keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Kiotolle, rakkaudella

Yasunari Kawabatan Kioto alkaa kevätkukista ja päättyy talvikukkiin. Vuottakaan ei ole ehtinyt kulua, mutta nuoren Chiekon elämä on muuttunut lopullisesti. Ottotytär löytää kaksoisisarensa Naekon, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Kumpikin tytöistä saa sisaruuden onnen lisäksi kokea ensirakkauden yllätykset.

Yasunari Kawabatan Kioto.
Chieko ja Naeko erotettiin lapsina, sillä kaksoityttöjen uskottiin tuottavan vanhemmilleen häpeää. Löytölapsi Chieko sai etuoikeutetun elämän Kiotossa kangastaiteilijan ja -kauppiaspariskunnan rakastettuna lapsena. Naeko jäi alkuperäisille vanhemmilleen, jotka kuolivat nuorina. Orpotytär eli elämänsä Setripuumetsässä puunhakkaajana.

Erilaisista taustoista huolimatta kaksosissa on paljon samaa - muutakin kuin ulkonäkö. Tytöt ovat puhdassydämisiä ja nykynuoriin verrattuna kovin viattomia iloissaan, suruissaan ja haaveissaan. Kuten japanilaisille kaunosieluille ja esteetikoille sopiikin, tarinaa ja tyttärien tunteita kehystävät luonnon ja vuodenkierron muutokset. Kirsikankukat kukkivat ja varisevat, puiden lehvästöt hohtavat kirkkaina ja myöhemmin värit tummuvat. Setrivuoren neulastupsut muovaavat luonnon taideteoksia ja kirjan lopulla tupruaa jo lunta.

Kaikki Kioton luonnon värit tallentuvat kankaankutojien, myös Chiekon isän, kimonokankaisiin ja obeihin. Kankaiden estetiikka on Chiekon perheen elämäntapa ja kangaskuvioissa taistelevat perinteikäs ja länsimaistuva Kioto. Chieko on perinteinen tyttö, pukeutuu ainoastaan isänsä perinnekankaisiin ja japanilaisvaatteisiin. Chiekon isäpuolta ahdistaa siti: seuraavien sukupolvien kutojamestarit ja uuden sukupolven maku ovat työntymässä etualalle. Onneksi neuvokas tytär ratkoo myös isän bisneshuolet.

Kirjan päähenkilö ei kuitenkaan taida olla Chieko vaan hurmaava Kioto, vanha keisarikaupunki ihastuttavine perinteineen. Kiotolaisten elämää rytmittävät juhlallisuudet omine rituaaleineen: niihin valmistaudutaan huolella ja ne eletään antaumuksella.

Kawabata haluaa kuitenkin tarttua hetkeen, jolloin perinteistä on tullut monille jo hieman kuluneita. Edes perinnetyttö Chieko ei jaksa antautua jokaisen juhlan humuun kun elämään on tullut paljon muutakin: vastalöydetty sisar, ensirakkaus, oma tahto ja voima ottaa vastuuta elämästä. Vitilumen pyörre, joka kiepautti elämän ja sen suunnan.

Monta kirjaa on kutsuttu kunnianosoitukseksi. Yksi tässä joukossa on Kawabatan kunnianosoitus Kiotolle.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Viattomuuden loppu

William Faulkneria on kuvattu suurkirjailijaksi, joka harmittavasti jäi suosiossa aikalaistensa, kuten Ernst Hemingwayn, jalkoihin taiteellisen kunnianhimoisuutensa takia.

Faulknerin vaikeatajuisuus on haastavaa, mutta ehdottoman jännittävällä ja kutkuttavalla tavalla. Olen aina yhtä haltioissani, kun saan uppoutua uuten Faulkneriin. Nyt oli vuorossa Kaikken pyhin. Verenpunainen naisvartoalo tummassa kannessa kertoi, että tarjolla saattaa olla poikkeuksellisen rankka tarina.

William Faulkner: Kaikkein pyhin.
Näin olikin. Kaikkein pyhin on kirja julmasta aiheesta: nuoren tytön raiskauksesta ja viattomuuden lopusta. Faulkner ei lähesty aiheitaan tunteet edellä tai selityksiä tarjoten, joten kauhu, häpeä ja myötätunto jätetään lukijalle. Miten seitsämäntoistavuotiaalle Temple Drakelle ylipäätään kävi näin? Miksi hän ei pysäyttänyt tapahtumien kulkua vaan antautui painajaisen vietäväksi?

Tarinan alussa uskalias ja hemmoteltu kollegekaunotar harrastaa satunnaisia kavaljeereja ja päätyy viikonlopuksi viinatrokareiden seuralaiseksi Syvän etelän syrjakylälle. Joutuu impotentin Popye-nimisen gangsterin raiskaamaksi - se tapahtuu maissintähkällä - ja seksiorjaksi bordelliin. Ja menettää henkisen ja ruumiillisen viattomuutensa yhdessä yössä - aivan kuten Rosita Alberto Moravian Kahdessa naisessa

Kaikken pyhimmän varsinainen päähenkilö, ja kertoja, on kuitenkin lakimies Horace Benbow. Benbow kyllästyy elämäänsä, jättää vaimonsa ja äkkipäissään liftaa kotikaupunkiinsa Jeffersoniin. Ollaan taas tutussa paikassa, mielikuvituksellisessa faulknerialassa, Yoknapatawphan piirikunnassa.

Benbow saa tehtäväkseen selvittää "neekerisurmaajan" -tapauksen, johon Temple on joutunut osalliseksi. Old Frenchmannin viinatislaamossa on tapettu vähä-älyinen neekeri. Tapon syylliseksi on ilmoittautunut, selvästi jonkun toisen puolesta, tislaamon omistaja Goodwin. Goodwin pelkää tappajaa, julmaa liikekumppaniaan Popyetä. Jutun selvittäminen johdattaa Benbowin paitsi jutun, myös Templen jäljille, ja päättyy epäoikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Ja kaiken tapahtumisen keskellä Benbow sukeltaa omiin haluihinsa, arvoihinsa ja selvittelee suhteita omiin läheisiinsä.

Kaikken pyhin on Faulknerille tyypillisesti tarina amerikkalaisesta epäoikeudenmukaisuudesta, rotujen ja yhteiskuntaryhmien syvästä kuilusta. Erot ovat fataaleja ja kyseenalaistamattomia.

Vuonna 1931 julkaistu Kaikken pyhin oli Faulknerin kirjallinen läpimurto. Kirjailija halusi shokeerata ja siinä taatusti onnistui. Huikaisevaan, ylevään ja tyylikkääseen Snopes-trilogiaan verrattuna Kaikkein pyhin on kuitenkin vielä raakile. Enkä suosittele aloittamaan Faulknerien lukemista tästä kirjasta, sillä se on miehen kirjoita kaikken vaikein. Niin paljon jätettiin sanomatta ja selittämättä, että välillä mietin lukevani viimeistelemätöntä käsikirjoitusta.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Kultakausi ja asekausi

Eduardo Mendozan Kissatappelu Madrid 1936 on hämmentävä kirja. Piirrän mielessäni miellekarttaa kirjan aiheista ja niitä on monta.

Eduardo Mendozan Kissatappelu Madrid 1936.


Aihekartan haarat saavat nimet Espanjan keskiaikainen taide, Madrid, sotilasdiplomatia, rakkaus, luokka- ja kulttuurierot, monihenkilöisyys ja taiteen tutkimus. Kerronnalliset haarat luokittelen taideanalyysiin, satiiriin, komediaan, dekkariin ja romantiikkaan. Analyyttinen lähestymistapa sopii kirjalle, jonka päähenkilönä seikkailee, tai kaiketi ennemmin toilailee, taidehistorioitsija Anthony Whitelands.

Mendozan fuusioromaania kehystää Madrid vuonna 1936, kaupunki Espanjan sisällissodan kynnyksellä. Falangistit, kommunistit ja fasistit taistelevat vallasta ja länsimaat hämmentävät tilannetta omalla sotilasdiplomatiallaan. Vilahtaapa kirjan sivuilla hetken päästä valtaan nouseva Francokin.

Mendoza on päätynyt tarkastelemaan kotimaansa historiaa ulkomaalaisen, Espanjaan ja maan kuvataiteeseen ihastuneen englantilaisen silmin. Päähenkilö Anthony on samalla sekä ihastuttavan oppinut että ällistyttävän typerä.

Whitelands kutsutaan Madridiin arvioimaan Igualadan herttuan taidekokoelmaa, mutta mies päätyy keskelle kytevän kaupungin sisä- ja ulkopoliittista kähmintää. Lyhyt työmatka venähtää viikkojen seikkailuksi, kun taiteentutkija törmää taideväärennyksiin ja poliittisiin ryhmittymiin. Tavallisesti elämäänsä tunteiden säästöliekillä elävä Anthony retkahtaa herttuan tyttäreen, tuntee sympatiaa falangistien politiikkaan, löytää karismaattisesta falangistijohtajasta sielunveljen ja saa peräänsä Espanjan poliisin, kommunistiterroristin, prostituoituna työskentelevän vakoojan ja brittiläiset diplomaatit. Kirja tarjoilee dekkarimaisuutta yllättävine juonenkäänteineen ja satiiria tilannetajuttoman päähenkilön hahmossa.

Monista teemoista ja lukemattomista juonenkäänteistä huolimatta Kissatappelu on leppoisaa luettavaa. Mendoza kirjoitti perinteisen juoniromaanin, jossa tapahtumat kerrotaan ilmavasti. Kirja saattaa hyvinkin olla yksi helppolukuisimpia kirjoja, joita Isossa K:ssa on koskaan julkaistu.

Mendozan kerronta on pidättyvää ja epäsuoraa, oletettavasti englantilaisen päähenkilön kunniaksi. Henkilöt jäävät sieluttomiksi eikä rakkaustarinassa, politiikassa tai tapahtumissa ole minkäänlaista syvyyttä.

Parhaimmillaan Kissatappelu on niinä hetkinä, kun Anthonylle tarjoutuu mahdollisuus taideanalyyseihin. Velasquésin maalauksia katsellessaan Pradon taidemuseossa. Maalauksista tai taiteilijan elämästä kertoessaan taiteentutkija päästää intohimonsa valloilleen ja ihastuttaa, tai pitkästyttää, kuulijansa oppineilta tulkinnoillaan.

Mikä mahtaa olla syy siihen, että Mendoza valitsisi Anthonyn intohimon kohteeksi Espanjan maalaustaiteen kultakauden ja etenkin Velazquézin? Taiteilija palveli kuningas Philip IV:n hovia ja oli erikoistunut pateettisiin muotokuviin. Yksi vastaus saattaa olla Anthony, jo itsessään herra patetia.

Mendozan Kissatappelu oli outo, hassu ja samalla sekava kirja. Aiheita riitti, mutta oliko se kaikki pakko tunkea yksiin kansiin? Ai-jai Eduadro - mitähän kirjallesi olisi tapahtunut, jos se olisi alunperin päätynyt skandinaavisen kustannustoimittajan käsittelyyn?