sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Akatemian aarteet

Saul Bellow on Iso K:n inhokkikirjailijoitani. Kyyninen, raskalla kädellä kirjoittava mastodontti. Hidas ja seisahtunut kuin samea sisäjärvi tuulettomana syyspäivänä. No en tunne Bellowia, tietenkään, mutta sellaiselta miehen kirjojen lukeminen nyt vain tuntuu!

Ja sitten on tämä elitismi. Ei nappaa yhteen. Bellowin piirit ovat suppeita ja suljettuja. Niissä liikkuvat akateemiset ja älykkäät ihmiset. Heillä on runsaasti tiedon ja kulttuurin sivistystä, mutta sydämen sivistystä sitäkin vähemmän.

Bellowin kirjan Löyhäsuinen mies ja muita kertomuksia kansi näyttää, mistä on kyse. Ärsyttävä jäärä suu teipattuna. Hän on vaimolleen, ystäville, rakastajattarilleen ja koko seurapiirilleen yksi pain in the ass.

Saul Bellow: Löyhäsuinen mies ja muita kertomuksia.
Bellowin kertoja on useimmiten professori tai vähintäänkin korkeasti kouluttautunut - joka tapauksessa pääkopan sisältä täyttä timanttia. Älykuninkaiden arkkityyppi on Victor Wulpy, joka Millainen päivä sivulla oli -novellissa lennättää rakastajatartaan pikadeiteille lentojen välilaskeutumispaikoille. Victor on lännen älykapteeneita: hankkii elantonsa luennoilla 10 000 dollarin tuntitaksalla. Ja ylläpitää oppineiden nokkimisjärjestystä yli-ihmismäisellä tarmolla ja energialla.

Löyhäsuinen mies on ikääntynyt professori, joka tilittää lukemattomia möläytyksiään. On tullut loukattua yhtä sun toista tässä elämässä, mutta hei sellainen kun oon, minkäs sille voin. Novelli on yksinkertaisesti anteeksipyyntötarina loukatuilta, ja etenkin vaimolta, joka kaiken kestää urheasti.
Annoin heikkoudelleni periksi. Mikä minuun menee? Olenko minä muka liian hyvä harrastamaan tekopyhyyttä?
Se on Bellowin mukaan sellaista juutalaishuumoria. No siitä minä en tiedä mitään!

Bellowin kirjat ovat täynnä Alvar Aallon näköisiä miehiä: paksujen kulmien ja veltostuneiden yläluomien alta tuijottaa intensiivinen ja vaativa katse. Kai se on sitä karismaa. Hahmot ovat äärimmäisen itsekeskeisiä, mikä tee kertomuksista tylsää ja synkeää itsetilitystä.

Itseriitoisia herroja enemmän minua ärsyttävät naiset, jotka suostuvat lennähtämään lentokentälle viettääkseen muutaman tunnin maailmanluokan älyniekan seurassa. Joka tosiasiassa voi juuri ja juuri sietää naista seksipartnerina - ja sitäkin pitää analysoisa kantilta jos toiselta - ja ilmisseuralaisena ei lainkaan. Naiset tunnistavat ansionsa muilla  elämän osa-alueilla, mutta eivät silti rohkene haastaa miehiään rohkeasti. Naisten kapina - sepä vasta tekisi Bellowille hyvää!

Bellow kirjoittaa myös juutalaisuudesta, juutalaisena miehenä elämisestä ja kasvamisesta Yhdysvalloissa. Oppineen elämän odotukset olivat varmastikin korkealla - lakimies, opettaja, professori, taitaiteilija tai muuta sen suuntaista - ja suvun paineet suuret. Bellowin kattaus sisältääkin aina kukkuroilleen juutalaista perhe- ja sukurakkautta ja sen analyysiä.

Bellowin kunniaksi täytyy sanoa, että kirjailijana hän on helposti tunnistettava. Arkiseen puheeseen sisältyy älyllistä filosofointia, melankoliaa ja komediaa, nokkeluuksia ja aforismeja. Varmaan siinä on itseironiaakin, mutta sepä jäi tällaiselta tosikkolukijalta huomaamatta.

Bellowin novelleissa haisee ja maistuu elämän ehtoopuoli. Jos Bellow jollekin kirjoittaa niin hieman iäkkäämmille ihmisille. Voi hyvin nähdä hänet lukemassa tekstejään amerikkalaisen huippuyliopiston senioreiden alumni-illassa. Ehkä sellaisessa osaisin itsekin arvostaa Bellowia aika lailla nykyistä enemmän.

Salarakastajan saaliit

Jayne Anne Phillips kirjoittaa vakavista aiheista kevyesti kuin höyhenen lento. Keveys on aitoa kirjoittamisen taikaa: kun runollisuus kättelee surua ja kamalaa, syntyy koskettavankaunista jälkeä.

Olen rakastanut jokaista Jayne Anne Phillipsin kirjaa. Niin myös Quiet Dellin Murhenäytelmää. Tarinaa perhesiteistä, manipuloinnista, massamurhista ja murheesta versoavasta rakkaudesta. Järkyttävä yhdistelmä kertoa ja vielä järkyttävämpi lukea! Tosin tässä kirjassa Phillips tekee sen yhtä sentimentaalisesti kuin Äidin ajassa, mutta kestän senkin, sillä lopputuloksena on ikimuistoinen selviytymistarina hirveiden tekojen kohtaamisesta.

Jayne Anne Phillips. Murhenäytelmä.
Murhenäytelmä alkaa ihanasti. Vuosi 1930 vaihtuu vuoteen 1931. Phillips lahjoittaa kirjan alkuun erityistä taikaa antamalla ensimmäiset sanat Eicherin perheen nuorimmalle lapselle Annabellille. Annabel on herkkä jä erityisen taiteellinen - ehkäpä lyyrinen Jayne Anne on kirjoittanut häneen jotain nuoresta itsestään. 
Kun vuosi vaihtuu, tuulessa kuulee kellojen kilinää. Vanhat vuodet putoavat maahan valoina...Mutta ylhäällä kellot soivat kaikille jotka elävät.
Phillipsille tuttuun tyyliin Annabel on vain yksi kirjan äänistä. Joulua viettää myös äiti Asta, vararikon partaalle ajautunut, taloudenhoitotaidoiltaan vajavainen käsityöläistaiteilija. Leski ja yksinhuoltaja jo muutaman vuoden verran. Joulunviettäjien joukossa on myös Charles: perheen alivuokralainen, joka suunnittelee pelastavansa Eicherit naimalla Annan. Anna ei tästä ilahdu, sillä hänellä on sydämmessään ihanan salainen suunnitelma: hän on tavannut sielunveljen, kirjeystävän, ja tulevan aviomiehensä.

Pienen perheen tarina kerrotaan preesensissä: kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Kun vuosi vaihtuu, kaikki tuovat tilaan omat äänensä, surunsa ja toiveensa paremmasta huomisesta. Kaunein ääni on annettu Annabellille. Pienellä tytöllä on valovoimaisen taiteilijan, yleisöjen valloittajan sielu odottamassa erityistä elämää. Ja melkein itkettään, kuinka olisin voinut sulautua tunnelmaan, jos en olisi tiennyt. Tiennyt sitä, että Murhenäytelmä on kirja massamurhasta. Vastenmielinen ja julma aihe, muutaman sivun päässä odottava musta aukko. Siihen sammuu Annabelinkin tähtisäteily.

Astan kirjeystävä on Cornelius O´Pierson tai vaihtelevasti Powers: keski-ikäisiin naisiin "erikoistunut" massamurhaaja. Nelikymppisissä leskissä on kosolti uhripotentiaalia. He ovat luopuneet romanttisen rakkauden unelmasta ja etsivät huolenpitoa ja suojelusta.

Pierson/Powers ei valitettavasti ole Phillipsin kirjallisen mielikuvituksen tuote vaan oikea henkilö. Asta ja hänen lapsensa olivat miehen viimeiset uhrit, mutta kukaan ei tiedä, kuinka monta ihmistä mies ehti murhata. Phillips on kertonut kuulleensa Pierson/Powersin tarinan 6-vuotiaana äidiltään. Äiti oli näyttänyt tyttärelle murhapaikan: likaisen tien, autoja molemmin puolen tietä, ja ihmisiä etsimässä jotain, minkä voisi viedä pois matkamuistona. Omina todistusaineistonaan Phillips käyttää valokuvia, lehtileikkeitä ja pätkiä oikeudenkäyntipäiväkirjasta.

Kun Asta kuolee, Phillips ottaa kirjansa keskushenkilöksi Chigaco Herald Tribunen rikosreportterin Emily Thornhillin. Emily on reipas tyttö, poikkeuksellisen itsenäinen 30-luvun naiseksi, älykäs ja kunnianhimoinen. Hahmossa on ilmiselvää naisasiaa. Emily ottaa omakseen Eicherit, heidän tarinansa, koiransa ja jopa Eicherien pankkiirin, johon solmii romanttisen suhteen.

Emily jäljittää Eicherin jutun johtolangat, saa oikeudet moniin haastatteluihin, taustatietoon yksinoikeudella ja seuraa oikeudenkäyntiä vuonna 1931 sekä sen päättymistä hirttotuomioon vuonna 1932. Kun murhatutkimukset etenevät ja sen edetessä yksityiskohdat selvenevät, muuttuu Emilyn elämän. Murheesta versoaa rakkautta ja vastuunkantoa muista ihmisistä, melkein liiaksikin.

Emily kahlaa läpi kaikki ne vaiheet, jotka murhenäytelmistä selviävät läheiset joutuvat kohtaamaan. Menetelmä on sama, joka Phillips käytti Äidin ajassa kertoessaan toisen elämän hiipumisesta ja uuden elämän syntymisestä.

Murhenäytelmässä Jayne Anne Phillips on tunteellisempi ja metafyysisempi kuin koskaan. Mutta liian pitkälle sinne ei vajota, vaikka lopussa Emily saa kuin saakin sormuksen - muttei sentään avioliittoa - lapsen - vaikkei häntä synnytäkkään - sekä ikuisen suojelijan homomiehestä ja hänen rakkaastaan. Siitä samasta Charlesista, joka aikoinaan vakavissaan kosi Asta Eicheria.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Onnentytön viimeinen kesä

Kesä yksin 17-vuotiaana Manhattanilla. Ei perhettä, ei kesätöitä, luksushuoneisto palveluskuntineen vain omassa käytössä. Truman Capoten Kesän taittuessa -esikoisteoksen alku-asetelma saa jokaisen nuoren kihisemään kateudesta.

Kirjan onnentyttö on nuori ja rikas Grady McNeil, joka ensimmäistä kertaa elämässään saa jättää perheen jokakesäisen Eurooppa-loman väliin. Gradylle on tulossa kaikkien aikojen kesä. Hän on yksin ja rakastunut Clydeen. Clyde on Gradyn salainen, ikioma kielletty hedelmä: houkutteleva, mutta sosiaalisesti aivan sopimaton. Eikä hänestä tiedä mitään Gradyn seurapiiridebyyttiä suunnitteleva äiti-McNeil!

Truman Capote: Kesän taittuessa.
Nykynuorta varmaan harmittaa: ei ollut whatsappeja, skypejä tai muita jatkuvan vastavakoilun välineitä. Äidiltä tulee sähkösanoma muutaman kerran kesässä ja puhelimellakin soitetaan aniharvoin.

Kesällä kohtaavat autot ja teinit - amerikkalaisen nuoruuden klassinen tutkapari. Grady ja Clyde tapailevat pojan työpaikalla pysäköintialueella. Grady lymyilee parkkiautojen takapenkeillä, tupakkaa kuluu, ja aika ajoin nuoripari hurjastee päämäärättömästi ympäri New Yorkia. Vauhti on kovaa, lopussa liian kovaa. Siinä on kesän taite ja päätepiste.

Capote kirja on ohkainen ja tiiviiksi pakattu. Kesä alun täyttää polttavan ja pelottavan rakkauden huuma. Siinä välissä nuoret ehtivät hullantua, asua yhdessä, riitaantua, erota ja mennä peräti naimisiin. Kaksi toisilleen vierasta, mutta vahvatunteista nuorta, sitoutuvat toisiinsa liian nopeasti salaisesti erilaisuuttaan uhmaten. Suhteella ei voi olla tulevaisuutta, mutta itsepäinen Grady on päättänyt rakastaa poikaa - vaikka vain tahdonvoimalla. Taustalla hehkuu helleaallon kouraisema New York, jossa on liian, liian kuuma ajatella selkesti.

Kesän taittuessa kuohuu nuorta uhmaa ja se on helppo uskoa nuoren ihmisen kirjoittamaksi. Kirja onkin Capoten kuoleman jälkeen löydetty ja julkaistu käsikirjoitus, jonka mies oli kirjoittanut hieman yli parikymppisenä. Kirjassa etsitään itseä ja hukutaan samalla. Kahmitaan vimmaisena elämää, sillä niin voi unohtaa pahimmat pelot. Kaikki sellainen sekainen nuoruus ja hulluus, joka on helppo muistaa ja palauttaa mieliin. Kuin tulikuuma, kesäinen New York, jossa jokainen askel on polttava.

Kesän taittuessa on kypsä, hieno kirja, joka jokakuta koskettaa enemmän, jokakuta vähemmän. Lukiessa ymmärtää, että sen kirjoittamisesta on, nuoruuden universaaliudesta huolimatta, kulunut aikaa. Tuntuuko se sitten nostalgialta vai jo hivenen epäajankohtaiselta, riippuu lukijasta. Minusta jälkimmäiseltä.

Kesän taittuessa on joka tapauksessa niin hyvä kirja, ettei ole mitään syytä, miksei sitä olisi voinut julkaista jo Capoten eläessä. Miksi kirjailija piilotti käsikirjoituksensa? Siksikö, että homoseksuaali Capote koki heterorakkauden kuvaamisen epäaidoksi tai aiheen teennäiseksi? En tiedä, onko tässä ajatuksessa mitään perään, mutta se tuli mieleeni kirjan pariskunnan epätapainosta: Grady on vahva, mutta Clyde hentoisesti kuvattu - kuin Gradyn etäisempi varjo vain.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Oikuttelevat muistot

Valitsin oikein kun luin YiYun Lin myöhemmin suomennetun, mutta aiemmin kirjoitetun, Kulkurit ennen Kultapoikaa ja smaragdityttöä. Pääsin seuraamaan kirjailija-Lin kehitystä ja sain toivomani: monikulttuurisia, moderneja tarinoita Kiinassa kaupungistuneista, keskiluokkaistuneista ja Yhdysvaltoihin emigroituneista maanmiehistä.

YiYun Li: Kultapoika ja smaragdityttö.
Kultapojassa ja smaragditytössä Li ottaa novelleihinsa muutamia miljardeista ja jäsentää hyvin henkilökohtaisesta näkökulmasta kiinalaisen yhteiskunnan kummallisuuksia. Kiinnostavia ja outoja kurkistuksia kiinalaisten elämään: naisten armeija, avioliittovälitys, lapsikauppa, avioliittosopimukset ja itsekurin kulttuuri. Ja lukevana naisena tulin surulliseksi - ja välillä todella vihaiseksikin - naisen elämän vähäarvoisuudesta. Liin sanoin: "Kiinassa eläminen on elämää maassa, jossa ollaan eteviä keksimään rikoksia ja vielä etevämpiä keksimään niille rangaistuksia" - etenkin naisille.

Kultapoika ja smaradgityttö on novellikokoelma. Novellit sopivat Lin kirjoitustyyliin ihanasti. Ne ovat episodeja jostain merkittävästä hetkestä, hyvin inhimillisä, lämpimiä ja raikkaita. Ei ihme, että Litä on verrattu itseensä novellien mestariin Alice Munroon.

Kultapoika ja smaragdityttö on valittu kokoelman nimeksi ja lippulaivanovelliksi todennäköisesti eksoottisen nimensä takia eikä niinkään siksi, että se olisi kokoelman helmi. Muilla novelleilla onkin yllättävän tavanomaisia nimiä: Ystävällisyys, Omistaja, Aika kiittää...Lin kirjoittamisesta aistii kaunista vaatimattomuutta: tarina puhuu puhtaasti ja koruttomasti.

Kokoelman aloittaa novelleista pisin Ystävällisyys. Siinä naimaton, unelmistaan ja ihmissuhteista tietoisesti luopunut hillitty nainen muistelee elämäänsä. 41-vuotias kertoja on valinnut askeettisen elämäntavan, jossa ei ole tilaa tunteille tai lämpimille ihmissuhteille:
Mutta vihamielisyyden kestää helpommin kuin myötätunnon, ja ajan oloon vähiten vahinkoa aiheuttaa välinpitämättömyys.
Tunteiden lisäksi kertoja välttää muistelemista: ei kannata varastaa itselleen muistoja toisten elämästä, tieten tahtoen tai tahtomattaan.
Minä en halunnut olla se, joka kantaisi tämän illan muistoa hänen puolestaan.
Kiinalaisten yksinäisyys ja yksityisyys on hukkumista miljoonien jalkoihin. Pahimmillaan se on julmuutta, parhaimmillaan suopeamielisyyttä.

Hänenkaltaisensa mies on hauska ja ajankohtainen tarina blogikulttuurista: webbiin mahtuu monia todellisuuksia, enemmän tai vähemmän tosia. Syntyy myös tunnesiteitä, vaikka hetkeksi, ja mahdollisuuksia kokea sielunkumppanuuden hetkiä. 

Novellien kuningattaret olivat Vankila ja Palavat talot.

Vankilassa ei olla rakennuksessa vaan ihmisten keskinäisen riippuvuuden luomassa tunnesiteiden vankilassa. Amerikkaan imigroitunut keski-ikäinen pariskunta menettää ainoan tyttärensä auto-onnettomuudessa. Yhdysvalloissa vaurastuneet vanhemmat ajattelevat ratkaisevansa ongelman rahalla: he ostavat Kiinasta nuoren naisen sijaissynnyttäjäksi. Syntyy luottamusta ja ystävyyttä, mutta myös viekkautta ja julmia aikeita, joita ei rahalla ratkaista.

Palavat talot kertoo varttuneempien rouvien erikoisesta ystävyydestä. Työelämän ulkopuolella elämänsä viettäneet, perheelle uhrautuneet ja eläkeikään varttuneet ystävykset huomaavat statuksensa uhatuksi, kun yksi rouvista kohtaa avioeron. Rouvat tuntevat suurta huolta kaltaistensa kohtalosta ja perustavat etsivätoimiston miehiään salasuhteesta epäileville naisille. Rouvien liiketoiminta kukoistaa, samoin ystävyys, ja pienimuotoista julkisuuttakin siunaantuu rouvaetsiville. Asiakastapauksiin suhtaudutaan viileästi, mutta rouvien muistossa on paljon sellaista, joka ei ole sopusoinnussa moitteettoman kulissin kanssa. Elämänohje kuuluu näin: "keskity pitämään sielu kaukana petollisen maailman intohimoista".
Jos epäilet aaveen istuvan tyynysi vieressä, niin aave istuu siinä ikuisesti.
Rouvien tarina on tyyppistä Litä. Novelleissa on usein suppea ja meinimalistinen tapahtumien taso ja sen alla syvä ja suljettu muistelemisen taso. Elämänkäänteet pakottavat Lin henkilöt kohtaamaan piilotetut muistonsa: alitajuntaa ei voi tuhoa edes äärimmilleen viety itsehillintä.

Ja mikä sitten olikaan niminovellin, Kultapoika, smaragdityttö, tarina: keski-ikäinen mies ja nainen menevät naimisiin, jotta saisivat viettää loppuelämänsä yhdessä sulhasen äidin kanssa. Motiivi se on sekin!