sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Munron suku

Nyt kun olen näitä muutaman lukenut. Pakko sanoa. En ole hullaantunut Alice Munrosta. En likimainkaan sillä tavoin kuin William Faulknerista tai Jayne-Anne Phillipsistä. Tai D. H. Lawrencesta, joka ei ole Iso K:n kirjailija, joten ei mahdu tähän blogiin.

Mietiskelin näin luettuani Sanansaattajan
Alice Munro. Sanansaattaja.

Sanansaattaja on novelliromaani. Pienistä tarinoista yhdistyy Laidlawien sukutarina Skotlannista Amerikkaan. Laidlawit lähtivät 1800-luvun alussa Uudelle mantereelle monien maanmiestensä tapaan. Ensimmäisissä novelleissa pääosassa ovat Munron isänpuoleiset sukulaiset: Alice on ilmiselvästi isän tyttö, äitiin välit ovat etäisemmät. Jälkimmäisessä pääosassa on kirjailija itse.

Varhaisimpiin Laidlaweihin Munro törmäsi jo 1200-luvun pöytäkirjoissa. Ensimmäinen heistä oli vikkelistä kintuistaan tuttu William. Laidlaweista on aika helppo kertoa, sillä monet heistä olivat kynämiehiä. Eivät varsinaisia kirjailijoita, mutta jättivät elämänvaiheistaan jälkiä kirjeinä ja muistiinpanoina. Tästä Munro kiittää skottitaustaa: Skotlannissa oli maailman koulutetuinta maalaisväkeä, sillä kaikkien haluttiin osaavan lukea Raamattua.
 
Kirjan ensimmäisen, sukuhistoriallisen, osan ongelma on se, että se on merkityksellinen kirjailijan itsensä lisäksi vain tosifaneille. Sukutarinassa on liikaa faktaa ja tapahtumatietojen tallennusta, vaikka niistä poimitaan ajoittain esille sukulaisten ympärille kuviteltuja tapahtumia. Niistä herkin on Williamin ja keuhkosairaan tytön ystävyys laivalla. Muutoinkin jännittävä Atlantin ylitys kesäkuussa 1818 on sukukronikkaosuudeen mieleenpainuvin kertomus.

Käy ilmi, että Munrot olivat vaatimattomia maaseutuihmisiä - kaupungissa asuminen ei heitä houkuttanut vaan elanto revittiin maasta. Itsensätehostamiseen ja huomionkipeyteen suhtauduttiin tylysti - vaatimattomuus kaunisti kovasti. Naisia Munron kävi selvästi sääliksi. Ei ole kiitollista olla synnytyskone varsinkin, kun monen naispuolisen Laidlawin elämä loppui liian lyhyeen synnytysvuoteelle.

Loppuosan novellit ovat tutkielmia Alice Munrosta itsestään. Ne ovat kronologia siinä mielessä, että elämänvaiheet seuraavat toisiaan. Munro paljastaa itseään kuitenkin valikoidusti ja harkiten. Hän tarjoilee novellitekniikalle tuttuun tapaan merkityksellisiä hetkiä tai vaiheita, joihin sisältyy jotain käänteentekevää. Kuten loppuelämän kestäviä muistoja tai virheen mahdollisuus.

Alicea kirjailija kohtelee toisaalta ymmärtäen, toisaalta ihmetellen. Hän tuntee ahdistusta maaseudun ja kaupunkilaisen elämäntavan välitilassa ja elää luokkaerojen rajoitukset. Usein Alice arvioi tilanteet ja kanssaihmiset väärin, on itsekäs tai suorastaan typerä. Jää hieman epäselväksi, kuinka itseriittoisesta nuoresta neidistä kasvoi empaattinen kirjailija.

Alicelle tärkein henkilö on oma isä. Isä pilkahtaa esille terävänä nuorukaisena, ahkerana turkistarhaajana, optimismin menettäneenä aviomiehenä ja epäonnistuneena yrittäjänä, kahteen hyvin erilaiseen naiseen rakastuneena. Viimeistä kertaa isä on mukana kertomuksessa, jossa hän jo selvästi vanhentuneena joutuu sairaalahoitoon. Sillä välin Alicen kunnianhimoinen äiti on kadottanut elämänhalunsa ja hiljaa hiipunut pois Parkinsonin tautiin sairastuttuaan.

Niin hieno kirja kuin Sanansaattaja olikin, se ei missään tapauksessa ole Alice Munron lempikirjani. Tyylilajissa on aina se vaara, että kirja saattaa olla merkityksellisempi kirjailijalle itselleen kuin lukijoille.

Munro kirjoitti kirjansa kuin etääntynyt isoäiti: tunteita ei ollut liikaa, ennemmin elämän typeryyksien ja lakonisten virheiden kertausta. Asenne on ulkopuolinen ja omahyväinen. Kun tapaat tämän isoäidin, hän varmasti halaa, mutta halaus ei ole lämmin vaan koleanoloinen.

**

Kiinnostuneille: Laidlawien suku on kotoisin Ettrick Valleystä, viisikymmentä mailia Edinburghista etelään.

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Yhden elämän tunkiotarina

Lukijan elämä on täynnä pieniä ihmeitä. Minun ihmeeni tapahtui, kun luin Saul Bellowin Tartu tilaisuuteen. En inhonnut kirjaa! En närkästynyt - sellainen Bellowilta aina löytyy - päähenkilölle! Tartu tilaisuuteen ei joudu "Näitä en haluaisi Isoon K:hon" -listalleni!

Tartu tilaisuuteen on miniatyyrikirja, jossa yhden tapahtumarikkaan päivän aikana päähenkilö Tommy Wilhelm ehtii ladella lukijoille säälimättömän itsetilityksen, oman elämän tunkiotarinan. Tartu tilaisuuteen voi hyvinkin olla tilitys isälle, rajastajille ja kaikenlaisille "exille".

Saul Bellow: Tartu tilaisuuteen.
Nuoruudessa Tommy oli elokuvanäyttelijä. Tommyn agentti paljastui enemmin seksi- kuin filmibisneksen ammattilaiseksi, mutta se ei estä Tommyä olemasta omissa tarinoissaan entinen Hollywood-näyttelijä. Keskenjätettyjä yliopisto-opintoja seurasi kohtalaisen menestyksekäs myyntiura, mutta pomon petettyä uralupaukset Tommy tunsi olevansa pakotettu eroamaan. Lapseton avioliitto kariutui myös, mutta Tommyn onnettomuudeksi katkeroitunut ex käyttää taidokkaasti juristiasetta. Viisikymppisellä Tommyllä ei ole varaa edes avioeroon, saati uuteen parisuhteeseen. 

Miksipä muuksi Tommy Wilhelmiä voi kutsua kuin amerikkalaiseksi antisankariksi. Tommy on luikerrellut läpi elämänsä ilman suurempaa menestystä. Ainakaan sitä amerikkalaista - mainetta, uraa ja varallisuutta. Ydinperhekin karkasi: katkeroineen vaimon lisäksi suolaa haavoihin heittää  vauraista seniorivuosista nauttiva tyly isäpappa.

Mitäpä muuta katkerien ihmissuhteiden ja epäonnisten odotusten kurimuksessa elävä Tommy voi kuin, sananmukaisesti, tarttua tilaisuuteen. Viisikymppisenä ihminen ei välttämättä ole sen fiksumpi ja kaukonäköisempi kuin nuorempanakaan. Ei ainakaan Tommy, joka riskeeraa säästönsä pörssiosakkeisiin. Jotenkin tarinaan sopivasti niin arkiseen tuotteseen kuin laardi. Eikä idea tietenkään ole hänen omansa, vaan kyseessä on aito puhallus.

Kirjan lopussa Tommy vuodattaa katkerat, tai ehkä suloiset, kyyneleet: kyynelten unohdus on suuri ja vapauttava. Kävikö niin onnellisesti, että henkilökohtainen vararikko oli uuden alku: vapautus dollariorjuudesta, kostonhimoisesta vaimosta ja alentuvasti kohtelevasta isästä? Vai onko se vain lukijan toivekkuutta, ja aitoamerikkalaista uskoa parempaan tulevaisuuteen? Itsensä narraamista.

**

Löysin Kyösti Salovaaran Deadline torstaina -blogista taidokkaan postauksen Tartu tilaisuuteen -kirjasta. Kannattaa kurkata.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Veljet vastakkain

Niko Kazantzakisin Veljesviha on surullinen kirja maailman turhimmasta taistelusta: sisällissodasta. Sota on Kreikan sisällissota bolsevikkikapinallisten ja hallituksen fasistijoukkojen välillä. 

Veljesviha on raaimmillaan kyläyhteisöissä, jotka repeytyvät riekaleiksi, kun jokaisen on valittava puolensa ja naapuri asettuu naapuria, veli veljeä vastaan:
Tapa veljiäsi niin paljon kuin voit, se on likaista hommaa, mutta ethän sinä siitä ole vastuussa.
Niko Kazantzakisin Veljesviha
Kazantzakisin kylä on Kastellos. Köyhä ja karu jo ilman sotaakin. Tuhkanvärinen vuoristokylä, jonka vasemmistolaiset ovat jättäneet perustettuaan kapinnallisleirin vuorille ja johon fasistijoukot ovat tunkeutuneet kyläläisten tukea vaatien.

Sellaiselta näytti demokratian kehdon, Kreikan, rappio. Tuttuun tapaansa Kazantzakis suree isänmaansa kohtaloa yhden hahmon, papin, kristillisestä näkökulmasta.

Kazantzakis käyttää isä Jannaroksen hahmoa kysyäkseen, kenelle ihminen uhkaa pienen merkityksettömän elämänsä: puolueelle, isänmaalle, tieteille vai taiteille? Jannaros kieltäytyi näistä kaikista ja valitsi Jumalan.

Mielipuolisessa tilanteessa pappi yrittää pysyä puoleettomana, tukeutua vain jumalaan, ja vaatii kyläläisiltä samaa. Sinnikkäästi hän neuvottelee sovintoa osapuolten välille. Siitäkin huolimatta, että hänen oma kiirastulensa on kamala. Eikä sitä helpota se, että Jannaroksen oma poika johtaa kapinnalisjoukkoja vuorilla.
Hänen silmänsä olivat pysyneet kuivina, hänen sydämensä oli kivettynyt. Hänen mielestään elämä oli paha, epäoikeudenmukainen, vailla sydäntä ja aivoja ja kokonaan sattuman varassa.
Kohtalo ja kuolema ei katso hyvällä niitä, jotka eivät tunnusta väriä: kristityt ovat bolsevikeille fasisteja ja fasisteille bolsevikkejä. Kristitty on kummankin osapuolen painostamana ja sortamana, kaksinkertaisesti sorrettu ja kurjuuteen tuomittu. Jannaros odottaa Jumalan merkkiä, mutta Jumala pysyy hiljaa. Sillä ei ole väliä kumman puolen valitset, sillä lopulta joudut joka tapauksessa toisen osapuolen pettämäksi.
Kaikken, jotka tahtovat olla vapaita, on kuoltava. Jumalasta riippumatta kaikki, joita jumala rakastaa, hän surmaa.
Jos isä Jannaroksen jaakobinpaini on kamala, ovat sitä ihmiskohtalotkin. Yksi heistä oli nuori Leonidas, niin rakastunut ja sydän auki tulevaisuuteen. Kunnes Leonidaksenkin piti valita puolensa ja mies teloitettiin. Leonidaksen viimeiset mietteet Kazantzakis välitti runomuodossa:

"Kuolema häilyy mielessäin
tuoksuen suloisemmin kuin rannan kukat
silloin kun kaukaa mereltä saapuu myrsky"

Kazantsazik on aito pääsiäiskirjailija. Hänen kirjoissaan ja henkilöissän on sielunmessuja, kärsimystä, itsetutkiskelun kurjuutta ja verenpunaisia kyyneleitä:
"Sen vuoksi meri on suolainen: se on tehty meidän kyynelistämme".