sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Julma nuoruus

Ei pidä paikkaansa, että Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta olisi Ison K:n ensimmäinen dekkari. Ensimmäinen on vuonna 1938 julkaistu Graham Greenen Kiveä kovempi. Tai jos ollaan väristä tarkkoja, lukemallani Greenellä on punaiset kannet, joten se on julkaistu ensi kertaa Tammen aiemmassa Kurki-sarjassa.

Graham Greene: Kiveä kovempi.
Oma kirjamakuni on vähän rajoittunut: en yleensä pidä fantasiasta enkä dekkareista. Poikkeus saa vahvistaa tämänkin säännön: pidin Kiveä kovemmasta melkoisesti.

Kiveä kovempi on kuvaus nuorisorikollisuudesta, sen taustoista ja aikuistumisen vaikeudesta. Kirja on tyylipuhdas yhteiskunnallisesti kantaaottava klassikko, joka ammentaa aiheensa luokka-, sukupolvi- ja sukupuolieroista. Se on myös tarina miesten välisestä toveruudesta ja sen ehdoista. Lisäksi Kiveä kovempi on komeasti kirjoitettu kirja, jossa ihastuttaa erityisesti rytmikäs dialogi ja nerokas tunnelmankehittely.

Greene on moraalista ja uskonnosta kiinnostunut kirjailija, jonka henkilöhahmoja painavat menneisyydet haamut ja henkilökohtaiset arvoristiriidat. Henkilöt ovat kohtaloidensa, joihin ei yleensä kuulu onnellinen loppu, leimaamia. Teemoissa taistelevat oikeudenmukaisuus ja petollisuus.

Kiveä kovemmassa ollaan kesäisessä Brightonissa. Ilmiset parveilevat kylpyläkaupungin huvittelualueella heittäen hetkeksi syrjään arkihuolet ja pahantuulisuuden. Säteilevän auringon alla on helpompaa unohtaa karumpi todellisuus, joka kirjan nuorenparin - Pinkien ja Rosen - kohdalla on työläiskorttelin löyhkä ja sydämmettömyys. Alaikäiset nuoret keplottelevat itsensä naimisiin, vaikka katolisina tietävät syyllistyvänsä kuolemansyntiin. Rose yrittää saada edes ripauksen ensirakkauden autuudesta, mutta paatunut Pinkie tarvitsee vain juridisen suojakilven. Mutta Pinkie ei olekaan ihan tavallinen 17-vuotias vaan pienen, reviiritaistelua käyvän rikollisjengin johtaja.

Ensialkuun kirjassa ei näytä olevan aihetta dekkariksi: poliisi ei haluaisi sekaantua jengien välienselvittelyyn. Toisin kuitenkin päättää keski-ikäinen sulotar Ida Arnold, tapahtumiin vahingossa sekaantunut silminnäkijä. Idasta sukeutuu luonnostaan lahjakas maallikkoetsivä, joka selväpäisyytensä ansiosta saa pelastettua Rosen kuolemansynneistä pahimmalta, itsemurhalta.

Ihmisenä Greene oli syvästi kiinnostunut uskonnoista ja hänen päähenkilönsä suorastaan huutavat kristillistä tulkintaa. Äärimmäisen vastenmielinen Pinkie on luopunut katolisesta uskosta ja valinnut tietoisesti koston, välivallan ja ikuisen kadotuksen. Ida puolestaan on langennut neitsyt: empaattinen ja avosydäminen vääryyttä kokeneille - pesunkestävä myötämielisyyden ja rakkauden suurlähettiläs.

Seksuaalisuus on Pinkielle tunteista vaikein. Jäänkova teinirikollinen näkee oman mitättömyytensä rakastajana ja tuntee ruumiinnautinnoista vain pelkoa ja häpeää. Välissä vilahtaa jotain ihmimillistä:
Hänestä tuntui kuin jossain olisi hellyys liikahtanut, kuin kerjäläinen suljetun talon ulkopuolella, mutta häntä sitoi tottumus vihaan.
Niin: noin kauniisti Greene kirjoittaa!

Ida puolestaan jakaa omaa ruumistaan halukkaasti omatunnontuskia tuntematta. Idan ja Pinkien välissä on kokematon Rose, jonka Pinkie viettelee kadotuksen tielle - lukijan mielestä surullisen helposti.

Kiveä kovempi kuuluu Greenen varhaistuotantoon ja siksi on jotenkin hyvin luontevaa, että sen aiheena on nuoruus. Ja hei kaikki opettajat ja nuorison kanssa tekemisissä olevat: Kiveä kovempi on kestänyt aikaa paljon paremmin kuin koululukemiston ikiklassikko Sieppari Ruispellossa!

Kun kirja loppuu, Greene jättää lukijaa vaivoiksi uuden tarinan. Se alkaa sanoin "Tyttö kulki ohuessa kesäkuun auringonpaisteessa nopeasti kohti kaikkein hirvittävintä kauhua." Se jättää surulliseksi, mutta samalla ymmärtää lukeneensa viimeiseen virkkeeseen asti hiotun klassikon.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Käärmeenkierros

Maailma on paratiisi, jonka yllä ja alla viriävät tuhoisat voimat. Hetkisen voi tuntua tyyneltä kuin kesäpäivä makeanlämpöisellä kukkakedolla tai uiskentelu elämänpuun loputtomissa koloissa ja onkaloilla. Mutta valpas sielu tietää, että aina on löytynyt sykähdyttävä tarina, joka viekottelee ihmiset liittymään tuhoajien joukkoihin.

A. S. Byatt on kirjailija, joka näkee kaus taakse- ja eteenpäin. Ragnarök, Jumalten tuho, kertoo tuhosta ja tuhoajista. Sen jumalallisesta voimasta, joka yhdistää ajat ja aikakaudet. Siitä ennustavat kansojen jumalalliset tarut ja tarustot. Sitä ennustusta toteuttavat ihmiset noustessaan toisiaan vastaan sodissa ja taisteluissa.

A. S. Byatt: Ragnarök.
Tämän tietää pieni, laiha tyttö, joka on viety maailmansotaa turvaan Englannin maaseudulle. Maaseutu versoo ja kukoistaa. Viisivuotiaan paratiisissa tuoksuvat marjapensaat, leinikit, tuhatkaunot, leijonanhampaat, unikot, esikot, luhtikitukot, kultakaunokit - kukin vuorollaan vuodenkierron iloisina yllätyslahjoina. Kiehtovin kaikista on puu, saarni, noenmustine silmukoineen.

Puu on kasveista tärkein, tietää laiha lapsi. Puun merkityksen lapsi oppii tuntemaan uppoutessaan kuvakirjoihin kätkettyihin maailmoihin. Löytyy John Bunyanin Kristityn vaellus - liian looginen ja opettavainen - ja skandinaavinen jumaltarusto Asgård ja jumalat. Asgård on puhdasta magiaa ja se kertoo sen, minkä lapsi aavistaa - maailman lopun. Ja auttaa lasta valmistumaan oman elämän sankarin, Afrikassa taistelevan isän, mahdolliseen loppuun.

Yggdrasil, maailmansaarni.
Alussa ei ollut mitään. Ennen tuhoa oli Yggdrasil, maailmansaarni, joka ulottui Hel-maailman huuruista kauas Jotunheimiin, jääjättien asuinpaikkaan. Lisäksi oli jättimäinen päärynälevä, Rándasill, merentäyttävä metsäpuu. Viimein syntyivät jumalat, hoivasivat Asgårdin paratiisia ja salassa muilta alkoi tuttu ja varallinen leikki: jumaljuoniminen. Petollisin kaikista oli Loki, rauhanrikkuri ja ilkivallantekijä, monimuotoinen. Ja lopun alkua oli Taivaalta putoava Midgård-käärme, lokin tytär, kaikkiruokainen ja ikuisesti nälkäinen. Sille kelpaavat vapaakiduskotilot, punamerikorvat, sargassokrotit, merisiilit...Käärme kasvaa kasvamistaa tullen niin isoksi, että törmää omaan häntäänsä. Samassa suhteessa kasvaa Lokin vallanhimo, joka päättyy kauheaan Ragnarökin aikaan. Kaikki kuolee, tuhoutuu ja katoaa - jäljelle jäivät vain verkkaisesti keinahtelevat mustat laineet.

Ragnarök on kaunis ja tarumainen kirja, kuten aiheensa. Siinä luetaan taruja ja kerrotaan kuvista kuin muistuttaen ajasta, jolloin kuva- ja sanataide täydensivät toisiaan. Tarukirjat ovat massiivisia, ehkä melkein liian painavia pienen tytön lukea.

Jumalten tuho on pienenpieni kirja, kevyt kannatella, mutta haastava lukea. Hyvin sivistynyt - kaikki ne luetut tarustot ja myytit - , hyvin oppinut - kaikki ne lähteenä käytetyt kasvi- ja elänkirjat - , hyvin tarkkaan mietitty - kirjailijan omat selitykset tarjoava epilogi. Mutta silti vaivaannutavan kylmä ja etäinen: niin osasiltaan täydellinen, että tulee melkein syyllinen olo, kun kirjasta ei lumoudu.

Sama vaivaa muitakin:
Lumiomenan mielestä Ragnarök on sivistynyt romaani, joka kuitenkin voisi hyödyntää myyttejä kiinnostavammin tarinan osasina.
Taikakirjaimet tietää paljon myyttiromaaneista ja myös harmittelee myyttien ja tarinan onnahtelevaa suhdetta.

Ennen kaikkea Ragnarök laittaa miettimään käärmeenkierrosta. Sellainen paratiisi, kuin meillä nyt, mutta jumalten tuho, onko se odottamassa jossain? Onko taivaalta tippunut tavallisenoloinen käärme, joka pinnanalla ahmii ja kukoistaa omaa häntäänsä etsien? Joka myrkyttää maailmaa ihan vain siksi, että sen luonto on sellainen?

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Inhimilliset tragediat

Yiyun Li: Kulkurit.
Vanhemman menettäminen lapsena, puolison menettäminen keski-iässä, lapsen menettäminen vanhuksena. Ihmiselämän kolme pahinta tragediaa. Kaikki ne sisältää YiYun Lin Kulkurit, tarinoita rujoista, sairaista, köyhistä, julmista, vinksahtaneista tai muuten vaan surullisista ihmisistä.

Lin Kulkurit on kertomus kurajokelaisista. Tyhjyyteen perustetusta ja tiiviisti rakennetusta kylästä, jossa kaikki kaipaavat - mutta jäävät silti vaille - yksityisyyttä ja yhteisöllisyyttä.

Kurajoella ihminen ei puske vain oman elämänsä kyntötraktoria. Yhtä lailla on tekemistä yhteiskunnan ja puolueen kanssa. Näin ainakin vuonna 1979 Kiinassa, jossa äiti ja isä nimeltä Puolue hoivasivat, tarkkailivat ja valvoivat lapsiaan kuin tuhat yönmustaa silmää. Kirjailijana Yhdysvaltoihin muuttanut Li ottaa aineksia kommunistisesta menneisyydestään. Puolue opetti lapset rakastamaan aatetta vanhempia enemmän, vanhemmat opettivat lapsiaan ennen kaikkea välttämään poliittisia sudenkuoppia ja lapset haaveilivat pikkupioneerin punahuivista.

Vaaravyöhykkeessä ovat etenkin naiset ja nuoret tytöt. Kadunlakaisijoina toimivilta herra ja rouva Hualta vietiin lapsimorsiamiksi  radanvarrelta pelastetut ja omina lapsina kasvatetut seitsemän tyttölasta. Rampa Nini on vasta kaksitoista, mutta kotipiikana vastaa kotitöistä ja pikkusisarten hoidosta. Siskoja on niin paljon, etteivät poikalasta vimmastusti yrittävät vanhemmat vaivaudu antamaan tyttärilleen nimiä. Sivistynyt ja lempeä opettaja Gu ei ymmärrä, kuinka hänen taiten kasvattamastaan tyttärestä varttui väkivaltaan viehtynyt kapinakenraali.

Elämä on pääasiassa kurjaa, likaista ja epäoikeudenmukaista. Ruoaksi poimitaan kasvinlehtiä ja etsitään kulkukoiria. Ohikulkijaa saa potkaista ja nälväistä, jos sattuu siltä tuntumaan. Nälkäänäkevä vatsa nautiskelee kiinnikeliiman makeudesta. Ihmiset eivät ole ystävällisiä hyvyyttään vaan juonikkuuttaan. Iljettävimmistä kaikista on Kwen outoine seksuaalisine taipumuksineen.

Kirjan alussa kyläläiset - tai työ- ja kouluyksiköt, kuten heitä kutsutaan - marssivat katselemaan vastavallankumouksellisena kuolemaan tuomitun nuoren naisen peiteoikeudenkäyntiä. Yleisö tuomitsee vangin suuriäänisesti, vaikka loppuun ajettu Gu Shan ei näytä kovinkaan vaaralliselta rikolliselta.

Muutaman päivän kuluttua Pekingiin on pystytetty demokratiamuuri ja kyläläiset ovat jälleen stadionilla. Tällä kertaa kirjoittamassa nimeään adressiin, jossa pyydetään palauttamaan Gun maine. Paikalla on etenkin äitejä äidinsydämineen. Heitä on rohkaistu tarvittaessa uhmaamaan miestensä auktoriteettia.

Silloin kello pysähtyy ja viisarit miettivät, kumpaan suuntaan kulkea. Liikesuunnasta riippumatta osa voittaa, osa kärsii, osa jatkaa elämää ja osa jättää jäähyväiset kodeilleen ja rakkaalleen.

Kurajoella koulussa on poikkeuspäivä. Koululaisia kuulustellaan: mitä vanhemmat tekivät Qinming-päivänä? Pikkukoululainen pettää isänsä, kuuluuhan lasten rakastaa puoluetta isäänsä ja äitiään enemmän. Opettaja Gu kiroaa hanhenaivoisen vaimonsa ja appivanhemmat vievät Kain - puolúeen vastavallankumoukselliseksi ryhtynyt "virallinen kuuluttaja" - pojan kasvatettavaksi kunniallisesti. Miehet ja vaimot hakevat liukuhihnalla avioeroja väärään ideologiseen leiriin hakeutuneista puolisoistaan.

Li on koonnut kirjaansa surkeita tarinoita ja surullisia ihmiskohtaloita. Sellaisia oman elämänsä kulkureita, joista virallinen kommunistinen historiankirjoitus ei taatusti ole kiinnostunut.

Yiyun Li on Isoon K:hon täydellisesti sopiva kirjailija enkä ihmettele, että häneltä julkaistaan tänä vuonna pikavauhtia jo kolmas suomennos. Iso K on julkaissut kuusikymmentä vuotta maailmankirjallisuutta sorrosta ja epäoikeudenmukaisuudesta ihmisenkokoisina, ja siksi koskettavina, tarinoina. Angloamerikkalaisesta maailmasta niitä on vaikeampi näin "perinteisessä muodossa" löytää - vaikka tietysti epätasa-arvoa ja -oikeudenmukaisuutta riittää -, mutta kommunismin ja muun diktatuurin laantuminen tarjoaa varmasti lähivuosina tarinoita uusista maista.

Lukijan puolesta tervetuloa Isoon K:hon Yiyun Lit ja Anilda Ibrahimit. Kuubalaisia, pohjoiskorealaisia, syyrialaisia ja monia muita odotellessa.