiden sokaisemia ja toisiaan kyräileviä lissabonilaisia käsitellään ankaran satiirisesti.

Romaani päättyy, kun vuosi on kulunut. Vaikka paljon loppuu ja paljon jää saavuttamatta, on Reis-Pessoa -kaksikolla monta hyvää syytä poistua muuttuvan maailman näyttämöltä.
Vain hento, järjetön suru pysähtyy hetkeksi sieluni ovelle, katselee minua tovin ja lähtee hymyillen ei millekään.
Kirjassa suru on niin lopullista, ettei siihen löydy helpotusta. Mutta suru mistä? Täyttymättömästä rakkaudesta, suuren runoilijan elämän ennenaikaisesta loppumisesta vai läntisen maailman vajoamisesta totaaliseen hulluuteen?
Ja sen vuoksi eiliset tunteetkaan eivät ole samoja kuin tämän päivän tunteet, vaan ne ovat jääneet auttamattomasti matkalle ja ovat kuin särkyneen peilin pirstaleita, pelkkä muisto.

tiistai 4. elokuuta 2015

Telegraph Ave, viihdettä ja vinyyliä

Michael Chabonin Telegraph Avenue on Ison K:n tapauksia: sarjan ensimmäinen popkulttuuriromaani, blaxploitaatioromaani, ja odottettu suomennos Pulizerin voittaneelta kirjailijalta. Nyt ei kannata odottaa Isolle K:lle tunnusomaisia, kulttuurihistoriaan jääviä elämää suurempia tulkintoja lähimenneisyyden draamoista. Kehoitan: pidä hatusta kiinni, nyt mennään. Chabon lataa vauhdikasta postmodernismia, skitsoja henkilöhahmoja ja päättömiä tapahtumasarjoja. Sekä kuten popromaanille sopii, heittelee runsaasti tyylivinkkejä ja -analyysiä.

Michael Chabon Telegraph Avenue.
Tapahtumavyöryn ja henkilökavalkadin sitoo yhteen yksi katu, Telegraph Avenue Oaklandissa Kaliforniassa. Telegraphilla on sijainnut jo pienen ihmisiän Archy Stallingsin ja Nat Jaffen vinyylidivari Brokeland, joka on sielunveljille paitsi elämäntapa myös musayhteisön kohtaamispaikka. Oaklandilaisten vaurastuttua pienliikkeiden kansoittama katu on jäämässä ostoskeskusrakentamisen jalkoisin. Selviääkö Brokeland uuden kilpailijan, kolmikerroksisen Dogpilen avautuessa ja kuinka käy tutkaparin?

Oaklandissa asuu boheemi afrikkalais-amerikkalaisten yhteisö, joka on keskiluokkaistunut, mutta jossa on yhä tyyliä, juuria, naapurustoa ja heimoa. Yhteisöä yhdistää hämmästyttävällä tavalla musiikki ja genreuskollisuus: mustan musiikin ja popkulttuurin ystäville Telegraph Avenue on iso teos varmasti jo näistä syistä. Pinnasta kiinnostunut Chabon kuvaa sivukaupalla henkilögalleriansa lookeja ja tyylejä persoonallisuuden ilmentyminä. Ja silloin tämä lukija humpsahti tietämättömyyden mustaan aukkoon, josta otti aina hetkisen nousta takaisin tapahtumien tasolle. 

Keski-ikäistyneiden Archyn ja Natin elämät ovat käännekohdassa. Onko omalla bisnesunelmalla ja elämäntavalla tulevaisuutta? Miten selvitään, kun pitää ottaa elämänmittainen vastuu nykyisestä ja uudesta perheestä? Voiko isyyttä ja isää paeta?

Isyyden ohella toinen Chabonin kirjan teemoista on äitiys. Archyn ja Natin vaimoilla Gwenillä ja Avivalla on kotisynnytyksiä hoitava yritys, joka joutuu epäonnistuneen synnytyksen takia laitosyhteiskunnan hampaisiin. Miestensä tapaan naiset miettivät, ovatko omat valinnat eettisesti ja taloudellisesti kestäviä.

Chabon kuvaa herkin ottein henkilöidensa tunnemyrskyjä. Esillä nostetaan kaikki mahdolliset isyyshankaluudet isyyden tunnustamisesta, isäksi tuloon, isän kieltämisestä isän etsimiseen. Melkein samalla hartaudella Chabon on paneutunut kätilöntyön, synnyttämisen ja raskauden kokemuksiin. Joskin voimakkaat henkilöhahmot saavat raskaudestakin irti draamaa melkoisesti normitapausta enemmän.

Pariskuntien lisäksi kirjassa toikkaroivat Archyn salattu lapsi, viisitoistavuotiaaksi kasvanut Titus. Natin ja Avivan poika Julius, joka ihastuu Titukseen. Archyn isä b-luokan kunfu-elokuvien tähti Luther Stallings huikeine tyttöystävineen, Hammond-urkujen murjomaksi päätynyt lempimuusikko, kiinteistömoguliksi ryhtynyt entinen urheilutähti ja laumoittain satunnaisempia sankareita. Sekä yksi kadonnut papukaija ja karannut zeppeliini.

Chabonin tarina on pinnalta suloinen ja sielukas, mutta rakenteeltaan mutkikas ja tarinaltaan tornadotasoa. Rikas kieli on kuvailua pullollaan, mutta sanoessaan enemmän saattaa välillä tulla sanoneeksi vähemmän. Lukiessani olin välillä ymmälläni ja mietin, johtuivatko kysymysmerkit kirjailijasta vai omista kulttuurintuntemuksen aukoista.