sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Kynäniekka vai pyssymies?

Niko Kazantzakisin Vapaus tai kuolema.
En usko koskaan kutsuneeni mitään vereväksi. Yllätyksekseni verevä pulpahti mieleeni, kun mietin, millainen kirja oli Niko Kazantzakisin Vapaus tai kuolema. Verevä on maanläheinen, elämäntuntoinen, kaunistelematon ja - tämän kirjan kohdalla - myös verinen.

Vapaus tai  kuolema tallentaa hetken Kreetan historiaa vuodelta 1889. Silloin kreetalaiset nousivat, jälleen kerran, kapinaan turkkilaisia orjuuttajiaan vastaan. Tapahtumiin sisältyy Kreetalla vuonna 1883 syntyneelle ja siellä lapsuutensa viettäneelle Kazantzakisille paljon henkilökohtaista. Kylläpä saa aurinkoinen matkailusaari - jossa en ole itse koskaan käynyt - toisenlaiset sävyt. Mikä kuja ja aukio on ollut turkkilaisten, mikä kreikkalaisten, missä näkyvät veriteot, tuhopoltot ja uskonnolliset raja-aidat? Mihin seiniin on kirjoittettu Vapaus tai kuolema!: kreetalaismiesten taisteluhuuto sukupolvesta toiseen.

Kirjan pääosissa ovat ukko Sikafasin pojat, pojanpojat, ja heistä etenkin järkähtämätön kapteeni Mikalis, ja muut saaren vapauden puolesta taistelevat sotasankarit. Sekä toisaalta turkkilaiset paššat ja agat, erityisesti turkkilaisten johtohahmo Nurin bei.

Kauniilla saarella on kaikkea, mitä elämän nautinnot voisivat tarjota kaikenuskoisille ja -rotuisille. Kazantzakis kuvaa hellyyden kyyneleet silmissä kotisaarensa kauneutta. Maanläheiset luontokuvaukset kehystävät oudon vastakohtaisesti hurjia tapahtumia. Puukoniskun jälkeen tuulenhenkäyksen tuomat basilikan ja meiramin tuoksut saavat keuhkot pullistumaan. Taisteluaamuna lämmin kevättuuli kahisuttaa viiniköynnöksiä tai raikas merituuli tuoksuu kuin persikka.

Luontokulissit ovat upeat, mutta kasvumaa on katkeraa. Kitkeränylpeä kauna imetään jo äidinmaidossa. Jumala ei tarvitse ymmärtäväisiä perheenisiä vaan pyssymiehiä:
Kreetan kasvot olivat synkät ja nääntyneet, niissä oli todella samaa vanhaa, pyhää ja kitkerää uljuutta kuin niiden äitien kasvoilla, jotka synnyttivät urhoollisia poikia.
Kun kaksi kansaa ei kykene unohtamaan kaunaansa, etsii kosto jatkuvasti kostajaa. Tärkeintä ei ole voitto, vaan loppuun asti viety taistelu. Kuolinvuoteella hyvän elämän mittari on nitistettyjen turkkilaisten määrä.

Kiivain sotasankareista on kapteeni Mikalis, kreikkalaisten johtaja. Lisänimellä Villikarju tunnettu: hampaat kirskuvat, silmät säkenöivät. Kotihirviö ja kylmä perheenisä, joka terrorisoi vaimoaan ja pakottaa naimaikäisen tyttärensä pysymään neljän seinän sisälle.

Kazantzakin elämää tuntevien lähteiden [suosittelen ortodoksi.netiä] mukaan kirjailija elää romaanissa ja etenkin Mikalisin hahmossa uudelleen traumaattista isäsuhdettaan. Kazantzakisin alter egona esiintyy herkkä opiskelijapoika Kosmas, jota Mikalis-setä kutsuu ivallisesti kynämieheksi. Kosmas kritisoi raakoja miessukulaisiaan, mutta toisaalta on huolissaan siitä, ettei vain itse huonontaisi sukunsa miehistä verta.

Ja mitä tapahtukaan, kun Kosmas lähtee tapaamaan vuorelle kansannousun viimeistä soturia, Mikalis-setäänsä? Saako hän sedän järkiintymään vai tapahtuuko jotain muuta? Veri on vettä sakeampaa, tuntuu Kazantzakin muistuttavan:
Hänen isänsä, taipumaton taistelija, heräsi eloon hänessä...hänet oli vallannut tumma, selittämätön riemu, hänestä tuntui kevyeltä ja vapaalta, oli kuin hän vasta tällä hetkellä olisi saanut takaisin isänmaansa ikivanhan velvollisuuden edessä tuntuvan riemun. 
Sellaistako on taistelun riemu, joka saa Syyriassa tai juutalaisalueilla yhä naapurin taistelemaan toista vastaan, leikkikaverin kääntämään selän lapsuudenkaverille ja pasifistin muuttumaan sotasankariksi? Hullua, ja todella pelottavaa.

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Hupsu herra

Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä voisi hyvin olla se kirja, joka jokaisen on luettava eläessään. Amos Ozin Fima sen sijaan on kirja, jota ei kannata lukea missään vaiheessa eläessään. Tätä saattoi epäillä myös kustantaja, jolta kului kirjan julkaisemiseen suomeksi reilu vuosikymmen. Poikkeuksellisen paljon Ozin teoksille, jotka yleensä käännetään saman tien.

Amos Oz: Fima.
Kaikki me epäonnistumme joskus. Niin todella kävi herra-elämää-suurempi-kirjailija Ozille Fiman kanssa. Olen täysin ymmälläni Fimasta, joka ei ainostaan ole vaatimaton vaan myös merkityksetön kirja. Miksi Amos hyvä halusit julkaista ja liittää arvostetun nimesi tähän kirjaan? Ajattelitko, että tavallisen tylsä elämä ja vanhenevan miehen hupsutukset tarvitsevat puolestapuhujan? Vai onko Fima jonkunlainen ikääntyvän israelilaismiehen karikatyyri? Opettaako se meille jotain ennestään tietämätöntä jaetusta valtiosta yhden miehen miniperspektiivistä? Vai onko Fima sellainen hieman sisäsiittoinen kotimarkkinaromaani, joka ehkä voisi menestyä alkuillan pientuotantona toteutettuna draamasarjana vanhemman väen prime time aikaan?

Fima, oikealta nimeltään Efraim, on vanhapoika, romantikko, poliittisesti valveutunut ja hyvin hyvin hupsu, helläsydämminen gynekologin vastaanottoapulainen. Fima on kirjalle osuva nimi, sillä sitä tämä kirja on: pelkkää Fimaa.

Fimalla on takanaan lupaava menneisyys runoilijana, akateemikkona ja naistenkaatajana. Sen jälkeen vaikeuksia aikuistua ja kantaa vastuuta. Pelkoa isyydestä, armoton suuvärkki, aina sekaantumassa muiden asioihin. Jaksaa pauhata politiikasta tuntikausia. Puhelee naisia pyörryksiin, mutta puheen lisäksi siitä ei paljon muuta seuraa. Aamulla herätessään poikamiesboksista jossain lähistöllä torakoiden ja likaläiskien keskellä vessa-asiat hoituvat vain kraanasta valuvat vesisuihkun avustuksella. Päivät etenevät omalla painollaan. Aikataulut eivät pysy hyppysissä ja muutenkin itsekurin kanssa on vähän haasteita. Eniten säälin Fiman ex-vaimoa, hyvinkin järkevää Jaelia, jonka ovella Fima tyrkyttää itseään tuon tuostakin ties minkä aiheentyngän voimalla. Välissä käydään läpi isäsuhdetta, jossa ikääntyvä Fima ei näytä päässeen murrosikävaihetta pidemmälle.

Koska Oz on hyvin, hyvin älykäs kirjailija ja rauhanmies vaikeista oloista, näkevät monet kriitikot ja bloggarit Fimassakin tuttua syvällisyyttä. Minulle matka yhteiskunnallisiin pohdintoihin on Fiman mikrokosmoksesta aivan liian pitkä. Ja keksimällä keksitty.

Fima on hyvin realistinen ja vähäeleinen kirja. Kirjan alussa Fima nukkuu ja kirjoittaa yöpäiväkirjaansa "joulukuun kahdeskymmenes - tyhjä yö". Kirjan lopussa Fima nukahtaa nojatuoliin. Samalla lailla suljen kirjan kannet rauhoittuneena siitä, että se viimeinkin loppui. Enkä taatusti näe siitä mitään unia.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Kadonnutta maailmaa etsimässä

Kuinka monta kuuta näet taivaalla? Jotkut meistä saattaisivat vastava itsestäänselvään kysymykseen yllättävällä tavalla. Heistä, rinnakkaistodellisuuteen lipsahtaneista, kertoo Haruki Murakamin jättieepos 1Q84, osat 1-3.
Haruki Murakami: 1Q84 1-2.
Kerrompa heti aluksi, että tätä tarinaa olisin voinut lukea lopun ikäni. Suomeksi 1Q84 sisältää melkein 1200 sivua ja toivon, että Murakami jatkaa tarinaansa vielä monella jatko-osalla. Murakamin 1Q84 sisältää kaikki mahdollisuudet kasvaa vuosituhannen eepokseksi, meidän omaksi ”Kadonnutta aikaa etsimässä”. Tämä tosin taitaa jäädä vain yksinäiseksi toiveekseni.

1Q84:ssä tarinaansa kertovat vuorotellen kaksi päähenkilöä, Aomame ja Tengo. Toinen jehovantodistajien tytär, toinen televisiolupamaksutarkastajan poika. Kumpikin katselee maailmaa hieman syrjästä ja toisenlaisena, elämästä erillään, toisiaan kaivaten.

Murakami kirjoittaa rakkaudesta kauniimmin kuin kukaa muu lukemani keski-ikäinen mieskirjailija. Lukemisen välillä ihmettelen, kuinka voin hurahtaa tällaiseen tyttökirjarakkauteen. Mutta en voi mitään itselleni: sama puhtaanhauras tunteellisuus sulattaa sydämeni niin 1Q84:ssä kuin aiemmin Norwegian Woodissa.

Aomamen ja Tengon symbioosi syntyi koululaisten lämpimästä kädenpuristuksesta. Aikuisena matka toisen luo on pitkä ja mutkainen. Yhteys löytyy, kun Murakami heittää kaksikon toisistaan tietämättä vuonna 1984 Q:ksi kutsuttuun rinnakkaistodellisuuteen. Tarjolla on aikusten scifiä vakavista teemoista: lahkolaisuudesta, naisiin kohdistuvasta väkivallasta, lapsuuden traumoista ja tunneköyhyydestä.

1Q84 on kirja kirjan sisällä. Sen toisen kirjan nimi on Ilmakotelo: nuoren Fuko-Erin erikoisteos ja Tengon valekirjoittama menestysromaani. Ilmakotelo paljastuu kaksi todellisuutta toisiinsa yhdistäväksi kanavaksi. Se yhdistää Aomamen ja Tengon, sen joka vastaanottaa ja sen joka lähettää. Samalla paljastuvat Sakigake-lahkon varjellut salaisuudet ja maailmanjärjestystä ravistelevan pikkuväen liikkeet. Maagista realismia, Murakamin kirjailijaidentiteetin tunnusmerkkejä,,jälleen tarjolla.

Haruki Murakami: 1Q84, 3.

1Q84 on myös kannanotto naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Liikunnanohjaana toimivan Aomamen sivubisnekseksi paljastuu naisia väkivaltaisesti kohdelleiden miesten eliminointi eli murhaaminen. Tämä yhdistää Aomamen Sakigakeen: lahkoa epäillään pitkään jatkuneesta pikkutyttöjen ritualistisesta hyväksikäytöstä. Kylmäpäinen Aomame onnistuu vaativimmassa tehtävässsään, Sakigake-lahkon johtajan murhasssa, ja saa peräänsä etsivä-Ushikawan, josta tulee kolmannen osa kolmas kertoja.

Ei haittaa, vaikka Murakami ja hänen henkilönsä toistelevat itseään ja haluavat varmistaa, että lukija pysyy perässä. Monimutkaisissa Ilmakotelo-kuvioissa onkin kertaamista ja kertaamisen lomasta paljastuu hieman lisää. Näin varsinkin melankoliaan ja pidättyväisyyten taipuvaisista Aomamesta ja Tengosta: heidän taustoistaan, suruistaan, himoistaan ja fantasioistaan. Kummallakin on ristinsä kannettavana: kuolemanenkeli Aomame ja haamukirjailija Tengo, siinä on sulattelemista.

Murakami viittailee kirjoissaan aikalaisobjekteihin ja kulttuurituotteisiin. Niistä ilmeisin on tietysti Orwellin 1984. Tärkeän roolin saa Janácekin Sinfonia, joka myytiin japanilaisista kaupoista kirjan tavoin loppuun heti 1Q84:n ilmestyttyä. Mainitseepa Murakami Sibeliuksenkin. Viittaukset helpottavat Murakamin kirjojen lukemista yli kulttuurirajojen.

1Q84 on vähän vanhahtavanoloisesti tarinallinen romaani. Helppolukuinen, hitaasti etenevä, muutamaan henkilöön keskittyvä kaikkitietävän kertojan taidonnäyte. Se ei ole moite. Joka kerta, kun kirjan avasin, tunsin sukeltavani lukemislumon mustaan aukkoon. Sieltä ei haluaisi palata takaisin.

Ja kun olet lukenut 1Q84:t huomaat olevasi aiempaa tarkempi. Onko pikkuväkeä liikkeellä? Vievätkö tikkaat sinne minne odottaa. Hoh-hoh, kuka kutoo salaisia verkkojaan juuri nyt? Ja onko lähimailla sittenkin joku, joka näkee kaiken samoin kuin sinä? Hoh-hoh, sitä on ilmassa.