lauantai 31. lokakuuta 2015

Sunnuntaiteellä isoäidin seurassa

Alice Munron lukijaa ympäröi lämmin ja tuttavallinen tunnelma. Kuin kuuntelisi isoäidin nuoruustarinoita. Luottamuksellisesti kerrottuina, teekupin tai sherrylasin äärellä, sunnuntai-iltana.

Kun saisi tietää henkilökohtaisia salaisuuksia, rakkausseikkailuja ja niistä luopumisia. Käännekohtia, suruja ja kuoleman kuiskauksia. Samalla kokisi saavansa lohtua ja viisautta oivaltaa syitä ja seurauksia.

Tällä kertaa Munro tarinoi Viha, ystävyys ja rakkaus -kirjan novelleissa. Se on 2000-luvun alussa julkaistun novellikokoelman Hateship, friendship, courtship, loveship, marriage suomennos. Hieman ontuva käännös otti nimeen mukaansa tunteet, mutta unohti suhteet ja toiminnan.

Alice Munro. Viha, Ystävyys, Rakkaus.
Kokoelman starttinovelli saa kuitenkin suomenkieliseksi nimekseen koko kirjon Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus ja häät. Se on ilkikurinen tarina vanhanpiian höynäytyksestä. Tai sen yrityksestä, sillä tarina päättyykin avioliittoon. Sellaisia ovat Munron naiset: aika kujeellisia, ehkä myös hieman ilkikurisia

Aloitusnovelli on kokoelman kepein, sillä se johdattelee vakavampiin aiheisiin. Minäkertoja luotsaa lukijan naisen elämän käännekohtiin, joihin usein palataan takautuvasti. Vastavihitty nuorikko saa elämäänsä syvyyttä ja ymmärrystä vuosikymmenten takaa, sairasta tai peräti kuolevaa muistellaan vuosien päästä.
Se mitä hänen oli käytävä läpi nousi esiin intensiivisinä muiston aaltoina aallon perään.
Lopullisuus pysäyttää. Syöpähoidon kaljuunnuttama nainen kokee kauniin hetken nuoren miehen syleilyssä. Toinen heittää miehensä tuhkat luontoon hämmästyen omaa tyyneyttään:
Ensiksi kauhistuttaa shokki, sitten ällistys siitä että edelleen liikkui teräksisen antaumuksen virran kannattelemana - kelluu tyynenä elämän pinnalla, yhä hengissä, vaikka kylmän kipu yhä tulviikin ruumiiseen.
Keski-ikään ehtinyt nainen tapaa nuoruudenihastuksen, haaveilee uudesta hellästä hetkestä, mutta saakin jälleennäkemisen vastineeksi surullisimmasta surullisen tarinan. 
Niin voi käydä kenelle hyvänsä. Aivan. Mutta ei se niin näytä käyvän. Se näyttää tapahtuvan vain tälle yhdelle, tuolle vasiten valitulle, yhdelle kerrallaan.
Usein Munro kertoo jo ikääntyneestä rakkaudesta, valintojen ja ei-valintojen muisteluista. Lorna muistee aikaa, jolloin hän oli menestyvän, mutta selvästi vanhemman Brendanin "villikukkanen", koristevaimo. Sosiaalisesta nousustaan ylpeänä häpeili omaa taustaansa.

Munro ei kyseenalaista naistensa tekoja, pieniä vilppejä, ajoittain kieroja ajatuksia ja tuhmuuksia. Ei ole tarpeenkaan, sillä kaikki tekoset ovat kovin kohtuullisia. Jos elämässä ei saa tehtyä mitään Munron henkilöitä pahempaa, voi kirjautua enkeleiden esikouluun.

Välillä tiedän Munron kirjoittavan vähän itsestään. Tai näin ainakin uskon luettuani omaelämänkerrallisen Sanansaattajan. Nuori tyttö turkistarhassa kokemassa rakkausseikkailua saattaa hyvinkin olla nuori Alice. Tarinoissa vilahtaa myös lämmin suhde isään, mutten äitiä. Ja syyn siihenkin tiedän Sanansaattajasta. Ja kuinka se toinen aviomies oli rakkaampi kuin ensimmäinen. Ja kuinka Alice uskaltautuu ottamaan pieniä hetkiä itselleen, alkaneensa todella haaveilla kirjailijan ammattista ja raivaa tilaa omalle unelmalleen.

Ja kirjoittaessa joutuu myös miettimään tarinoiden voimaa. Sanat voivat olla piikkilankakerä, jonka kierittäminen satuttaa.
Minua suretti ajatella että hän oli joutunut kärsimään minun ajattelemattomuuttani tai minun väärien tekojeni takia.
Munron novellien tyypillisintä rakennusainetta ovat elämän käännekohdat. Ne hetket, kun kaikki olisi voinut käydä toisin. Mahdottoman mahdollisuus lohduttaa surun ja tyhjyyden hetkellä.

Outoa kyllä, Munron naiset ovat sellaisia, ettei niistä oikein löydä mitään itsestään. Se etäännyttää. Johtuuko kokemus siitä, että naiset ottavat hetken hullutukset kovin asiallisesti:
Merielin tapauksessa...tunteiden taloudellinen hallinta - oli ollut aina hänen johtotähtenään.
Sillä monet sukupolveni naiset eivät olisi eläneet yhden hullun hetken voimalla kymmeniä vuosia vaan olisivat toimineet kuten Queenie. Sujahtaneet ulos ikävistä suhteista höyhenenkevyesti ja jättäneet entisen elämän lähettelemään joulupostikortteja.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Pakomatkalaiset

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty on kirja, joka ehdottomasti piti julkaista Isossa K:ssa. Nobelistien seurassa, kansakuntien tulkkien ja aikakausien äänten joukossa. Koskettavasti kirjoittavien, muita enemmän ymmärtävien, aikojen ja paikkojen yli näkevien rinnalla. Ja tunnen jo pienoista rimakauhua, sillä haluaisin kovasti löytää parhaat mahdolliset sanat kuvaamaan tätä hienoa kirjaa ja sen syvällistä tarinaa.


Jhumpa Lahiri. Tulvaniitty.
Tulvaniityssä politiikasta tulee perhetragedia, joka vieraannuttaa läheiset ja siirtyy katkerana perintönä mantereelta ja sukupolvelta toiselle. Aina Kalkutasta Yhdysvaltoihin Rhode Islandtiin, Kaliforniaan ja vuosikymmenten päähän.

Minulle Tulvaniitty alkoi sivulta 111. Sitä ennen oli tutustuttu Subhashiin ja Udayaniin, Kalkutan Tollygungessa kasvaneisiin melkein samanikäisiin veljeksiin. Ahkeriin ja älykkäsiin, sellaisiin, joiden odotetaan antavan vanhemmilleen ylpeydenaihetta tuhannesti.

Mutta pojista toinen, Udayan, on hieman arvaamattomampi, hieman herkempi. Monien 1970-luvulla eläneiden tavoin hän kokee aatteellisen herätyksen, kiinnostuu kommunismista ja liittyy naksaliitteihin. Aluksi ollaan maanviljelijöiden puolella ja nautitaan älykkäästä keskustelusta aatetoverien kanssa. Kun rauhanomainen vastarinta ei tuota toivottua tulosta, tartutaan järeämpiin aseisiin ja aate saa verenpunaisia sävyjä.

Samanaikaisesti "useimmat ihmiset elävät iloisessa odotuksessa, tietämättöminä ja toiveikkaina". Niin myös Udayanin perhe, tuore aviovaimo ja Yhdysvalloissa opiskeleva Subhash, joka sivulla 111 saa perheeltään traagisen viestin: "Udayan on tapettu. Tule kotiin, jos voit."

Udayanin lyhyt ja kuohuva elämä päättyi poliisin luoteihin tulvaniityn rannalle. Tappoa todistivat salaa parvekkeelta vanhemmat ja jo raskaana oleva Gauri-vaimo. Syntyy painajainen, joka väkivaltaisesti nousee muistoihin ja uniin kuin itsepäiset tulvaniityn hyasintit aina keväisin.
toisinaan saa hetket paisumaan tuntien mittaisiksi ja vuodet supistumaan muutamiksi päiviksi
Perhe lakastuu Udayanin kuolemaan. Hyväsydämisessä ja kunnollisessa Subhashista ei koskaan löydy riittävästi poikaa tai miestä veljensä korvaajaksi. Ei auta, vaikka hän pelastaa Gaurin elämän naimalla veljensä lesken ja ryhtymällä isäksi veljen lapselle. Ei riitä, vaikka suorittaa Amerikassa tohtorintutkinnon, hankkii uran ja lähettää säännöllisesti vanhemmilleen elatusrahaa.

Tulvaniittyllä on taidokas rakenne. Tarina koostuu kahdeksasta osasta ja useammasta kertojista. Hereillä on oltava, sillä ajassa ja paikassa siirrytään rivakasti eteen- ja taaksepäin. Ja uuden luvun alkaessa aina huolestuttaa, mitähän on nyt ehtinyt tapahtua.

Tulvaniittyä maustaa siirtolaisuus, ihmisten kuvaaminen kahden maailman ja kulttuurin välissä. Siirtolaisuus onkin teema, joka erottaa nykyajan Ison K:n kirjailijat selkeimmin viime vuosikymmenen mestareista, enemmän yhteen paikkaa juurtuneista. Toisensa kohtaavat Kalkutan vilisevä, värikäs, mausteinen ja viemärinhajuinen maisema ja Rhode Islandin kampuksen hiljaiset nurmikentät, merenrannan yksinäiset dyynit ja marskimaa. Juhlitut jumalat, ikivanhat uskonnot, sosiaaliset rituaalit ja uskonnoton uusimanner, jossa erot arkipäiväistyvät. Jossa on mahdollista olla yksin ja erkaantua. Ja joita yhdistävät ehkä vain tulvaniityllä tai marskimaalla viihtyvät haikarat, jotka lentävät edestakaisin kahden kotimaansa väliä mielessään salainen toive:
Anna minun palata kotiseudulleni jota ruoho peittää kuin lämmin ja painava meri.
Inhimillisellä tasolla Tulvaniitty on kirja kylmistä ja kalseista ihmisistä, joilla on tuskaa ja painolastia, mutta ei keinoja purkaa ahdistustaan. He ovat elämänmittaiselle pakomatkalla kulttuuristaan ja menneisyydestään, mutta pakomatka ei voi päättyä koskaan. Se on kirja sukupolvelta toiselle kulkevasta ahdistuksesta, henkisestä kylmyydestä ja vieraantuneisuudesta. Josta jotenkin selvitään, siipirikkoina, ontuen.
Useimmat uskovat tulevaisuuteen ja odottavat, että siitä tulee heidän mielensä mukainen. Laativat suunnitelmia sokeasti ja kuvittelevat olemattomia...Näin maailma saa kulkusuunnan. Ei sen ansiosta, mitä on, vaan sen ansiosta, mitä ei ole.
Sukupolvet siirtävät seuraavalle julmaa perintöään - menettämisen surullista lahjaa. Sukupolvikaan ei ole riittävä aika siitä irtautumiseen, mutta ehkä sen kanssa opitaan elämään:
Se hetki, kun tunne ei enää nielaise vaan sitä voi kasella kaukaa. Vaikka hyvin tietää, että koko elämän on vastareaktiota siihen tunteeseen, tietoisuutta sen puuttumisesta ja siitä mitä ei voi olla.
Kirjan loppukohtaus on huikean koskettava. Gauri elää vielä kerran sen hetken, joka päättyi Udayanin surmanluoteihin. Ja viimeistään silloin lukijakin ymmärtää, ettei suvun naisten palvoma poika ollut mikään marttyyri vaan kovin, kovin itsekäs ja ajattelematon.

Jos Lahirin henkilöt eivät kykene itkemään ja elämään tunteitaan, se onnistuu lukijalta helposti. Minulle kyyneleet kohosivat silmiin kahdesti. Ensimmäisen kerran, kun Subhash ja Bela-tyttö, joka vielä tunsi Subhashin oikeana isänään, palasivat Rhode Islandiin Kalkutasta. Nurmikkoa ei oltu leikattu kertaakaan poissaolon aikana. Ja se oli vahva viesti. Ja uudestaan, kun Belan äiti Gauri soitti vielä silloisen aviomiehensä Subhashin ovikelloa vuosikymmenten tauon jälkeen. Ja koki kuolemankaltaisen pettymyksen elämässään toistamiseen. Aivan ansaitusti.

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty jää elämääni pitkäksi aikaa. Ehkä loppuun asti. Sillä se oli paras kirja, jonka olen lukenut pitkään, pitkään aikaan.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Ikivihreässä talossa

Mario Vargas Llosan Vihreän talon jälkeen olin todella, todella uupunut. Tunsin itseni antropologiksi, joka oli selvinnyt kuin selvinnytkin huimasta viidakkoseikkailusta.
Mario Vargas Llosa. Vihreän talo.
Olin tavannut lukemattomia ihmisiä: pappeja, nunnia, salakuljettajia, luotseja, muusikoita, kapakoitsijoita, maatyöläisiä, vaimoja, ilotyttöjä ja alkuasukkaita. He olivat eri- ja monirotuisia: mustia, valkoisia, intiaaneja - ja monia kutsuttiin ikävillä nimillä kuten mutakuonoiksi. Monet eivät tulleet toimeen keskenään ja he käyttäytyivät töykeästi. Osalla heistä oli useita nimiä, kuten yhdellä useimmin tapaamallani Bonifacialla, myös Metsäläisenä tunnetulla.

Bonifacia oli ensin araguanintiaani, sivistyksen tarpeessa. Sivistyksen hoitivat nunnat, jotka houkuttelivat Bonifacian, kuten monet muutkin alkuasukaslapset, luostariin. Bonifaciasta ei villi-ihmisen luontoa  kuitenkaan ihan helpolla kitketty. Kun tyttö auttoi onnettomia alkuasukkaita pakenemaan luostarista, hän sai itsekin kenkää. Bonifacialle järjestyi ensin aputytön paikka Lalitan luota, josta hänet naitiin, mutta miehen jouduttua vankilaan Bonifacia päätyy monen muun alkuasukasnaisen tavoin huoraksi.

Bordellin nimi on Vihreä talo. Se on Llosan kirjan päähenkilö. Talo muuttaa muotoaan kolmen sukupolven aikana kapakasta bordelliksi välillä palaen ja uudelleen nousten. Vihreä talo on synnin ja pahuuden pesä. Tai nautinnon ja unohduksen keidas erämaassa - miten vain kukin haluaa asian tulkita.

Vihreän talon perusti mustatakkinen muukalainen Don Anselmo. Aikanaan vaurastuva Anselmo oli kylän tavoitelluin poikamies, joka monen naisen harmiksi pysytteli etäällä nautinnoista. Mutta kun vihreä talo poltettiin, Anselmo jotenkin kutistui ja vajosi kiertolaismuusikoksi. Kun vanhalta Anselmolta kyseli jotain talosta, hän kielsi jyrkästi tietävänsä siitä mitään.

Sitten kuulin kummia. Anselmolla olikin ollut nainen ja hän oli vieläpä isä! Don oli vietellyt sokean Antonian. Antonia oli kuollut synnytykseen, mutta hänellä oli tytär Chunga, joka herätti henkiin isänsä liiketoiminnan ja Vihreä talo oli pystyssä jälleen.

Kerroinko jo, että Vihreä talo sijaitsi Piurassa. Se oli kummallinen kaupunki jokisuistossa, siellä satoi joka yö hiekkaa. Piuran lisäksi kävin muuallakin. Useimmat niistä paikoista sijaitsivat rämeillä ja jokisuistoissa eikä niihin ollut menemistä ilman luotsin apua. Usein pelkäsin kovin riippumatossani, en tiedä kumpaa enemmän kaartilaisia vai intiaaneja, ja moskiittojen paukamat tekivät minusta lähes tunnistamattoman. Niin oli käynyt kauniille Lalitalle, joka karkasi rakkaansa kanssa, kunnes mies alkoi saada parempaa seksiä intiaaninaisilta. Onneksi Lalita löysi paisekasvoisenakin uuden suojelijan, sillä Perussa ei yksinäisyys oikein ole naiselle mahdollista.

Kauppaa, etenkin salakauppaa, käytiin kaikkialla. Monilla kiilsivät dollareiden kuvat silmissä, kun he kuskasivat kumia ja nahkaa pitkin vaivalloisia kauppareittejä. Mutta oli vaarallista toimia yksissä keskenään sotivien intiaaniheimojen kanssa.

Ymmärsin Llosaa sikäli, että vasemmistolaisena hän varmasti halusi tuoda esille maansa räikeät ihmisoikeusloukkaukset. Erityisen vastenmielisiä olivat katoliset nunnat, jotka eivät antaneet alkuasukkaiden elellä rauhassa vaan puoliväkisin yrittivät sivistää. Ja samalla aukesi monelle inkkaritytölle suora polku prostituoiduksi. Eivätkä sen parempia olleet töykeät, uhmakkaat ja kovin junttimaiset miehet, jotka kadottivat sivistyksen rippeetkin viidakkoelämään.

Siellä viidakossa ei tuntunut elämä tavalliselta, vaan kovin maagiselta. Viidakon kätköissä oli kaikenlaista fantasiaa, lyriikkaa ja hyppyjä aikaulottuvuudesta toiseen. Tajunnanvirtaa harrastettiin jatkuvasti ja dialogia käytiin tekstin sisällä moniäänisesti, kun kaikki puhuivat päällekkäin toisiaan kokoa ajan keskeyttäen. Puheenvuorot jatkuivat sivutolkulla ja monet nuortuivat ja vanhenivat edestakaisin.

Sain varmaan siellä viidakossa jonkun taudin, kun muistoni ovat niin hämärät. Matkan uupumus oli kammottava ja voi olla, että toipuminen kestää viikkoja. Tälle reissulle en lähde uudestaan ikinä!

lauantai 19. syyskuuta 2015

Äidinkullat

Colm Tóibín on kirjailija, jonka silmistä katsoo nainen. Katse on erikoisen hämmentävä, kun se yhdistyy mafioson tai raskaansarjan painijan mieleentuoviin kasvoihin.

Tóibínin ensimmäinen suomennos Brooklyn herätti monissa lukijoissa ihmetystä. Brooklyn oli täysverinen tyttökirja, ja sen kirjoittajaksi paljastui mies! Totta on, että yleensä odottamattomat ristiriidat tekevät kirjailijasta kiinnostavan, mutta Brooklynin kohdalla tunsin kuuluvani totaalisen väärään kohderyhmään.

Colm Tóibín. Äitejä ja poikia. 
Äitejä ja poikia -kirjassa Tóibín on siirtynyt hieman kypsempiin naisiin, nimenmukaisesti äiteihin. Heitä käsitellään vaihtelevasti pojan, melkein aina jo miehen ikään ehtineen pojan, tai äidin itsensä näkökulmasta. Merkityksellisintä on kuitenkin heidän välisensä suhde - se yksi elämän tärkeimmistä. Suhteet ja tarinat Tóibín kiteyttää tällä kertaa novelleihin ja täytyy sanoa, että paketti on aika lailla onnistunut!

Yksissä kansissa on kolme pitkää ja kuusi lyhyttä novellia. Herttaiselta kuullostavan
kirjan ja novellien nimien takaa paljastuu monenlaisia tarinoita. Kaikissa niissä pojat eivät todellakaan tee äitejään ylpeiksi. Ja sama on totta myös toisinpäin.

Yhtä novellia lukuunottamatta kaikki sijoittuvat Irlantiin. Paikkoja yhdistää jonkinlainen syrjäisyys ja pienimuotoisuus. Irlantilaisuudesta on ehdottomasti Tóibínille etua. Se tuo kiinnostavaa etäisyyttä elämänvilinään ja tarjoaa mahdollisuuden tarkastella yhteisöjen ja irlantilaisen kulttuurin ahdistusta.

Lyhyemmistä tarinoista - Laulu, Famous blue raincoat, Pappi suvussa, Matka, Kolme ystävää ja Kevätyö - jää mieleen enimmäkseen yksittäisiä kohtia tai kohtauksia. Laulu -novellissa pojalla on mahdollisuus kohdata hänet jo lapsena hylättynyt äitinsä, kuuluisa laulajatar, mutta poika päättää olla tarttumatta mahdollisuuteen. Pappi suvussa -novellissa tarina on kamala: äidin pappispoika jää kiinni seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja äiti on viimeinen henkilö, jolle tästä kerrotaan. Kevätyössä lapsenlapsiinsa välinpitämättömästi suhtautunut isoäiti omii heistä nuorimman. Pojan ja isoäidin välille syntyy lämmin suhde, joka isoäidin kuoltua saa ristiriitaisen tulkinnan.
 
Pidemmät novellit - Järkimies, Pelin henki ja Pitkä talvi - ovat herkullisempia. Tarinat ja henkilöt syvenevät kohtauksenomaisuuden laajentuessa kohtalonomaisuudeksi.

Kirjan aloittavassa Järkimiehessä murtomiehen ja varkaan kylmä katse tarkastelee parvekkeelta puolustuskyvyttömien rakennusten pihoja, ulko-ovia, portaita ja portaikkoja ja ullakoita. Takana on liiankin onnistunut keikka. Sen saalis on vaarallinen kaupata. Omassa toimessaan suvereenin "järkimiehen" ainoa uhka on alkoholisoitunut, ja siksi hieman ärhäkkä, äiti. Vaikeasti kaupattavan saaliin, arvotaulujen, ongelma ratkaistaan polttamalla ne. Viimeisenä palaa Rembrantin "vanha eukko" - lukija toivoo, ettei symbolisesti.

Pelin hengessä yksinhuoltaja-äiti, leskeksi jääänyt kauppias, huomaa miehensä jättäneen perheen taloudellisen vararikon partaalle. Neuvokas nainen perustaa uuden bisneksen ja saa sen kukoistamaan. Äidin ja pojan välit menevät solmuun, kun äiti haluaa myydä kannattava liiketoiminnan ja muuttaa pikkukaupungista Dubliniin, vaikka poika on odottanut perivänsä äidin yrityksen.  

Kirjan päättävä Pitkä talvi on novelleista ainoa, joka ei sijoitu Irlantiin. Nyt ollaan Espanjassa, mutta eristyksissä kuitenkin pienessä kylässä vihamielisten naapureiden keskellä. Vanhin veli havahtuu äitinsä alkoholismiin - asia jonka isä ja pikkuveli ovat panneet merkille jo ajat sitten. Isä yrittää vieroittaa vaimon kohtalokkaaksi osoittautuvalla tavalla. Äiti katoaa talvipyryn ensimmäisenä päivänä, eivätkä häntä löydä edes kevään tullen talven saaliita hamuavat korppikotkat. Kaikista novelleista juuri Pitkä talvi oli ehdoton suosikkini ja siksi paras mahdollinen lopetus kokoelmalle.

Äiti-poikasuhteen ja yhteisöjen ulkolaidalla elämisen lisäksi novelleissa on kolmaskin teema, homoseksuaalisuus. Sitä käsitellään välillä hienovaraisina vihjeinä, kuten Pitkässä talvessa, välillä taas tarinan osaksi kutoutuneena, kuten Kolme ystävää -novellissa.

Kun luin Äitejä ja poikia, muistelin poikieni syntymää. Sitä hetkeä, kun maailmassa tuore lapsi on tyhjä kirja ja saat jonkun hämärän ensiymmärryksen äitien ja poikien moniulotteisesta suhteesta. Kun ensimmäinen poikani syntyi, sain lahjaksi Solveig von Schoultzin Heijastus ikkunassa. Siinäkin ollaan saman teeman äärellä, jo mieheksi varttuneiden poikien ja äitien suhteissa. Kirja sai minut ymmärtämään, kuinka tärkeää on tarttua jokaiseen hienoon hetkeen - se voi olla katoavaista. Tóibínia en kuitenkaan suosittele ihan samassa tarkoituksessa, vaikka ehdottomasti Äiteja ja poikia on suositeltavaa lukemista ihan jokaiselle äidille ja pojalle.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Näpit irti nunnista!

Tämä tarina on jo niin nähty, kuultu ja luettu. Nunna, joka hairahtaa. Ja Don Juan, jolle nunna on hohdokas saalis. Yksi yö, joka merkitsi toiselle aika lailla enemmän kuin toiselle.

Sellainen kirja on Eduardo Mendozan Tulvan vuosi. Kunnianhimoinen nuori nunna, sisar Consuelo, hankkii lahjoitusvaroja luostarin yhteyteen perustettavalle vanhainkodille. Lahjoituksia etsiessä hän koputtaa paikkakunnan rikkaimman poikamiehen don Augusto Aixelan ovelle.

Eduardo Mendoza. Tulvan vuosi.
Eletään tulvan vuotta ja Kataloniassa tulvivat muutkin kuin joet ja tunteet. Sisällissota kuohuaa vuorilla ja erämaissa: vasemmistosissit uhmaavat Francon kenraalikuntaa. Politiikan suhteen ummikko sisar käy omaa kiirastultaan. Ensin on huolena nunnaluostarin talous, sitten oma vakaumus. 

Mendozan kirjassa on yksi käännekohta, jota ennen kaikki on pikaista pohjustusta ja jonka jälkeen lopputarina laskettelee alamäkeä. Viettelijä hurmaa Consuelan käden käänteessä. Sisar on jo valmis heittämään nunnankaapunsa takavasemmalle, kunnes yöllinen retki vaihtuu poliittiseksi seikkailuksi. Empä paljasta tapahtumia, sillä tämä kohta voi olla ainoa syy lukea kirja, mutta niiden seurauksena Aixelo katoaa jäljettömiin ja nunnan maallisen naisen elämä päättyy pikavauhtia.

Consuela pyhittäytyy uudemman kerran kirkolle, mutta ei koskaan suostu katumaan elämänsä hienointa hetkeä. Vaikka uskoo joutuvansa siitä viimeisenä päivänä tuomiolle. Niimpä: ruummiilliset nautinnot voittavat henkiset nunnankin elämässä!

Viimeisiksi vuosikseen Consuela päätyy potilaaksi perustamaansa vanhainkotiin ja saa nähdä Aixelon tutun puutarhan ja kartanon vielä kerran. Aixelon aika on sen sijaan korjannut tieltään jo ajat sitten - yksinäisenä ja vihamielisenä. Mutta viettinsä säilyttäneenä: tarinan mukaan yritti vielä vanhainkodissa hipelöidä häntä hoitaneita sairaanhoitajia.

Tämä postaus on ikävystyttävä mutta niin oli kirjakin! Sellaista tylsyyttä siitä seuraa, kun miehet kirjoittavat nunnista. Se voisi olla yksi aihe, joista kirjoittaminen pitäisi heiltä ehdottomasti kieltää!

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Ei meidän vikamme

Olen jo harmissani siitä hetkestä, kun minulla ei ole enää yhtään William Faulkneria lukematta. Ja harmittaa sekin, että Faulkner on kuollut eikä enää elävä kirjailija, jolta voisi odottaa niitä kaikkein parhaita kirjalahjoja. 

Faulknerin maailma, Yoknapatawphan piirikunta Mississippissä, on kyllä erikoinen paikka. Syvässä etelässä valkoiset suvut kuihtuvat sisällissodan jälkeisessä rappiossa ja rotujenväliset suhteet mutkistuvat. 

Sukukronikka on myös Faulknerin pääteos, ja kirjailijan itsensä lempiteos, Ääni ja Vimma (1929). Kirja on tajunnanvirtatekniikan mestariteoksia, muutamaan päivään kitetetty, muistakin kirjoista tuttujen, Compsonien perhetarina. Kirja ammentaa antiikiista, mutta luo samalla tulevaisuutta inspiroimalla myöhemmin niin monta kirjailijaa ja lukijaa. Ääni ja vimma on ainoa Faulknerin kirja, jonka hän on sanonut kirjoittaneensa pelkän inspiraation vallassa ilman tarkkaa etukäteissuunnitelmaa.

William Failkner. Ääni ja vimma.
Ääni ja vimma on aito dekadenssitarina. Compsonien tarina etenee kohti loppuaan - eikä kukaan jaksa välittää.
Yksi on hullu ja toinen hukuttauttui ja kolmannen ajoi hänen miehensä pois kotoa...niin koko perhe on hullu.
Tuo ensimmäinen "hullu" on kehitysvammainen ja autistiselta vaikuttava 33-vuotias Benjy, joka saa kunnian aloittaa Äänen ja vimman. Benjyn osuus on täysin epälooginen koostuen joukosta aistihavaintoja ”kuulimme miten äiti lukitsi oven, kuulimme sateen ja tuulen” sekä tallennettuja repliikkejä. [Tajuan Jayne Anne Phillipsin käyttäneen samaa tekniikkaa antaessaan äänen autistisille Termiitille!] Silti perheen asetelma tulee poikkeuksellisen selväksi. Caddy, Caddy - kaikki ovat siskosta huolissaan. Caddy menettää neitsyyden ja kokee ilmeisesti useita seksisuhteita. Seuraavana vuonna Caddy menee "olosuhteisen niin vaatiessa" naimisiin, sisarusten veli Quentin tekee itsemurhan ja Benjy kastraoidaan.

Seuraavaksi ääneen pääsee Quentin yhdeksi päiväksi ennen itsemurhaa. Äidin toivo on lähetetty suurin taloudellisin uhrauksin Harvardiin, mutta herkkä nuorukainen on jo kuoleman merkitsemä. Vetikö Quentinia puoleensa kuolema, vai Caddyn kirous, se ei selviä. Niin tai näin, Quentin näkee itsensä vain suhteessa siskoonsa, jonka seksuaalista kypsymistä hänen on vaikea kestää. Ei täysin selviä, ovatko insestiset ajatukset jollain tavalla tosia, mutta ainakin ne ovat julman vietteleviä. Quentinin jakso sisältää huikean, sivujen mittaisen tajunnanvirtajakson ilman ainoataan välimerkkiä. Aitoa kertomisen vimma, jossa uhkaavat ja ristriitaiset fantasiat pyörivät Quentinin ajatuksissa.

Kolmannessa luvussa Quentin on jo kuollut, Caddy eronnut ensimmäisestä avioliitostaan ja Benjy suljettu mielisairaalaan. Sisarusten veli Jason on pakon edessä ryhtynyt liikemieheksi ja Caddyn tyttären Quentinin holhoojaksi. Kylmä ja tunteeton Jason kokee syvää vihaa sisaruksiaan ja sukuaan kohtaan.

Viimeisen osan ääni annetaan perheen neekeripalvelijatar Dilseylle. Dilseyn tarinassa vilahtavat neuroottinen äiti, joka viettää suuren osa elämästään sängyssä "vetäytymässä" ja isä, joka laukoo filosofisia sarkasmeja
Ihmiset ovat vain ainemöhkäleitä sahajauhoilla täytettyjä nukkeja jotka on nostettu pystyyn roskaläjistä minne kaikki entiset nuket on heitetty.
ja kumoaa taas yhden viskilasin.

Paikalla tai ei, kaikkien tarinoiden ja koko kirjan keskipiste on seksuaalisesti kiihoittava Caddy, joka jättää langenneen naisen perinnön omalle tyttärelleen.
Meidän yllämme lepää kirous se ei ole meidän vikamme se ei ole meidän vikamme.   
Ei tarvitse ymmärtää paljoakaan psykoanalyysistä tajutakseen Caddyn hahmon nousevan viettien ja halun maailmasta. Caddy edustaa kaikkea sitä pelottavaa, jonka perhe yrittää sulkea keskuudestaan - siinä tietenkään onnistumatta. Kuin kostoksi Caddy näyttäytyy vielä vuoskymmenten jälkeen sanomalehden kuvassa saksalaiskenraalin vaimona kuin Eva Braun konsanaan.

Ääntä ja vimmaa pidetään yleisesti huikean haastavana. Lukijan avuksi siitä on julkaistu jopa värikoodattu versio! Faulkner käyttää laajasti tajunnanvirtaa ja antaa oman äänen jokaiselle kertojalle. Suomenkielinen käännös tasoittaa lukijan matkaa, sillä autistisen Benjyn "kieli" tai neekipalvelijan "syvän etelän amerikanenglanti" menettää osan voimastaan käännettynä.

Ääni ja vimma on toki haastava kirja, joka vaatii lukijalta heittäytymistä ja epävarmuuden sietoa. Kirjan kansien sulkeuduttua jäljelle jää paljon kysymysmerkkejä. Mitä tajusin, mitä en? Mitä tapahtui, mitä ei?

Kehoitan jättämään kysymykset sikseen - kaikkeen ei tarvitse löytää vastauksia. Ei jokaisen kirjan tarvitse olla "Tuntematon sotilas", jossa kaiken kertoo ensin henkilö ja sanotun selostaa varmuuden vuoksi uudelleen kertoja. Faulknerin kirjasta ei jää jäljelle tarinaa, vaan ääniä ja kirjoittamisen vimmaa. Ihmisen ja kohtalon hurjuutta, hetkiä, joiden jälkeen heistä jää jäljelle menneisyyden tomua. 

perjantai 7. elokuuta 2015

Ikävöin jo Ricardo Reisiä

Aloin ikävöidä Ricardo Reisiä ja hänen viimeistä vuottaan ensihetkestämme alkaen. Tuttavuutemme kesti onnekseni melko pitkään, yli 500 sivua, mutta itse en olisi halunnut päättää sitä ikinä.
Ikävöin jo tätä kesää, itken sen kukkia, kuin ennenaikaisena muistona hetkestä jolloin menetän ne.
Näin alkaa Ricardo Reisin oodi, joka ei ole valitettavasti kirjoitettu minulle vaan Marcenda-nimiselle muusalle.

José Saramagon Ricardo Reisin viimeinen vuosi on ihmeellinen kirja. Ricardo Reisin viimeinen vuosi on Saramagon paras kirja. Kirjoitettu 1980-luvulla, mutta suomennettu vasta 2012.

José Saramago. Ricardo Reisin viimeinen vuosi.

Kirjan tarina on nerokas. Ricardo Reis on lääkäri-runoilija, joka palaa Brasiliasta Lissaboniin vuonna 1935. Paluun syynä on portugalilaisen runoilijan Fernando Pessoan kuolema. Ricardo Reis ei kuitenkaan ole täysverinen hahmo vaan yksi Pessoan alter egoista. Miehet, vai pitäisikö sanoa persoonat, tapaavat tuon tuostakin vuonna 1936, sillä Pessoalle on myönnetty vuosi kuolemanjälkeistä lisäaikaa.

Hahmona Reis on kaunosielu, joka on maailmasta aivan ymmällään:
Olen kuin unettomuudesta kärsivä...joka voi viimeinkin nukahtaa...kaipaan unta voidakseni uneksia.
Mistäpä muusta Reis uneksii kuin rakkaudesta. Miehen elämää sekoittavat ja sulostuttavat palvelijatar Lídia ja ylhäisempää sukua oleva Marcenda. Lídia lämmittää mielellään Reisin vuodetta, mutta syvemmin Reisiä vetää puoleensa siipirikko-Marcenda. Kummatkin naiset ovat tarinaan sopivasti Pessoan runojen hahmoja. 

Saramagon syvällisyyttä on tuoda kirjaan, maailmansodan kynnykselle ja vuoteen 1936 henkilö, joka on ollut poissa Euroopasta 16 vuotta. Poissaolleelle Reisille nousevat aatteet ja vaaran uhka ovat ymmärryksen ulottumattomissa. Saramago laittaa päähenkilönsä lukemaan uutisia, käytännössä António Salazarin ja fasistijohtajien mantereen maailmansotaan vievää propagandaa. Saramagon persoonapelissä Reis on havainto ja Pessoa tulkinta - keskusteltavaa riittää niin sodasta kuin rakkaudesta.

Ricardo Reisin viimenen vuosi on myös upea kuvaus Lissabonista. - Jos haluat nukkua, olet tullut oikeaan maahan, kommentoi Pessoa kaupungin ilmapiiriä Reisille. Melankolinen pääkaupunki, vuodenaikojen rytmittämänä, lumoaa lukijan. Santa Catarinan kukkulalta tähyillään laivoja, Portugalin menneen maailmanvallan symboleita. Mustekalamaisten risteyksien Rossio on kaiken keskipiste ja aina alku uusille valinnoille. Romantiikka on kuitenkin kirjasta kaukana, sillä aatteiden sokaisemia ja toisiaan kyräileviä lissabonilaisia käsitellään ankaran satiirisesti.

Romaani päättyy, kun vuosi on kulunut. Vaikka paljon loppuu ja paljon jää saavuttamatta, on Reis-Pessoa -kaksikolla monta hyvää syytä poistua muuttuvan maailman näyttämöltä.
Vain hento, järjetön suru pysähtyy hetkeksi sieluni ovelle, katselee minua tovin ja lähtee hymyillen ei millekään.
Kirjassa suru on niin lopullista, ettei siihen löydy helpotusta. Mutta suru mistä? Täyttymättömästä rakkaudesta, suuren runoilijan elämän ennenaikaisesta loppumisesta vai läntisen maailman vajoamisesta totaaliseen hulluuteen?
Ja sen vuoksi eiliset tunteetkaan eivät ole samoja kuin tämän päivän tunteet, vaan ne ovat jääneet auttamattomasti matkalle ja ovat kuin särkyneen peilin pirstaleita, pelkkä muisto.

tiistai 4. elokuuta 2015

Telegraph Ave, viihdettä ja vinyyliä

Michael Chabonin Telegraph Avenue on Ison K:n tapauksia: sarjan ensimmäinen popkulttuuriromaani, blaxploitaatioromaani, ja odottettu suomennos Pulizerin voittaneelta kirjailijalta. Nyt ei kannata odottaa Isolle K:lle tunnusomaisia, kulttuurihistoriaan jääviä elämää suurempia tulkintoja lähimenneisyyden draamoista. Kehoitan: pidä hatusta kiinni, nyt mennään. Chabon lataa vauhdikasta postmodernismia, skitsoja henkilöhahmoja ja päättömiä tapahtumasarjoja. Sekä kuten popromaanille sopii, heittelee runsaasti tyylivinkkejä ja -analyysiä.

Michael Chabon Telegraph Avenue.
Tapahtumavyöryn ja henkilökavalkadin sitoo yhteen yksi katu, Telegraph Avenue Oaklandissa Kaliforniassa. Telegraphilla on sijainnut jo pienen ihmisiän Archy Stallingsin ja Nat Jaffen vinyylidivari Brokeland, joka on sielunveljille paitsi elämäntapa myös musayhteisön kohtaamispaikka. Oaklandilaisten vaurastuttua pienliikkeiden kansoittama katu on jäämässä ostoskeskusrakentamisen jalkoisin. Selviääkö Brokeland uuden kilpailijan, kolmikerroksisen Dogpilen avautuessa ja kuinka käy tutkaparin?

Oaklandissa asuu boheemi afrikkalais-amerikkalaisten yhteisö, joka on keskiluokkaistunut, mutta jossa on yhä tyyliä, juuria, naapurustoa ja heimoa. Yhteisöä yhdistää hämmästyttävällä tavalla musiikki ja genreuskollisuus: mustan musiikin ja popkulttuurin ystäville Telegraph Avenue on iso teos varmasti jo näistä syistä. Pinnasta kiinnostunut Chabon kuvaa sivukaupalla henkilögalleriansa lookeja ja tyylejä persoonallisuuden ilmentyminä. Ja silloin tämä lukija humpsahti tietämättömyyden mustaan aukkoon, josta otti aina hetkisen nousta takaisin tapahtumien tasolle. 

Keski-ikäistyneiden Archyn ja Natin elämät ovat käännekohdassa. Onko omalla bisnesunelmalla ja elämäntavalla tulevaisuutta? Miten selvitään, kun pitää ottaa elämänmittainen vastuu nykyisestä ja uudesta perheestä? Voiko isyyttä ja isää paeta?

Isyyden ohella toinen Chabonin kirjan teemoista on äitiys. Archyn ja Natin vaimoilla Gwenillä ja Avivalla on kotisynnytyksiä hoitava yritys, joka joutuu epäonnistuneen synnytyksen takia laitosyhteiskunnan hampaisiin. Miestensä tapaan naiset miettivät, ovatko omat valinnat eettisesti ja taloudellisesti kestäviä.

Chabon kuvaa herkin ottein henkilöidensa tunnemyrskyjä. Esillä nostetaan kaikki mahdolliset isyyshankaluudet isyyden tunnustamisesta, isäksi tuloon, isän kieltämisestä isän etsimiseen. Melkein samalla hartaudella Chabon on paneutunut kätilöntyön, synnyttämisen ja raskauden kokemuksiin. Joskin voimakkaat henkilöhahmot saavat raskaudestakin irti draamaa melkoisesti normitapausta enemmän.

Pariskuntien lisäksi kirjassa toikkaroivat Archyn salattu lapsi, viisitoistavuotiaaksi kasvanut Titus. Natin ja Avivan poika Julius, joka ihastuu Titukseen. Archyn isä b-luokan kunfu-elokuvien tähti Luther Stallings huikeine tyttöystävineen, Hammond-urkujen murjomaksi päätynyt lempimuusikko, kiinteistömoguliksi ryhtynyt entinen urheilutähti ja laumoittain satunnaisempia sankareita. Sekä yksi kadonnut papukaija ja karannut zeppeliini.

Chabonin tarina on pinnalta suloinen ja sielukas, mutta rakenteeltaan mutkikas ja tarinaltaan tornadotasoa. Rikas kieli on kuvailua pullollaan, mutta sanoessaan enemmän saattaa välillä tulla sanoneeksi vähemmän. Lukiessani olin välillä ymmälläni ja mietin, johtuivatko kysymysmerkit kirjailijasta vai omista kulttuurintuntemuksen aukoista.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Munron suku

Nyt kun olen näitä muutaman lukenut. Pakko sanoa. En ole hullaantunut Alice Munrosta. En likimainkaan sillä tavoin kuin William Faulknerista tai Jayne-Anne Phillipsistä. Tai D. H. Lawrencesta, joka ei ole Iso K:n kirjailija, joten ei mahdu tähän blogiin.

Mietiskelin näin luettuani Sanansaattajan
Alice Munro. Sanansaattaja.

Sanansaattaja on novelliromaani. Pienistä tarinoista yhdistyy Laidlawien sukutarina Skotlannista Amerikkaan. Laidlawit lähtivät 1800-luvun alussa Uudelle mantereelle monien maanmiestensä tapaan. Ensimmäisissä novelleissa pääosassa ovat Munron isänpuoleiset sukulaiset: Alice on ilmiselvästi isän tyttö, äitiin välit ovat etäisemmät. Jälkimmäisessä pääosassa on kirjailija itse.

Varhaisimpiin Laidlaweihin Munro törmäsi jo 1200-luvun pöytäkirjoissa. Ensimmäinen heistä oli vikkelistä kintuistaan tuttu William. Laidlaweista on aika helppo kertoa, sillä monet heistä olivat kynämiehiä. Eivät varsinaisia kirjailijoita, mutta jättivät elämänvaiheistaan jälkiä kirjeinä ja muistiinpanoina. Tästä Munro kiittää skottitaustaa: Skotlannissa oli maailman koulutetuinta maalaisväkeä, sillä kaikkien haluttiin osaavan lukea Raamattua.
 
Kirjan ensimmäisen, sukuhistoriallisen, osan ongelma on se, että se on merkityksellinen kirjailijan itsensä lisäksi vain tosifaneille. Sukutarinassa on liikaa faktaa ja tapahtumatietojen tallennusta, vaikka niistä poimitaan ajoittain esille sukulaisten ympärille kuviteltuja tapahtumia. Niistä herkin on Williamin ja keuhkosairaan tytön ystävyys laivalla. Muutoinkin jännittävä Atlantin ylitys kesäkuussa 1818 on sukukronikkaosuudeen mieleenpainuvin kertomus.

Käy ilmi, että Munrot olivat vaatimattomia maaseutuihmisiä - kaupungissa asuminen ei heitä houkuttanut vaan elanto revittiin maasta. Itsensätehostamiseen ja huomionkipeyteen suhtauduttiin tylysti - vaatimattomuus kaunisti kovasti. Naisia Munron kävi selvästi sääliksi. Ei ole kiitollista olla synnytyskone varsinkin, kun monen naispuolisen Laidlawin elämä loppui liian lyhyeen synnytysvuoteelle.

Loppuosan novellit ovat tutkielmia Alice Munrosta itsestään. Ne ovat kronologia siinä mielessä, että elämänvaiheet seuraavat toisiaan. Munro paljastaa itseään kuitenkin valikoidusti ja harkiten. Hän tarjoilee novellitekniikalle tuttuun tapaan merkityksellisiä hetkiä tai vaiheita, joihin sisältyy jotain käänteentekevää. Kuten loppuelämän kestäviä muistoja tai virheen mahdollisuus.

Alicea kirjailija kohtelee toisaalta ymmärtäen, toisaalta ihmetellen. Hän tuntee ahdistusta maaseudun ja kaupunkilaisen elämäntavan välitilassa ja elää luokkaerojen rajoitukset. Usein Alice arvioi tilanteet ja kanssaihmiset väärin, on itsekäs tai suorastaan typerä. Jää hieman epäselväksi, kuinka itseriittoisesta nuoresta neidistä kasvoi empaattinen kirjailija.

Alicelle tärkein henkilö on oma isä. Isä pilkahtaa esille terävänä nuorukaisena, ahkerana turkistarhaajana, optimismin menettäneenä aviomiehenä ja epäonnistuneena yrittäjänä, kahteen hyvin erilaiseen naiseen rakastuneena. Viimeistä kertaa isä on mukana kertomuksessa, jossa hän jo selvästi vanhentuneena joutuu sairaalahoitoon. Sillä välin Alicen kunnianhimoinen äiti on kadottanut elämänhalunsa ja hiljaa hiipunut pois Parkinsonin tautiin sairastuttuaan.

Niin hieno kirja kuin Sanansaattaja olikin, se ei missään tapauksessa ole Alice Munron lempikirjani. Tyylilajissa on aina se vaara, että kirja saattaa olla merkityksellisempi kirjailijalle itselleen kuin lukijoille.

Munro kirjoitti kirjansa kuin etääntynyt isoäiti: tunteita ei ollut liikaa, ennemmin elämän typeryyksien ja lakonisten virheiden kertausta. Asenne on ulkopuolinen ja omahyväinen. Kun tapaat tämän isoäidin, hän varmasti halaa, mutta halaus ei ole lämmin vaan koleanoloinen.

**

Kiinnostuneille: Laidlawien suku on kotoisin Ettrick Valleystä, viisikymmentä mailia Edinburghista etelään.

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Yhden elämän tunkiotarina

Lukijan elämä on täynnä pieniä ihmeitä. Minun ihmeeni tapahtui, kun luin Saul Bellowin Tartu tilaisuuteen. En inhonnut kirjaa! En närkästynyt - sellainen Bellowilta aina löytyy - päähenkilölle! Tartu tilaisuuteen ei joudu "Näitä en haluaisi Isoon K:hon" -listalleni!

Tartu tilaisuuteen on miniatyyrikirja, jossa yhden tapahtumarikkaan päivän aikana päähenkilö Tommy Wilhelm ehtii ladella lukijoille säälimättömän itsetilityksen, oman elämän tunkiotarinan. Tartu tilaisuuteen voi hyvinkin olla tilitys isälle, rajastajille ja kaikenlaisille "exille".

Saul Bellow: Tartu tilaisuuteen.
Nuoruudessa Tommy oli elokuvanäyttelijä. Tommyn agentti paljastui enemmin seksi- kuin filmibisneksen ammattilaiseksi, mutta se ei estä Tommyä olemasta omissa tarinoissaan entinen Hollywood-näyttelijä. Keskenjätettyjä yliopisto-opintoja seurasi kohtalaisen menestyksekäs myyntiura, mutta pomon petettyä uralupaukset Tommy tunsi olevansa pakotettu eroamaan. Lapseton avioliitto kariutui myös, mutta Tommyn onnettomuudeksi katkeroitunut ex käyttää taidokkaasti juristiasetta. Viisikymppisellä Tommyllä ei ole varaa edes avioeroon, saati uuteen parisuhteeseen. 

Miksipä muuksi Tommy Wilhelmiä voi kutsua kuin amerikkalaiseksi antisankariksi. Tommy on luikerrellut läpi elämänsä ilman suurempaa menestystä. Ainakaan sitä amerikkalaista - mainetta, uraa ja varallisuutta. Ydinperhekin karkasi: katkeroineen vaimon lisäksi suolaa haavoihin heittää  vauraista seniorivuosista nauttiva tyly isäpappa.

Mitäpä muuta katkerien ihmissuhteiden ja epäonnisten odotusten kurimuksessa elävä Tommy voi kuin, sananmukaisesti, tarttua tilaisuuteen. Viisikymppisenä ihminen ei välttämättä ole sen fiksumpi ja kaukonäköisempi kuin nuorempanakaan. Ei ainakaan Tommy, joka riskeeraa säästönsä pörssiosakkeisiin. Jotenkin tarinaan sopivasti niin arkiseen tuotteseen kuin laardi. Eikä idea tietenkään ole hänen omansa, vaan kyseessä on aito puhallus.

Kirjan lopussa Tommy vuodattaa katkerat, tai ehkä suloiset, kyyneleet: kyynelten unohdus on suuri ja vapauttava. Kävikö niin onnellisesti, että henkilökohtainen vararikko oli uuden alku: vapautus dollariorjuudesta, kostonhimoisesta vaimosta ja alentuvasti kohtelevasta isästä? Vai onko se vain lukijan toivekkuutta, ja aitoamerikkalaista uskoa parempaan tulevaisuuteen? Itsensä narraamista.

**

Löysin Kyösti Salovaaran Deadline torstaina -blogista taidokkaan postauksen Tartu tilaisuuteen -kirjasta. Kannattaa kurkata.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Veljet vastakkain

Niko Kazantzakisin Veljesviha on surullinen kirja maailman turhimmasta taistelusta: sisällissodasta. Sota on Kreikan sisällissota bolsevikkikapinallisten ja hallituksen fasistijoukkojen välillä. 

Veljesviha on raaimmillaan kyläyhteisöissä, jotka repeytyvät riekaleiksi, kun jokaisen on valittava puolensa ja naapuri asettuu naapuria, veli veljeä vastaan:
Tapa veljiäsi niin paljon kuin voit, se on likaista hommaa, mutta ethän sinä siitä ole vastuussa.
Niko Kazantzakisin Veljesviha
Kazantzakisin kylä on Kastellos. Köyhä ja karu jo ilman sotaakin. Tuhkanvärinen vuoristokylä, jonka vasemmistolaiset ovat jättäneet perustettuaan kapinnallisleirin vuorille ja johon fasistijoukot ovat tunkeutuneet kyläläisten tukea vaatien.

Sellaiselta näytti demokratian kehdon, Kreikan, rappio. Tuttuun tapaansa Kazantzakis suree isänmaansa kohtaloa yhden hahmon, papin, kristillisestä näkökulmasta.

Kazantzakis käyttää isä Jannaroksen hahmoa kysyäkseen, kenelle ihminen uhkaa pienen merkityksettömän elämänsä: puolueelle, isänmaalle, tieteille vai taiteille? Jannaros kieltäytyi näistä kaikista ja valitsi Jumalan.

Mielipuolisessa tilanteessa pappi yrittää pysyä puoleettomana, tukeutua vain jumalaan, ja vaatii kyläläisiltä samaa. Sinnikkäästi hän neuvottelee sovintoa osapuolten välille. Siitäkin huolimatta, että hänen oma kiirastulensa on kamala. Eikä sitä helpota se, että Jannaroksen oma poika johtaa kapinnalisjoukkoja vuorilla.
Hänen silmänsä olivat pysyneet kuivina, hänen sydämensä oli kivettynyt. Hänen mielestään elämä oli paha, epäoikeudenmukainen, vailla sydäntä ja aivoja ja kokonaan sattuman varassa.
Kohtalo ja kuolema ei katso hyvällä niitä, jotka eivät tunnusta väriä: kristityt ovat bolsevikeille fasisteja ja fasisteille bolsevikkejä. Kristitty on kummankin osapuolen painostamana ja sortamana, kaksinkertaisesti sorrettu ja kurjuuteen tuomittu. Jannaros odottaa Jumalan merkkiä, mutta Jumala pysyy hiljaa. Sillä ei ole väliä kumman puolen valitset, sillä lopulta joudut joka tapauksessa toisen osapuolen pettämäksi.
Kaikken, jotka tahtovat olla vapaita, on kuoltava. Jumalasta riippumatta kaikki, joita jumala rakastaa, hän surmaa.
Jos isä Jannaroksen jaakobinpaini on kamala, ovat sitä ihmiskohtalotkin. Yksi heistä oli nuori Leonidas, niin rakastunut ja sydän auki tulevaisuuteen. Kunnes Leonidaksenkin piti valita puolensa ja mies teloitettiin. Leonidaksen viimeiset mietteet Kazantzakis välitti runomuodossa:

"Kuolema häilyy mielessäin
tuoksuen suloisemmin kuin rannan kukat
silloin kun kaukaa mereltä saapuu myrsky"

Kazantsazik on aito pääsiäiskirjailija. Hänen kirjoissaan ja henkilöissän on sielunmessuja, kärsimystä, itsetutkiskelun kurjuutta ja verenpunaisia kyyneleitä:
"Sen vuoksi meri on suolainen: se on tehty meidän kyynelistämme".

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Holtiton mies - ääliötyyppi, huippukirja!

Oletko kuullut amerikan-irlantilaisesta kirjailijasta James Patrick Donleavy? Oletko tiennyt, että monet pitävät vuonna 1955 julkaistua Holtiton mies -kirjaa yhtenä 1900-luvun parhaista kirjoista? Holtiton mies [The Ginger Man] löytyy muun muassa Modern Library Top 100 book -listalta.

Minä en ole ikinä kuullut yhtään mitään kirjasta enkä kirjailijasta. Mutta olisi pitänyt. J. P. Donleavyn Holtiton mies on mestariteos ja ensimmäistä kertaa tämän kevättalven aikana tiedän lukeneeni kirjan, joka jäi mieleen loppuiäksi!

J. P. Donleavy: Holtiton mies.
Holtiton mies on rosoinen, rähjäinen ja täysin häpeämätön. Tällaista jälkeä syntyy kun Henry Miller ja James Joyce pistetään kirjalinkoon. Milleriltä varastetaan inhorealistinen räävittömyys ja Joycelta maanläheinen korkeakulttuurisuus. Tapahtumapaikaksi valitaan Joycelle tuttu, ja Milleriä kovasti kiehtova, Dublin ja päähenkilöksi äijänretale, jonka Joyce haluaa laittaa opiskelemaan maineikkaaseen Trinity Collegeen. Päähenkilö nimetään Sebastian Dangerfieldiksi ja kansakunnat yhdistyvät Sebastianin amerikan-irlantilaisissa sukujuurissa.

Holtiton mies on täydellisesti päähenkilökeskeinen tarina, jossa kuljetaan Sebastianin holtittomia reittejä Dublinissa ja myöhemmin Lontoossa. Tehdäämpä heti selväksi, että Sebastian Dangerfield on täysi paskiainen. Heppu elää kypsempiä nuoruusvuosiaan, mutta käyttäytyy kuin testosteronihumalainen teini. Laiminlyö ja läimii vaimoaan ja pientä lastaan, ryyppää kotitalousrahat, "opiskelee" Trinityssä vain poikkeushetkinä. Kokee pakonomaista tarvetta vietellä naisia, ylläpitää useita naissuhteita samanaikaisesti ja hyötyy naisista taloudellisesti. Joutuu jaukuvasti vaikeuksiin, useimmiten viinapäissään, tappelee, rellestää, hajottaa ja särkee. On likainen, haiseva, epäkohtelias ja ylipäätään hävytön. Mutta samalla hulvaton hannuhanhi, joka sinnittelee loukosta toiseen mitä kekseliäimmin ja uskaliaimmin keinoin. Ajoittain Dangerfieldillä on jopa omat pyyteettömät pyrkimyksensä - niillä tosin ei ole tapana toteutua.

On kuitenkin suuri vääryys pitää Holtitonta miestä vain henkilökuvana, skandaalinhakuisena "millerisminä". Kirja on kontekstualisoitu taidolla ja -50 -luvun toisen maailmansodan Irlannin elämäntuntu henkii kirjasta eloisasti kuin Joycella konsanaan.

1950-luvun Irlanti ja Dublin onkin välttämätön osa Sebastianin tarinaa ja sen hohtoa. Elämä Irlannissa on hyvin vaatimatonta, alkeellista ja köyhää. Asunnot ovat pieniä, vailla mukavuuksia ja ihmiset - kuten Sebastian ja hänen pieni perheensä - kokkaavat sisäelimiä, huuhtelevat ne whiskillä ja sinnittelevät pennosilla jatkuvassa nälässä. Köyhässä takapajulassa amerikkalaisuus avaa mahdottomaltakin tuntuvia ovia ja antaa Sebastianille statusarvon, jota ilman elämän karikot olisivat vieläkin haastavampia. 

Ison roolin kirjassa ottaa uskonto: se on asia, joka uusista tuttavuuksista selvitetään ensimmäiseksi. Koska Sebastian on stereotyyppinen Don Juan, törmää päähenkilö erityisiin haasteisiin vietellessään katolilaisia naisia. Protestanttiselle lukijalle katolinen siveellisyys ja kaksinaismoralismi on surullista luettavaa. Kun ehkäisy on kiellettyä, jää halukkaalle naisella vain luottamus ja sekin on Sebastianin tapauksesa hyvin heikko pelastusrengas.

Lopullisen sinetin sille, että Holtitonta miestä voi kutsua mestariteokseksi, antaa Donleavyn upea, aikanaan poikkeuksellisen moderni kirjoittamistyyli. Reaaliaikainen dialogi sinkoilee loisteliaasti ja ajoittainen kolmannen kertojapersoonan käyttö viimeistelee hienosti monivaiheisen tarinan. Paikoin henkilöiden sanailu ja kulttuuriset yhteentörmäykset ovat niin nokkelia, että naurattaa ääneen. Esimerkiksi silloin kun Sebastian kuvailee täysin absurdia kondominostoyritystään. Katolisessa Irlannissa tilanne on niin pöyristyttävä, että miesparka selviää vankilareissulta vain täpärästi. Eikä se ollut ainoa hetki, kun renttu jenkki kolautti päänsä pahanpäiväisesti moralistisen Irlannin ahdasmieliseen peruskallioon. 

Varmasti arvasit, jos et tiennyt, että Holtiton mies oli aikansa skandaali ja kohuteos. Donleavy joutui etsimään julkaisijaa pitkään, ja sen löydyttyä kirja pistettiin pannaan Yhdysvalloissa.

Kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen on aivan uskomatonta, kuinka paljon kirja yhä kuohuttaa etenkin rapakon takana. Kun lukee Goodreadsista The Ginger Mannin arvioita, on hurjaa huomata, kuinka monet nykyäänkin lukevat kirjaa uskonnollisten ja moralististen silmälasien takaa ja ovat valmiita tuomitsemaan etenkin kirjailijan kirjan omaelämänkerrallisten piirteiden takia. Näyttää vaativan erityistä kanttia sanoa olevansa nainen, joka pitää The Ginger Mannista. Ja minähän pidän, todella pidin: yksi parhaimpia Ison K:n kirjoja ikinä!

**

Wikipedian mukaan Holtion mies ilmestyi Suomeksi Pentti Saarikosken käännöksenä. Pekka Tarkka paljasti myöhemmin, että Saarikoski ei saanut käännöstyötään koskaan valmiiksi vaan oikea kääntäjä on Erkki Haglund. Minun lukemassani painoksessa käännöskunnia annetaan Saarikoskelle.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Mustanmeren kalastaja

Yashar Kemal on kirjoittanut vuorista, laaksoista ja merestä, mutta en ole lukenut häneltä vielä yhtään kirjaa kaupungista. Nyt niin tapahtui, vaikka kirjan nimen Kalastaja jota meri vihasi perusteella kaupunkikuvaus tulee yllätyksenä.

Yashar Kemal: Kalastaja jota meri vihasi.
Kirjan kaupunki on Istanbul juuri sellaisena kuin sen itsekin olen nähnyt. Alati ilmettään vaihtava, kihisevä suurkaupunki. Köyhä, likainen, haiseva ja kuitenkin loistelias. Röyhkeä, vaarallinen ja ennustamaton.

Kalastaja jota meri vihasi -kirjassa risteävät Selim-kalastajan ja Zeynel-rikollisen tarinat. Miehet kohtaavat Istanbulin kyljessä sijaitsevassa Meneksen kylässä. Zeynel ampuu mafiapomon kylän kahvilassa ja Selim sotkeutuu tapahtumiin riistettyään aseen Zeynelin kädestä. Tiet erkanevat, mutta lopussa kohtaaminen saa verenpunaiset sävyt.

Alussa Zeynel pakenee poliiseja ilmiömäisesti ympäri Istanbulia. Nuori mies jalittaa poliiseja onnekkaasti, istanbulilaisen köyhälistön avustuksella. Pakomatka saa legendanomaisia piirteitä: toisille Zeynel on poliisivoimia pilkkanaan pitävä sankari, lehdistölle äärimmäisen vaarallinen massamurhaaja. Kaupunkiympäristöön sijoittuva pakomatka on toisinto Kemalin kuuluisimman sankarin Memedin pakomatkoista vuoristossa: vangitsemiselta voi välttyä, mutta oman epätoivon kanssa on vaikeampi elää.

Samanaikaisesti kalastaja Selim jatkaa vaatimatonta elämää Meneksessä. Vaitonainen mies uneksii delfiineistä, miekkakaloista, nuoruudenrakkaudesta ja omasta talosta. Tai hautoo omia kaunojaan salakalastajia ja maanomistajia kohtaan. Kemal ottaa kertojan roolin Selimin rakkaana ystävänä, joka raportoi miehen tunnekylläisistä kalastus- ja merimatkoista.

Vaikka miljöö, kaupunki, on Kemallille uusi, on sanoma tuttu. Kemal oli täysverisesti poliittinen kirjailija, jonka Turkissa luokkajako syntyy maasta ja luonnon rikkauksista. Kirjassa ollaan pitkällä 1990-luvulla ja maaseudulla viljelysmaata havittelevat beit ja passat on korvattu rakennuttajilla, kerrostaloilla ja turistikylillä vaurastuvilla kiinteistösijoittajilla. Vaarassa ovat taas yhteisöt. Tällä kertaa heimon sijasta Meneksen kyläläiset elintapoineen, jonka laajeneva Istanbul on nielemässä kiduksiinsa.

Tutulla tavalla Kemal on jälleen kerran paitsi poliittinen, myös inhimillinen kirjailija. Hän tarjoaa rajatonta empatiaa päähenkilöille heidän vioistaan huolimatta. Zeynel on kohtalonsa uhri: orporukka, itse itsensä kasvattanut ja hengissä pitänyt. Selimillä on vaikeuksia ihmisten kanssa, mutta sitäkin vilpittömämmin mies rakastaa merta. Parhaiten Kemalin kirjoista jäävät mieleen ihmiskohtalot ja yhteisöhistoria. Tarinoissa on aina traaginen pohjavire ja Kemal itse haluaa tulla muistetuksi heikompien äänenä.

Kalastaja jota meri vihasi ei kosketa yhtä syvästi kuin Cukurovan tasankokansan kuvaukset tai Memedin kohtalo. Kirja näyttääkin vajonneen pienoiseen unholaan, ainakin, jos mittana pitää netissä julkaistuja arvioita ja bloggauksia. Niitä en löytänyt Suomen kielellä ainoatakaan.

Kirjan suomenkielinen nimi on muuten aika outo: meren ja Selimin suhde oli minusta enemmän kuin lämmin, vaikka kalasaaliit vaihtelivatkin.

torstai 14. toukokuuta 2015

Isältä pojalle äidistä

Katson listaa niistä - noin 140:stä - Ison K:n kirjoista, joita en ole lukenut. Joukossa on muutama monen kirjan mies [todellakin: mies, ei yhtään naista!], joiden kirjoja en ole koskaan lukenut mielelläni. Yksi heistä on Alberto Moravia.

Kirjojen suhteen pätevät monet elämänohjeiksi sopivat totuudet. Yksi niistä on uuden mahdollisuuden antaminen. Tosin Moravia ei olisi sitä koskaan saanut ilman Iso K-lukuhaastetta.

Ehkäpä olisi muutenkin kannattanut, sillä Moravian Matka Roomaan -kirjan lukeminen sujui leppoisasti. En hullaantunut enkä hämmästynyt, mutta en kärsinytkään! Rooman matka vierähti nopsaan kuin viikonlopun kaupunkiloma. Kirjailijan kynä suihki sukkelaan ja paketoi alusta loppuun rullaavan tarinan.

Alberto Moravia: Matka Roomaan.
Matka Roomaan on kertomus nuoren Marion kesästä, no arvaat varmaan missä, Roomassa. Mario matkaa synnyinkaupunkiinsa tapaamaan isää, josta on vieraantunut muutettuaan äidin kanssa jo lapsena Pariisiin. Isä ja poika selvittävät välejään ja sitäkin enemmän suhdettaan ja muistikuviaan nuorena kuolleesta vaimosta ja äidistä. 

Moraviaa tuntevat arvaavat jo tästä, että Matka Roomaan -kirjassa kirjailija on häntä kiehtovan oidipaalisuuden teeman kimpussa. Kuitenkin psykoanalyyttisempi kuin koskaan. Kirjan koko tarina kietoutuu avainkohtaukseen:
Minä olin...torjunut muiston siitä kohtauksesta, jonka olin joutunut näkemään. Viidentoista vuoden ajan tämä torjunta oli muuttanut minun elämäni uneksi. Nyt olin palannut todellisuuteen  ja tajusin...että ainakin herääminen minun äitini suhteen oli lopullista.
Kyseessä on hetki nukkumaanmenon jälkeen, kun pieni poika herää ja näkee äitinsä rakastelevan vieraan miehen kanssa olohuoneen sohvalla. Äiti huomaa pojan, mutta toisin kuin voisi olettaa, ei keskeytä puuhiaan.

Muistikuva piinaa Mariota: hän haluaa ottaa miehen, joka selvästikin oli sillä hetkellä äidille tärkeämpi, paikan ja yrittää toistaa kohtauksen vanhemman naisen kanssa traumasta irtautuakseen.

Mahdollisuuksia tarjoutuu, kun Mario tutustuu keski-ikäiseen Jeanneen ja tämän teini-ikäiseen tyttäreen Aldaan, sekä isän uuteen rakkauteen, tulevaan äitipuoleensa Esmeraldaan. Seuraa paljon puhetta seksistä, joskin toimintaa odottaville tarjolla on vain farssimaista kommellusta.
Olin sellaisessa mielentilassa kuin ihminen, joka on kokenut pettymyksen rakkaudessa ja joka toisaalta ei pysty päästämään irti pettymyksestään ja toisaalta inhoaa kaikkea mikä voisi auttaa häntä unohtamaan sen.
Äidin halun lisäki oidipaaliteeman toinen puoli ovat sekavat tunteet omaa isää kohtaan. Seurauksena paljon mies-mieheltä -puhetta, sillä samalla kuuluisalla sohvalla vierekkäin, pimeässä istuen. Jos äiti paljastuu vampiksi ja seksiaddiktiksi, saa isäkin omat syntinsä. Vampin puoliso on sutenööri ja tirkistelijä, joka myös sai tyydytetyksi omat fantasiansa.

Muiston lisäksi tarinassa toistuu Marion luonteenpiirre, avoimuus, joka johdattaa häntä holtittomasti tilanteista toisiin. Oidipaalisuuden houkutus ei jää vaan isä-poikasuhteen mustoksi vaan tuntuu olevan yhteinen piirre kaikille Marion Roomassa tapaamille henkilöille.

Moravia antoi kirjalleen kaupungin nimen, mutta oikeastaan Roomalla ei ole siinä osaa eikä arpaa. Muistot ja vanhempien motiivien paljastuminen lamaannuttavat Marion. Roomaan tutustumisesta ei ole tietoakaan: "Elin kaupungissa, joka oli kuuluisa kauneudestaan, mutta jota en tuntenut lainkaan". Rooma on Marion mikromaailma, muutama asunto, muutama huone, parveke ja yksi puistikko. Kaikki mielen sopukoita, joita terapeutti-kirjailija analysoi puolelta jos toiselta.

Matka Roomaan jäi Alberto Moravian viimeiseksi hänen elinaikanaa julkaisuksi romaaniksi. Aivan sopiva päätös sensaatiomaiselle uralle. Sekä kirja, joka sai minut miettimään onko hyvä kirjallisuus sittenkin mielentila eikä makuasia.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Kiotolle, rakkaudella

Yasunari Kawabatan Kioto alkaa kevätkukista ja päättyy talvikukkiin. Vuottakaan ei ole ehtinyt kulua, mutta nuoren Chiekon elämä on muuttunut lopullisesti. Ottotytär löytää kaksoisisarensa Naekon, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Kumpikin tytöistä saa sisaruuden onnen lisäksi kokea ensirakkauden yllätykset.

Yasunari Kawabatan Kioto.
Chieko ja Naeko erotettiin lapsina, sillä kaksoityttöjen uskottiin tuottavan vanhemmilleen häpeää. Löytölapsi Chieko sai etuoikeutetun elämän Kiotossa kangastaiteilijan ja -kauppiaspariskunnan rakastettuna lapsena. Naeko jäi alkuperäisille vanhemmilleen, jotka kuolivat nuorina. Orpotytär eli elämänsä Setripuumetsässä puunhakkaajana.

Erilaisista taustoista huolimatta kaksosissa on paljon samaa - muutakin kuin ulkonäkö. Tytöt ovat puhdassydämisiä ja nykynuoriin verrattuna kovin viattomia iloissaan, suruissaan ja haaveissaan. Kuten japanilaisille kaunosieluille ja esteetikoille sopiikin, tarinaa ja tyttärien tunteita kehystävät luonnon ja vuodenkierron muutokset. Kirsikankukat kukkivat ja varisevat, puiden lehvästöt hohtavat kirkkaina ja myöhemmin värit tummuvat. Setrivuoren neulastupsut muovaavat luonnon taideteoksia ja kirjan lopulla tupruaa jo lunta.

Kaikki Kioton luonnon värit tallentuvat kankaankutojien, myös Chiekon isän, kimonokankaisiin ja obeihin. Kankaiden estetiikka on Chiekon perheen elämäntapa ja kangaskuvioissa taistelevat perinteikäs ja länsimaistuva Kioto. Chieko on perinteinen tyttö, pukeutuu ainoastaan isänsä perinnekankaisiin ja japanilaisvaatteisiin. Chiekon isäpuolta ahdistaa siti: seuraavien sukupolvien kutojamestarit ja uuden sukupolven maku ovat työntymässä etualalle. Onneksi neuvokas tytär ratkoo myös isän bisneshuolet.

Kirjan päähenkilö ei kuitenkaan taida olla Chieko vaan hurmaava Kioto, vanha keisarikaupunki ihastuttavine perinteineen. Kiotolaisten elämää rytmittävät juhlallisuudet omine rituaaleineen: niihin valmistaudutaan huolella ja ne eletään antaumuksella.

Kawabata haluaa kuitenkin tarttua hetkeen, jolloin perinteistä on tullut monille jo hieman kuluneita. Edes perinnetyttö Chieko ei jaksa antautua jokaisen juhlan humuun kun elämään on tullut paljon muutakin: vastalöydetty sisar, ensirakkaus, oma tahto ja voima ottaa vastuuta elämästä. Vitilumen pyörre, joka kiepautti elämän ja sen suunnan.

Monta kirjaa on kutsuttu kunnianosoitukseksi. Yksi tässä joukossa on Kawabatan kunnianosoitus Kiotolle.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Viattomuuden loppu

William Faulkneria on kuvattu suurkirjailijaksi, joka harmittavasti jäi suosiossa aikalaistensa, kuten Ernst Hemingwayn, jalkoihin taiteellisen kunnianhimoisuutensa takia.

Faulknerin vaikeatajuisuus on haastavaa, mutta ehdottoman jännittävällä ja kutkuttavalla tavalla. Olen aina yhtä haltioissani, kun saan uppoutua uuten Faulkneriin. Nyt oli vuorossa Kaikken pyhin. Verenpunainen naisvartoalo tummassa kannessa kertoi, että tarjolla saattaa olla poikkeuksellisen rankka tarina.

William Faulkner: Kaikkein pyhin.
Näin olikin. Kaikkein pyhin on kirja julmasta aiheesta: nuoren tytön raiskauksesta ja viattomuuden lopusta. Faulkner ei lähesty aiheitaan tunteet edellä tai selityksiä tarjoten, joten kauhu, häpeä ja myötätunto jätetään lukijalle. Miten seitsämäntoistavuotiaalle Temple Drakelle ylipäätään kävi näin? Miksi hän ei pysäyttänyt tapahtumien kulkua vaan antautui painajaisen vietäväksi?

Tarinan alussa uskalias ja hemmoteltu kollegekaunotar harrastaa satunnaisia kavaljeereja ja päätyy viikonlopuksi viinatrokareiden seuralaiseksi Syvän etelän syrjakylälle. Joutuu impotentin Popye-nimisen gangsterin raiskaamaksi - se tapahtuu maissintähkällä - ja seksiorjaksi bordelliin. Ja menettää henkisen ja ruumiillisen viattomuutensa yhdessä yössä - aivan kuten Rosita Alberto Moravian Kahdessa naisessa

Kaikken pyhimmän varsinainen päähenkilö, ja kertoja, on kuitenkin lakimies Horace Benbow. Benbow kyllästyy elämäänsä, jättää vaimonsa ja äkkipäissään liftaa kotikaupunkiinsa Jeffersoniin. Ollaan taas tutussa paikassa, mielikuvituksellisessa faulknerialassa, Yoknapatawphan piirikunnassa.

Benbow saa tehtäväkseen selvittää "neekerisurmaajan" -tapauksen, johon Temple on joutunut osalliseksi. Old Frenchmannin viinatislaamossa on tapettu vähä-älyinen neekeri. Tapon syylliseksi on ilmoittautunut, selvästi jonkun toisen puolesta, tislaamon omistaja Goodwin. Goodwin pelkää tappajaa, julmaa liikekumppaniaan Popyetä. Jutun selvittäminen johdattaa Benbowin paitsi jutun, myös Templen jäljille, ja päättyy epäoikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Ja kaiken tapahtumisen keskellä Benbow sukeltaa omiin haluihinsa, arvoihinsa ja selvittelee suhteita omiin läheisiinsä.

Kaikken pyhin on Faulknerille tyypillisesti tarina amerikkalaisesta epäoikeudenmukaisuudesta, rotujen ja yhteiskuntaryhmien syvästä kuilusta. Erot ovat fataaleja ja kyseenalaistamattomia.

Vuonna 1931 julkaistu Kaikken pyhin oli Faulknerin kirjallinen läpimurto. Kirjailija halusi shokeerata ja siinä taatusti onnistui. Huikaisevaan, ylevään ja tyylikkääseen Snopes-trilogiaan verrattuna Kaikkein pyhin on kuitenkin vielä raakile. Enkä suosittele aloittamaan Faulknerien lukemista tästä kirjasta, sillä se on miehen kirjoita kaikken vaikein. Niin paljon jätettiin sanomatta ja selittämättä, että välillä mietin lukevani viimeistelemätöntä käsikirjoitusta.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Kultakausi ja asekausi

Eduardo Mendozan Kissatappelu Madrid 1936 on hämmentävä kirja. Piirrän mielessäni miellekarttaa kirjan aiheista ja niitä on monta.

Eduardo Mendozan Kissatappelu Madrid 1936.


Aihekartan haarat saavat nimet Espanjan keskiaikainen taide, Madrid, sotilasdiplomatia, rakkaus, luokka- ja kulttuurierot, monihenkilöisyys ja taiteen tutkimus. Kerronnalliset haarat luokittelen taideanalyysiin, satiiriin, komediaan, dekkariin ja romantiikkaan. Analyyttinen lähestymistapa sopii kirjalle, jonka päähenkilönä seikkailee, tai kaiketi ennemmin toilailee, taidehistorioitsija Anthony Whitelands.

Mendozan fuusioromaania kehystää Madrid vuonna 1936, kaupunki Espanjan sisällissodan kynnyksellä. Falangistit, kommunistit ja fasistit taistelevat vallasta ja länsimaat hämmentävät tilannetta omalla sotilasdiplomatiallaan. Vilahtaapa kirjan sivuilla hetken päästä valtaan nouseva Francokin.

Mendoza on päätynyt tarkastelemaan kotimaansa historiaa ulkomaalaisen, Espanjaan ja maan kuvataiteeseen ihastuneen englantilaisen silmin. Päähenkilö Anthony on samalla sekä ihastuttavan oppinut että ällistyttävän typerä.

Whitelands kutsutaan Madridiin arvioimaan Igualadan herttuan taidekokoelmaa, mutta mies päätyy keskelle kytevän kaupungin sisä- ja ulkopoliittista kähmintää. Lyhyt työmatka venähtää viikkojen seikkailuksi, kun taiteentutkija törmää taideväärennyksiin ja poliittisiin ryhmittymiin. Tavallisesti elämäänsä tunteiden säästöliekillä elävä Anthony retkahtaa herttuan tyttäreen, tuntee sympatiaa falangistien politiikkaan, löytää karismaattisesta falangistijohtajasta sielunveljen ja saa peräänsä Espanjan poliisin, kommunistiterroristin, prostituoituna työskentelevän vakoojan ja brittiläiset diplomaatit. Kirja tarjoilee dekkarimaisuutta yllättävine juonenkäänteineen ja satiiria tilannetajuttoman päähenkilön hahmossa.

Monista teemoista ja lukemattomista juonenkäänteistä huolimatta Kissatappelu on leppoisaa luettavaa. Mendoza kirjoitti perinteisen juoniromaanin, jossa tapahtumat kerrotaan ilmavasti. Kirja saattaa hyvinkin olla yksi helppolukuisimpia kirjoja, joita Isossa K:ssa on koskaan julkaistu.

Mendozan kerronta on pidättyvää ja epäsuoraa, oletettavasti englantilaisen päähenkilön kunniaksi. Henkilöt jäävät sieluttomiksi eikä rakkaustarinassa, politiikassa tai tapahtumissa ole minkäänlaista syvyyttä.

Parhaimmillaan Kissatappelu on niinä hetkinä, kun Anthonylle tarjoutuu mahdollisuus taideanalyyseihin. Velasquésin maalauksia katsellessaan Pradon taidemuseossa. Maalauksista tai taiteilijan elämästä kertoessaan taiteentutkija päästää intohimonsa valloilleen ja ihastuttaa, tai pitkästyttää, kuulijansa oppineilta tulkinnoillaan.

Mikä mahtaa olla syy siihen, että Mendoza valitsisi Anthonyn intohimon kohteeksi Espanjan maalaustaiteen kultakauden ja etenkin Velazquézin? Taiteilija palveli kuningas Philip IV:n hovia ja oli erikoistunut pateettisiin muotokuviin. Yksi vastaus saattaa olla Anthony, jo itsessään herra patetia.

Mendozan Kissatappelu oli outo, hassu ja samalla sekava kirja. Aiheita riitti, mutta oliko se kaikki pakko tunkea yksiin kansiin? Ai-jai Eduadro - mitähän kirjallesi olisi tapahtunut, jos se olisi alunperin päätynyt skandinaavisen kustannustoimittajan käsittelyyn? 

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Akatemian aarteet

Saul Bellow on Iso K:n inhokkikirjailijoitani. Kyyninen, raskalla kädellä kirjoittava mastodontti. Hidas ja seisahtunut kuin samea sisäjärvi tuulettomana syyspäivänä. No en tunne Bellowia, tietenkään, mutta sellaiselta miehen kirjojen lukeminen nyt vain tuntuu!

Ja sitten on tämä elitismi. Ei nappaa yhteen. Bellowin piirit ovat suppeita ja suljettuja. Niissä liikkuvat akateemiset ja älykkäät ihmiset. Heillä on runsaasti tiedon ja kulttuurin sivistystä, mutta sydämen sivistystä sitäkin vähemmän.

Bellowin kirjan Löyhäsuinen mies ja muita kertomuksia kansi näyttää, mistä on kyse. Ärsyttävä jäärä suu teipattuna. Hän on vaimolleen, ystäville, rakastajattarilleen ja koko seurapiirilleen yksi pain in the ass.

Saul Bellow: Löyhäsuinen mies ja muita kertomuksia.
Bellowin kertoja on useimmiten professori tai vähintäänkin korkeasti kouluttautunut - joka tapauksessa pääkopan sisältä täyttä timanttia. Älykuninkaiden arkkityyppi on Victor Wulpy, joka Millainen päivä sivulla oli -novellissa lennättää rakastajatartaan pikadeiteille lentojen välilaskeutumispaikoille. Victor on lännen älykapteeneita: hankkii elantonsa luennoilla 10 000 dollarin tuntitaksalla. Ja ylläpitää oppineiden nokkimisjärjestystä yli-ihmismäisellä tarmolla ja energialla.

Löyhäsuinen mies on ikääntynyt professori, joka tilittää lukemattomia möläytyksiään. On tullut loukattua yhtä sun toista tässä elämässä, mutta hei sellainen kun oon, minkäs sille voin. Novelli on yksinkertaisesti anteeksipyyntötarina loukatuilta, ja etenkin vaimolta, joka kaiken kestää urheasti.
Annoin heikkoudelleni periksi. Mikä minuun menee? Olenko minä muka liian hyvä harrastamaan tekopyhyyttä?
Se on Bellowin mukaan sellaista juutalaishuumoria. No siitä minä en tiedä mitään!

Bellowin kirjat ovat täynnä Alvar Aallon näköisiä miehiä: paksujen kulmien ja veltostuneiden yläluomien alta tuijottaa intensiivinen ja vaativa katse. Kai se on sitä karismaa. Hahmot ovat äärimmäisen itsekeskeisiä, mikä tee kertomuksista tylsää ja synkeää itsetilitystä.

Itseriitoisia herroja enemmän minua ärsyttävät naiset, jotka suostuvat lennähtämään lentokentälle viettääkseen muutaman tunnin maailmanluokan älyniekan seurassa. Joka tosiasiassa voi juuri ja juuri sietää naista seksipartnerina - ja sitäkin pitää analysoisa kantilta jos toiselta - ja ilmisseuralaisena ei lainkaan. Naiset tunnistavat ansionsa muilla  elämän osa-alueilla, mutta eivät silti rohkene haastaa miehiään rohkeasti. Naisten kapina - sepä vasta tekisi Bellowille hyvää!

Bellow kirjoittaa myös juutalaisuudesta, juutalaisena miehenä elämisestä ja kasvamisesta Yhdysvalloissa. Oppineen elämän odotukset olivat varmastikin korkealla - lakimies, opettaja, professori, taitaiteilija tai muuta sen suuntaista - ja suvun paineet suuret. Bellowin kattaus sisältääkin aina kukkuroilleen juutalaista perhe- ja sukurakkautta ja sen analyysiä.

Bellowin kunniaksi täytyy sanoa, että kirjailijana hän on helposti tunnistettava. Arkiseen puheeseen sisältyy älyllistä filosofointia, melankoliaa ja komediaa, nokkeluuksia ja aforismeja. Varmaan siinä on itseironiaakin, mutta sepä jäi tällaiselta tosikkolukijalta huomaamatta.

Bellowin novelleissa haisee ja maistuu elämän ehtoopuoli. Jos Bellow jollekin kirjoittaa niin hieman iäkkäämmille ihmisille. Voi hyvin nähdä hänet lukemassa tekstejään amerikkalaisen huippuyliopiston senioreiden alumni-illassa. Ehkä sellaisessa osaisin itsekin arvostaa Bellowia aika lailla nykyistä enemmän.

Salarakastajan saaliit

Jayne Anne Phillips kirjoittaa vakavista aiheista kevyesti kuin höyhenen lento. Keveys on aitoa kirjoittamisen taikaa: kun runollisuus kättelee surua ja kamalaa, syntyy koskettavankaunista jälkeä.

Olen rakastanut jokaista Jayne Anne Phillipsin kirjaa. Niin myös Quiet Dellin Murhenäytelmää. Tarinaa perhesiteistä, manipuloinnista, massamurhista ja murheesta versoavasta rakkaudesta. Järkyttävä yhdistelmä kertoa ja vielä järkyttävämpi lukea! Tosin tässä kirjassa Phillips tekee sen yhtä sentimentaalisesti kuin Äidin ajassa, mutta kestän senkin, sillä lopputuloksena on ikimuistoinen selviytymistarina hirveiden tekojen kohtaamisesta.

Jayne Anne Phillips. Murhenäytelmä.
Murhenäytelmä alkaa ihanasti. Vuosi 1930 vaihtuu vuoteen 1931. Phillips lahjoittaa kirjan alkuun erityistä taikaa antamalla ensimmäiset sanat Eicherin perheen nuorimmalle lapselle Annabellille. Annabel on herkkä jä erityisen taiteellinen - ehkäpä lyyrinen Jayne Anne on kirjoittanut häneen jotain nuoresta itsestään. 
Kun vuosi vaihtuu, tuulessa kuulee kellojen kilinää. Vanhat vuodet putoavat maahan valoina...Mutta ylhäällä kellot soivat kaikille jotka elävät.
Phillipsille tuttuun tyyliin Annabel on vain yksi kirjan äänistä. Joulua viettää myös äiti Asta, vararikon partaalle ajautunut, taloudenhoitotaidoiltaan vajavainen käsityöläistaiteilija. Leski ja yksinhuoltaja jo muutaman vuoden verran. Joulunviettäjien joukossa on myös Charles: perheen alivuokralainen, joka suunnittelee pelastavansa Eicherit naimalla Annan. Anna ei tästä ilahdu, sillä hänellä on sydämmessään ihanan salainen suunnitelma: hän on tavannut sielunveljen, kirjeystävän, ja tulevan aviomiehensä.

Pienen perheen tarina kerrotaan preesensissä: kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Kun vuosi vaihtuu, kaikki tuovat tilaan omat äänensä, surunsa ja toiveensa paremmasta huomisesta. Kaunein ääni on annettu Annabellille. Pienellä tytöllä on valovoimaisen taiteilijan, yleisöjen valloittajan sielu odottamassa erityistä elämää. Ja melkein itkettään, kuinka olisin voinut sulautua tunnelmaan, jos en olisi tiennyt. Tiennyt sitä, että Murhenäytelmä on kirja massamurhasta. Vastenmielinen ja julma aihe, muutaman sivun päässä odottava musta aukko. Siihen sammuu Annabelinkin tähtisäteily.

Astan kirjeystävä on Cornelius O´Pierson tai vaihtelevasti Powers: keski-ikäisiin naisiin "erikoistunut" massamurhaaja. Nelikymppisissä leskissä on kosolti uhripotentiaalia. He ovat luopuneet romanttisen rakkauden unelmasta ja etsivät huolenpitoa ja suojelusta.

Pierson/Powers ei valitettavasti ole Phillipsin kirjallisen mielikuvituksen tuote vaan oikea henkilö. Asta ja hänen lapsensa olivat miehen viimeiset uhrit, mutta kukaan ei tiedä, kuinka monta ihmistä mies ehti murhata. Phillips on kertonut kuulleensa Pierson/Powersin tarinan 6-vuotiaana äidiltään. Äiti oli näyttänyt tyttärelle murhapaikan: likaisen tien, autoja molemmin puolen tietä, ja ihmisiä etsimässä jotain, minkä voisi viedä pois matkamuistona. Omina todistusaineistonaan Phillips käyttää valokuvia, lehtileikkeitä ja pätkiä oikeudenkäyntipäiväkirjasta.

Kun Asta kuolee, Phillips ottaa kirjansa keskushenkilöksi Chigaco Herald Tribunen rikosreportterin Emily Thornhillin. Emily on reipas tyttö, poikkeuksellisen itsenäinen 30-luvun naiseksi, älykäs ja kunnianhimoinen. Hahmossa on ilmiselvää naisasiaa. Emily ottaa omakseen Eicherit, heidän tarinansa, koiransa ja jopa Eicherien pankkiirin, johon solmii romanttisen suhteen.

Emily jäljittää Eicherin jutun johtolangat, saa oikeudet moniin haastatteluihin, taustatietoon yksinoikeudella ja seuraa oikeudenkäyntiä vuonna 1931 sekä sen päättymistä hirttotuomioon vuonna 1932. Kun murhatutkimukset etenevät ja sen edetessä yksityiskohdat selvenevät, muuttuu Emilyn elämän. Murheesta versoaa rakkautta ja vastuunkantoa muista ihmisistä, melkein liiaksikin.

Emily kahlaa läpi kaikki ne vaiheet, jotka murhenäytelmistä selviävät läheiset joutuvat kohtaamaan. Menetelmä on sama, joka Phillips käytti Äidin ajassa kertoessaan toisen elämän hiipumisesta ja uuden elämän syntymisestä.

Murhenäytelmässä Jayne Anne Phillips on tunteellisempi ja metafyysisempi kuin koskaan. Mutta liian pitkälle sinne ei vajota, vaikka lopussa Emily saa kuin saakin sormuksen - muttei sentään avioliittoa - lapsen - vaikkei häntä synnytäkkään - sekä ikuisen suojelijan homomiehestä ja hänen rakkaastaan. Siitä samasta Charlesista, joka aikoinaan vakavissaan kosi Asta Eicheria.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Onnentytön viimeinen kesä

Kesä yksin 17-vuotiaana Manhattanilla. Ei perhettä, ei kesätöitä, luksushuoneisto palveluskuntineen vain omassa käytössä. Truman Capoten Kesän taittuessa -esikoisteoksen alku-asetelma saa jokaisen nuoren kihisemään kateudesta.

Kirjan onnentyttö on nuori ja rikas Grady McNeil, joka ensimmäistä kertaa elämässään saa jättää perheen jokakesäisen Eurooppa-loman väliin. Gradylle on tulossa kaikkien aikojen kesä. Hän on yksin ja rakastunut Clydeen. Clyde on Gradyn salainen, ikioma kielletty hedelmä: houkutteleva, mutta sosiaalisesti aivan sopimaton. Eikä hänestä tiedä mitään Gradyn seurapiiridebyyttiä suunnitteleva äiti-McNeil!

Truman Capote: Kesän taittuessa.
Nykynuorta varmaan harmittaa: ei ollut whatsappeja, skypejä tai muita jatkuvan vastavakoilun välineitä. Äidiltä tulee sähkösanoma muutaman kerran kesässä ja puhelimellakin soitetaan aniharvoin.

Kesällä kohtaavat autot ja teinit - amerikkalaisen nuoruuden klassinen tutkapari. Grady ja Clyde tapailevat pojan työpaikalla pysäköintialueella. Grady lymyilee parkkiautojen takapenkeillä, tupakkaa kuluu, ja aika ajoin nuoripari hurjastee päämäärättömästi ympäri New Yorkia. Vauhti on kovaa, lopussa liian kovaa. Siinä on kesän taite ja päätepiste.

Capote kirja on ohkainen ja tiiviiksi pakattu. Kesä alun täyttää polttavan ja pelottavan rakkauden huuma. Siinä välissä nuoret ehtivät hullantua, asua yhdessä, riitaantua, erota ja mennä peräti naimisiin. Kaksi toisilleen vierasta, mutta vahvatunteista nuorta, sitoutuvat toisiinsa liian nopeasti salaisesti erilaisuuttaan uhmaten. Suhteella ei voi olla tulevaisuutta, mutta itsepäinen Grady on päättänyt rakastaa poikaa - vaikka vain tahdonvoimalla. Taustalla hehkuu helleaallon kouraisema New York, jossa on liian, liian kuuma ajatella selkesti.

Kesän taittuessa kuohuu nuorta uhmaa ja se on helppo uskoa nuoren ihmisen kirjoittamaksi. Kirja onkin Capoten kuoleman jälkeen löydetty ja julkaistu käsikirjoitus, jonka mies oli kirjoittanut hieman yli parikymppisenä. Kirjassa etsitään itseä ja hukutaan samalla. Kahmitaan vimmaisena elämää, sillä niin voi unohtaa pahimmat pelot. Kaikki sellainen sekainen nuoruus ja hulluus, joka on helppo muistaa ja palauttaa mieliin. Kuin tulikuuma, kesäinen New York, jossa jokainen askel on polttava.

Kesän taittuessa on kypsä, hieno kirja, joka jokakuta koskettaa enemmän, jokakuta vähemmän. Lukiessa ymmärtää, että sen kirjoittamisesta on, nuoruuden universaaliudesta huolimatta, kulunut aikaa. Tuntuuko se sitten nostalgialta vai jo hivenen epäajankohtaiselta, riippuu lukijasta. Minusta jälkimmäiseltä.

Kesän taittuessa on joka tapauksessa niin hyvä kirja, ettei ole mitään syytä, miksei sitä olisi voinut julkaista jo Capoten eläessä. Miksi kirjailija piilotti käsikirjoituksensa? Siksikö, että homoseksuaali Capote koki heterorakkauden kuvaamisen epäaidoksi tai aiheen teennäiseksi? En tiedä, onko tässä ajatuksessa mitään perään, mutta se tuli mieleeni kirjan pariskunnan epätapainosta: Grady on vahva, mutta Clyde hentoisesti kuvattu - kuin Gradyn etäisempi varjo vain.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Oikuttelevat muistot

Valitsin oikein kun luin YiYun Lin myöhemmin suomennetun, mutta aiemmin kirjoitetun, Kulkurit ennen Kultapoikaa ja smaragdityttöä. Pääsin seuraamaan kirjailija-Lin kehitystä ja sain toivomani: monikulttuurisia, moderneja tarinoita Kiinassa kaupungistuneista, keskiluokkaistuneista ja Yhdysvaltoihin emigroituneista maanmiehistä.

YiYun Li: Kultapoika ja smaragdityttö.
Kultapojassa ja smaragditytössä Li ottaa novelleihinsa muutamia miljardeista ja jäsentää hyvin henkilökohtaisesta näkökulmasta kiinalaisen yhteiskunnan kummallisuuksia. Kiinnostavia ja outoja kurkistuksia kiinalaisten elämään: naisten armeija, avioliittovälitys, lapsikauppa, avioliittosopimukset ja itsekurin kulttuuri. Ja lukevana naisena tulin surulliseksi - ja välillä todella vihaiseksikin - naisen elämän vähäarvoisuudesta. Liin sanoin: "Kiinassa eläminen on elämää maassa, jossa ollaan eteviä keksimään rikoksia ja vielä etevämpiä keksimään niille rangaistuksia" - etenkin naisille.

Kultapoika ja smaradgityttö on novellikokoelma. Novellit sopivat Lin kirjoitustyyliin ihanasti. Ne ovat episodeja jostain merkittävästä hetkestä, hyvin inhimillisä, lämpimiä ja raikkaita. Ei ihme, että Litä on verrattu itseensä novellien mestariin Alice Munroon.

Kultapoika ja smaragdityttö on valittu kokoelman nimeksi ja lippulaivanovelliksi todennäköisesti eksoottisen nimensä takia eikä niinkään siksi, että se olisi kokoelman helmi. Muilla novelleilla onkin yllättävän tavanomaisia nimiä: Ystävällisyys, Omistaja, Aika kiittää...Lin kirjoittamisesta aistii kaunista vaatimattomuutta: tarina puhuu puhtaasti ja koruttomasti.

Kokoelman aloittaa novelleista pisin Ystävällisyys. Siinä naimaton, unelmistaan ja ihmissuhteista tietoisesti luopunut hillitty nainen muistelee elämäänsä. 41-vuotias kertoja on valinnut askeettisen elämäntavan, jossa ei ole tilaa tunteille tai lämpimille ihmissuhteille:
Mutta vihamielisyyden kestää helpommin kuin myötätunnon, ja ajan oloon vähiten vahinkoa aiheuttaa välinpitämättömyys.
Tunteiden lisäksi kertoja välttää muistelemista: ei kannata varastaa itselleen muistoja toisten elämästä, tieten tahtoen tai tahtomattaan.
Minä en halunnut olla se, joka kantaisi tämän illan muistoa hänen puolestaan.
Kiinalaisten yksinäisyys ja yksityisyys on hukkumista miljoonien jalkoihin. Pahimmillaan se on julmuutta, parhaimmillaan suopeamielisyyttä.

Hänenkaltaisensa mies on hauska ja ajankohtainen tarina blogikulttuurista: webbiin mahtuu monia todellisuuksia, enemmän tai vähemmän tosia. Syntyy myös tunnesiteitä, vaikka hetkeksi, ja mahdollisuuksia kokea sielunkumppanuuden hetkiä. 

Novellien kuningattaret olivat Vankila ja Palavat talot.

Vankilassa ei olla rakennuksessa vaan ihmisten keskinäisen riippuvuuden luomassa tunnesiteiden vankilassa. Amerikkaan imigroitunut keski-ikäinen pariskunta menettää ainoan tyttärensä auto-onnettomuudessa. Yhdysvalloissa vaurastuneet vanhemmat ajattelevat ratkaisevansa ongelman rahalla: he ostavat Kiinasta nuoren naisen sijaissynnyttäjäksi. Syntyy luottamusta ja ystävyyttä, mutta myös viekkautta ja julmia aikeita, joita ei rahalla ratkaista.

Palavat talot kertoo varttuneempien rouvien erikoisesta ystävyydestä. Työelämän ulkopuolella elämänsä viettäneet, perheelle uhrautuneet ja eläkeikään varttuneet ystävykset huomaavat statuksensa uhatuksi, kun yksi rouvista kohtaa avioeron. Rouvat tuntevat suurta huolta kaltaistensa kohtalosta ja perustavat etsivätoimiston miehiään salasuhteesta epäileville naisille. Rouvien liiketoiminta kukoistaa, samoin ystävyys, ja pienimuotoista julkisuuttakin siunaantuu rouvaetsiville. Asiakastapauksiin suhtaudutaan viileästi, mutta rouvien muistossa on paljon sellaista, joka ei ole sopusoinnussa moitteettoman kulissin kanssa. Elämänohje kuuluu näin: "keskity pitämään sielu kaukana petollisen maailman intohimoista".
Jos epäilet aaveen istuvan tyynysi vieressä, niin aave istuu siinä ikuisesti.
Rouvien tarina on tyyppistä Litä. Novelleissa on usein suppea ja meinimalistinen tapahtumien taso ja sen alla syvä ja suljettu muistelemisen taso. Elämänkäänteet pakottavat Lin henkilöt kohtaamaan piilotetut muistonsa: alitajuntaa ei voi tuhoa edes äärimmilleen viety itsehillintä.

Ja mikä sitten olikaan niminovellin, Kultapoika, smaragdityttö, tarina: keski-ikäinen mies ja nainen menevät naimisiin, jotta saisivat viettää loppuelämänsä yhdessä sulhasen äidin kanssa. Motiivi se on sekin!

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Meitä on moneksi

Aloitan ensimmäistä kertaa oman tekstini lainaamalla toista blogia. Luin kirja-arvioita ja postauksia John Irvingin kirjasta Minä olen monta. Kirsi kirjanurkassaan oli jo ehtinyt sanoittaa oman yhteenvetoni, joten samat sanat Kirsi!
Jossain vaiheessa alkoi pahasti vaikuttaa siltä, että kirjailija oli väsähtämässä ja kirjat olivat mitäänsanomattomia, jopa pitkäveteisiä. Olin jo luopumassa Irvingistä, mutta sitten jotain tapahtui, ja mestarin kynä on ollut viime kirjoissa taas kunnon vedossa...Pitkän tien Irvingin seurassa kulkeneelle lukijalle Minä olen monta oli riemastuttava lukukokemus.
Minä olen monta: John Irving.
Tosin minähän en olisi voinut luopua Irvingin lukemisesta tämän blogiprojektin takia. Joten olen helpottuneen onnellinen siitä, että herra on viime vuosina saanut teoksiinsa uutta imua. Uusin suomennos, Minä olen monta, on avaralla sydämellä kirjoitettu kirja seksuaalisuuden monimuotoisuudesta.

Minä olen monta -kirjan lukija tapaa kirjailijan pääpiirteissään tutussa puuhassa. Kirjoittamassa kasvutarinaa nuoresta, Billy Abbotiksi nimetystä, pojasta. Poika asuu yhteisönäkökulmasta hyvinkin ikimuistoisesti kuvatussa vermontilaisessa First Sisters -pikkukaupungissa. Pikkukaupungissa noudatetaan jäävuorimaiseman normeja: pinnan alla on massiivinen kerrostuma vaiettua tietoa ihmistenvälisistä suhteista ja taipumuksista.

Minä olen monta on yksi Irvingin amerikkalaisia puritanisteja kohahduttaneista kirjoista. Kohahduttamisefekti on Eurooppaan saapuessaan laimentunut Altantin aaltoihin. Mitäs sitten, jos päähenkilö on homoseksuaali ja tykkää naisista, joilla on penis? Mitä siitä, jos päähenkilöllä on lukematon määrä partnereita, joista osa maksaa elämänkokoisen hinnan seksuaalisesta vapaamielisyydestä? Mitä siitä, jos maailmaa katsotaan trans- ja homoseksuaalisten silmälasien läpi ja nähdään normina ja yleisenä se, jota heteronormatiivisuus pitää harvinaisena ja poikkeavana?

Erikoisen Billy Abbottin tarinasta tekee se, ettei kirja oikeastaan ole nuoren pojan kasvutarina vaan kirjassa kokevat merkittävää henkistä kasvua ja avartumista hänen läheisensä. Vaikka homoseksuaali poika odotetusti koettelee ankarasti ympäristönsä normeja, on hän hyvin varhaiskypsästi sinut oman seksuaali-identiteettinsä kanssa. Billystä tulee muutosvoima, joka saa monet astumaan ulos kaapeistaan ja tuomaan julki vaiettuja salaisuuksia. Näin käy Billyn naispukeutujaksi muuttuvalle sedälle, näin käy monille koulukavereille. Ja kaikkien yllätykseksi myös kouluvuosien naissankarille - sekä tyttöjen että poikien halun kohteelle - julmalle ja ylimieliselle Jacquesille, joka kokee elämänsä aikana transformaation naissankarista sukupuolevaihdosleikkauksiin päätyvään transseksuaaliin.

Ehkä tämä onkin Irvingin viesti: mieti kahdesti ennen kuin nimeät normaalin. Ehkä voimme jo elää aikaa, jossa erilaiset seksuaalisuuden muodot ja mieltymykset eivät automaattisesti määritä ihmistä tai traumatisoi ketään? Traumatisoituneempia saattavat olla ne, jotka suvaitsemattomuudessaan eivät hyväksyä sitä, mikä toiselle on luonnollista ja sopivaa.

Sen sijaan lainkaan sympaattista eivät ole Irvingin naishahmot. Ahdasmielisimpiä, ja siitä itse kaikken eniten kärsiviä, ovat Billyn äiti ja täti: kummatkin oman traumansa uhreja, homomieheen ja transseksuaaliin rakastuneita. Jos nainen saa kirjassa myönteisen käsittelyn, hän on ottanut itseenä vahvasti äijäkulttuurin piirteitä.

Seksuaalikymykset ovat keränneet kirjan kohdalla päähuomion, mutta sitäkin kiinnostavampaa on kirjan kulttuurianalyysi. 1950-luvun Vermontista alkunsa saavan homopojan tarina sisältää puolen vuosisadan ennakkoluulot. Ahdasmielisiä alkuvuosia seuraa railakas 70-luku suurkaupungin homogenessä. Iloittelu päättyy aids:n aikakauden tuomitsevuuteen ja konservatismiin. On kovin surumielistä ja liikuttavaa lukea Billyn ystävien kamppailusta taudin ja stigmatisoinnin kanssa. Vanhetessaan jopa avaramielinen Billy alkaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi radikaaleissa ja politisoituneissa homo- ja transpiireissä. Kypsän iän elämäntehtäväksi Billy ottaa nuoren transseksuaalin opastamisen elämänkarikoissa: on aika antaa takaisin tuleville sukupolville.

Irving on kaikille melkein oma kaveri, niin tutuntuntuinen hän on pitkän ja dokumentoidun uransa takia ihmisenä, arvoiltaan, kirjailijana ja kiinnostuksen kohteissaan. Odotusarvoista on, että tutut teemat löytyvät joka kirjasta. Ja kyllä, painimolski on taatusti sopiva alusta ahdistella heteronormatiivisuutta. Ja kyllä, kirjassa näytellään kovasti: näyttämö on ihana paikka leikitellä sukupuolirooleilla. Ja mitähän Billystä tulee isona? No tottahan toki menestynyt kirjailija. Ja isät ovat hukassa, jättäneet poikapolot suvaitsemattomien äitiensä ja naissukulaistensa armoille. Kirjassa myös kirjoitetaan kirjallisuudesta, tällä kertaa eniten draamasta. Pikkukaupungissa näytellään Shakespearea ja sitä myös tulkitaan monimielisesti. Toinen suuri draamaidoli on Henrik Ibsen, jonka vahvoja naisia näyttelevät mieluiten miehet.

Billyn ja First Sistersin ohelle Irvingin kirjasta jäävät mieleen värikkäät sivuhenkilöt. Niistä muistuttaa vielä jälkikäteen riemastuttavasti monenkirjava kansi, johon on ikuistettu monenmonta erilaista tarinaa.