sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Holtiton mies - ääliötyyppi, huippukirja!

Oletko kuullut amerikan-irlantilaisesta kirjailijasta James Patrick Donleavy? Oletko tiennyt, että monet pitävät vuonna 1955 julkaistua Holtiton mies -kirjaa yhtenä 1900-luvun parhaista kirjoista? Holtiton mies [The Ginger Man] löytyy muun muassa Modern Library Top 100 book -listalta.

Minä en ole ikinä kuullut yhtään mitään kirjasta enkä kirjailijasta. Mutta olisi pitänyt. J. P. Donleavyn Holtiton mies on mestariteos ja ensimmäistä kertaa tämän kevättalven aikana tiedän lukeneeni kirjan, joka jäi mieleen loppuiäksi!

J. P. Donleavy: Holtiton mies.
Holtiton mies on rosoinen, rähjäinen ja täysin häpeämätön. Tällaista jälkeä syntyy kun Henry Miller ja James Joyce pistetään kirjalinkoon. Milleriltä varastetaan inhorealistinen räävittömyys ja Joycelta maanläheinen korkeakulttuurisuus. Tapahtumapaikaksi valitaan Joycelle tuttu, ja Milleriä kovasti kiehtova, Dublin ja päähenkilöksi äijänretale, jonka Joyce haluaa laittaa opiskelemaan maineikkaaseen Trinity Collegeen. Päähenkilö nimetään Sebastian Dangerfieldiksi ja kansakunnat yhdistyvät Sebastianin amerikan-irlantilaisissa sukujuurissa.

Holtiton mies on täydellisesti päähenkilökeskeinen tarina, jossa kuljetaan Sebastianin holtittomia reittejä Dublinissa ja myöhemmin Lontoossa. Tehdäämpä heti selväksi, että Sebastian Dangerfield on täysi paskiainen. Heppu elää kypsempiä nuoruusvuosiaan, mutta käyttäytyy kuin testosteronihumalainen teini. Laiminlyö ja läimii vaimoaan ja pientä lastaan, ryyppää kotitalousrahat, "opiskelee" Trinityssä vain poikkeushetkinä. Kokee pakonomaista tarvetta vietellä naisia, ylläpitää useita naissuhteita samanaikaisesti ja hyötyy naisista taloudellisesti. Joutuu jaukuvasti vaikeuksiin, useimmiten viinapäissään, tappelee, rellestää, hajottaa ja särkee. On likainen, haiseva, epäkohtelias ja ylipäätään hävytön. Mutta samalla hulvaton hannuhanhi, joka sinnittelee loukosta toiseen mitä kekseliäimmin ja uskaliaimmin keinoin. Ajoittain Dangerfieldillä on jopa omat pyyteettömät pyrkimyksensä - niillä tosin ei ole tapana toteutua.

On kuitenkin suuri vääryys pitää Holtitonta miestä vain henkilökuvana, skandaalinhakuisena "millerisminä". Kirja on kontekstualisoitu taidolla ja -50 -luvun toisen maailmansodan Irlannin elämäntuntu henkii kirjasta eloisasti kuin Joycella konsanaan.

1950-luvun Irlanti ja Dublin onkin välttämätön osa Sebastianin tarinaa ja sen hohtoa. Elämä Irlannissa on hyvin vaatimatonta, alkeellista ja köyhää. Asunnot ovat pieniä, vailla mukavuuksia ja ihmiset - kuten Sebastian ja hänen pieni perheensä - kokkaavat sisäelimiä, huuhtelevat ne whiskillä ja sinnittelevät pennosilla jatkuvassa nälässä. Köyhässä takapajulassa amerikkalaisuus avaa mahdottomaltakin tuntuvia ovia ja antaa Sebastianille statusarvon, jota ilman elämän karikot olisivat vieläkin haastavampia. 

Ison roolin kirjassa ottaa uskonto: se on asia, joka uusista tuttavuuksista selvitetään ensimmäiseksi. Koska Sebastian on stereotyyppinen Don Juan, törmää päähenkilö erityisiin haasteisiin vietellessään katolilaisia naisia. Protestanttiselle lukijalle katolinen siveellisyys ja kaksinaismoralismi on surullista luettavaa. Kun ehkäisy on kiellettyä, jää halukkaalle naisella vain luottamus ja sekin on Sebastianin tapauksesa hyvin heikko pelastusrengas.

Lopullisen sinetin sille, että Holtitonta miestä voi kutsua mestariteokseksi, antaa Donleavyn upea, aikanaan poikkeuksellisen moderni kirjoittamistyyli. Reaaliaikainen dialogi sinkoilee loisteliaasti ja ajoittainen kolmannen kertojapersoonan käyttö viimeistelee hienosti monivaiheisen tarinan. Paikoin henkilöiden sanailu ja kulttuuriset yhteentörmäykset ovat niin nokkelia, että naurattaa ääneen. Esimerkiksi silloin kun Sebastian kuvailee täysin absurdia kondominostoyritystään. Katolisessa Irlannissa tilanne on niin pöyristyttävä, että miesparka selviää vankilareissulta vain täpärästi. Eikä se ollut ainoa hetki, kun renttu jenkki kolautti päänsä pahanpäiväisesti moralistisen Irlannin ahdasmieliseen peruskallioon. 

Varmasti arvasit, jos et tiennyt, että Holtiton mies oli aikansa skandaali ja kohuteos. Donleavy joutui etsimään julkaisijaa pitkään, ja sen löydyttyä kirja pistettiin pannaan Yhdysvalloissa.

Kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen on aivan uskomatonta, kuinka paljon kirja yhä kuohuttaa etenkin rapakon takana. Kun lukee Goodreadsista The Ginger Mannin arvioita, on hurjaa huomata, kuinka monet nykyäänkin lukevat kirjaa uskonnollisten ja moralististen silmälasien takaa ja ovat valmiita tuomitsemaan etenkin kirjailijan kirjan omaelämänkerrallisten piirteiden takia. Näyttää vaativan erityistä kanttia sanoa olevansa nainen, joka pitää The Ginger Mannista. Ja minähän pidän, todella pidin: yksi parhaimpia Ison K:n kirjoja ikinä!

**

Wikipedian mukaan Holtion mies ilmestyi Suomeksi Pentti Saarikosken käännöksenä. Pekka Tarkka paljasti myöhemmin, että Saarikoski ei saanut käännöstyötään koskaan valmiiksi vaan oikea kääntäjä on Erkki Haglund. Minun lukemassani painoksessa käännöskunnia annetaan Saarikoskelle.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Mustanmeren kalastaja

Yashar Kemal on kirjoittanut vuorista, laaksoista ja merestä, mutta en ole lukenut häneltä vielä yhtään kirjaa kaupungista. Nyt niin tapahtui, vaikka kirjan nimen Kalastaja jota meri vihasi perusteella kaupunkikuvaus tulee yllätyksenä.

Yashar Kemal: Kalastaja jota meri vihasi.
Kirjan kaupunki on Istanbul juuri sellaisena kuin sen itsekin olen nähnyt. Alati ilmettään vaihtava, kihisevä suurkaupunki. Köyhä, likainen, haiseva ja kuitenkin loistelias. Röyhkeä, vaarallinen ja ennustamaton.

Kalastaja jota meri vihasi -kirjassa risteävät Selim-kalastajan ja Zeynel-rikollisen tarinat. Miehet kohtaavat Istanbulin kyljessä sijaitsevassa Meneksen kylässä. Zeynel ampuu mafiapomon kylän kahvilassa ja Selim sotkeutuu tapahtumiin riistettyään aseen Zeynelin kädestä. Tiet erkanevat, mutta lopussa kohtaaminen saa verenpunaiset sävyt.

Alussa Zeynel pakenee poliiseja ilmiömäisesti ympäri Istanbulia. Nuori mies jalittaa poliiseja onnekkaasti, istanbulilaisen köyhälistön avustuksella. Pakomatka saa legendanomaisia piirteitä: toisille Zeynel on poliisivoimia pilkkanaan pitävä sankari, lehdistölle äärimmäisen vaarallinen massamurhaaja. Kaupunkiympäristöön sijoittuva pakomatka on toisinto Kemalin kuuluisimman sankarin Memedin pakomatkoista vuoristossa: vangitsemiselta voi välttyä, mutta oman epätoivon kanssa on vaikeampi elää.

Samanaikaisesti kalastaja Selim jatkaa vaatimatonta elämää Meneksessä. Vaitonainen mies uneksii delfiineistä, miekkakaloista, nuoruudenrakkaudesta ja omasta talosta. Tai hautoo omia kaunojaan salakalastajia ja maanomistajia kohtaan. Kemal ottaa kertojan roolin Selimin rakkaana ystävänä, joka raportoi miehen tunnekylläisistä kalastus- ja merimatkoista.

Vaikka miljöö, kaupunki, on Kemallille uusi, on sanoma tuttu. Kemal oli täysverisesti poliittinen kirjailija, jonka Turkissa luokkajako syntyy maasta ja luonnon rikkauksista. Kirjassa ollaan pitkällä 1990-luvulla ja maaseudulla viljelysmaata havittelevat beit ja passat on korvattu rakennuttajilla, kerrostaloilla ja turistikylillä vaurastuvilla kiinteistösijoittajilla. Vaarassa ovat taas yhteisöt. Tällä kertaa heimon sijasta Meneksen kyläläiset elintapoineen, jonka laajeneva Istanbul on nielemässä kiduksiinsa.

Tutulla tavalla Kemal on jälleen kerran paitsi poliittinen, myös inhimillinen kirjailija. Hän tarjoaa rajatonta empatiaa päähenkilöille heidän vioistaan huolimatta. Zeynel on kohtalonsa uhri: orporukka, itse itsensä kasvattanut ja hengissä pitänyt. Selimillä on vaikeuksia ihmisten kanssa, mutta sitäkin vilpittömämmin mies rakastaa merta. Parhaiten Kemalin kirjoista jäävät mieleen ihmiskohtalot ja yhteisöhistoria. Tarinoissa on aina traaginen pohjavire ja Kemal itse haluaa tulla muistetuksi heikompien äänenä.

Kalastaja jota meri vihasi ei kosketa yhtä syvästi kuin Cukurovan tasankokansan kuvaukset tai Memedin kohtalo. Kirja näyttääkin vajonneen pienoiseen unholaan, ainakin, jos mittana pitää netissä julkaistuja arvioita ja bloggauksia. Niitä en löytänyt Suomen kielellä ainoatakaan.

Kirjan suomenkielinen nimi on muuten aika outo: meren ja Selimin suhde oli minusta enemmän kuin lämmin, vaikka kalasaaliit vaihtelivatkin.

torstai 14. toukokuuta 2015

Isältä pojalle äidistä

Katson listaa niistä - noin 140:stä - Ison K:n kirjoista, joita en ole lukenut. Joukossa on muutama monen kirjan mies [todellakin: mies, ei yhtään naista!], joiden kirjoja en ole koskaan lukenut mielelläni. Yksi heistä on Alberto Moravia.

Kirjojen suhteen pätevät monet elämänohjeiksi sopivat totuudet. Yksi niistä on uuden mahdollisuuden antaminen. Tosin Moravia ei olisi sitä koskaan saanut ilman Iso K-lukuhaastetta.

Ehkäpä olisi muutenkin kannattanut, sillä Moravian Matka Roomaan -kirjan lukeminen sujui leppoisasti. En hullaantunut enkä hämmästynyt, mutta en kärsinytkään! Rooman matka vierähti nopsaan kuin viikonlopun kaupunkiloma. Kirjailijan kynä suihki sukkelaan ja paketoi alusta loppuun rullaavan tarinan.

Alberto Moravia: Matka Roomaan.
Matka Roomaan on kertomus nuoren Marion kesästä, no arvaat varmaan missä, Roomassa. Mario matkaa synnyinkaupunkiinsa tapaamaan isää, josta on vieraantunut muutettuaan äidin kanssa jo lapsena Pariisiin. Isä ja poika selvittävät välejään ja sitäkin enemmän suhdettaan ja muistikuviaan nuorena kuolleesta vaimosta ja äidistä. 

Moraviaa tuntevat arvaavat jo tästä, että Matka Roomaan -kirjassa kirjailija on häntä kiehtovan oidipaalisuuden teeman kimpussa. Kuitenkin psykoanalyyttisempi kuin koskaan. Kirjan koko tarina kietoutuu avainkohtaukseen:
Minä olin...torjunut muiston siitä kohtauksesta, jonka olin joutunut näkemään. Viidentoista vuoden ajan tämä torjunta oli muuttanut minun elämäni uneksi. Nyt olin palannut todellisuuteen  ja tajusin...että ainakin herääminen minun äitini suhteen oli lopullista.
Kyseessä on hetki nukkumaanmenon jälkeen, kun pieni poika herää ja näkee äitinsä rakastelevan vieraan miehen kanssa olohuoneen sohvalla. Äiti huomaa pojan, mutta toisin kuin voisi olettaa, ei keskeytä puuhiaan.

Muistikuva piinaa Mariota: hän haluaa ottaa miehen, joka selvästikin oli sillä hetkellä äidille tärkeämpi, paikan ja yrittää toistaa kohtauksen vanhemman naisen kanssa traumasta irtautuakseen.

Mahdollisuuksia tarjoutuu, kun Mario tutustuu keski-ikäiseen Jeanneen ja tämän teini-ikäiseen tyttäreen Aldaan, sekä isän uuteen rakkauteen, tulevaan äitipuoleensa Esmeraldaan. Seuraa paljon puhetta seksistä, joskin toimintaa odottaville tarjolla on vain farssimaista kommellusta.
Olin sellaisessa mielentilassa kuin ihminen, joka on kokenut pettymyksen rakkaudessa ja joka toisaalta ei pysty päästämään irti pettymyksestään ja toisaalta inhoaa kaikkea mikä voisi auttaa häntä unohtamaan sen.
Äidin halun lisäki oidipaaliteeman toinen puoli ovat sekavat tunteet omaa isää kohtaan. Seurauksena paljon mies-mieheltä -puhetta, sillä samalla kuuluisalla sohvalla vierekkäin, pimeässä istuen. Jos äiti paljastuu vampiksi ja seksiaddiktiksi, saa isäkin omat syntinsä. Vampin puoliso on sutenööri ja tirkistelijä, joka myös sai tyydytetyksi omat fantasiansa.

Muiston lisäksi tarinassa toistuu Marion luonteenpiirre, avoimuus, joka johdattaa häntä holtittomasti tilanteista toisiin. Oidipaalisuuden houkutus ei jää vaan isä-poikasuhteen mustoksi vaan tuntuu olevan yhteinen piirre kaikille Marion Roomassa tapaamille henkilöille.

Moravia antoi kirjalleen kaupungin nimen, mutta oikeastaan Roomalla ei ole siinä osaa eikä arpaa. Muistot ja vanhempien motiivien paljastuminen lamaannuttavat Marion. Roomaan tutustumisesta ei ole tietoakaan: "Elin kaupungissa, joka oli kuuluisa kauneudestaan, mutta jota en tuntenut lainkaan". Rooma on Marion mikromaailma, muutama asunto, muutama huone, parveke ja yksi puistikko. Kaikki mielen sopukoita, joita terapeutti-kirjailija analysoi puolelta jos toiselta.

Matka Roomaan jäi Alberto Moravian viimeiseksi hänen elinaikanaa julkaisuksi romaaniksi. Aivan sopiva päätös sensaatiomaiselle uralle. Sekä kirja, joka sai minut miettimään onko hyvä kirjallisuus sittenkin mielentila eikä makuasia.