sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Norsunkouluttajan käsikirja

Kun Peter Høeg, Tanskan aarre maailman nykykirjallisuudelle, kirjoittaa kirjan, hänellä on aina paljon sanottavaa. Se tuntuu oudolta lukijasta, joka odottaa skandinaavisilta kirjailijoilta hiottua kurinalaisuutta ja minimalistista kerrontaa. Høeg on veijari mieheksi, ja ehkä viettänyt suuren osa meneillään olevasta elämästä, tai edellisistä, jossain mielikuvitusrikkaammassa maailmankolkassa. Tai sitten hän on vain mies, jolla on satumainen mieli.

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset.
Høegin sukkeluudet, erikoiset juonenkäänteet ja oudot ihmishahmot huvittavat, ketä huvittavat. Oma Høeg-suhteeni on ollut hyvin raskas. Lukemisen tuskanhikeä valutti eniten scifimäinen Nainen ja apina, Melkein yhtä tyhjänpäiväinen oli postmoderni Hiljainen tyttö. Norsunhoitajien lapsissa oli onneksi jotain erilaista. Se on minusta, ilman pienintäkään epäilystä, Høegin paras kirja.

Kuten aina, Høeg tarjoilee monikerroksisen ja yllätyksellisen smörrebrödin. On tarinaa, metafysiikkaa ja runsas joukkio mielikuvituksellisia hahmoja. Tällä kertaa Høeg kuitenkin säätelee taidokkaasti tempoa ja intensiteettiä. Välillä kiihdytetetään vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin, välillä seisahdutaan elämää suurempaan hiljaisuuteen tähtikirkkaan taivaan alla

Norsunhoitajien lapsissa tutustuin yhteen skandinaavikirjallisuuden varhaiskypsimmistä teini-ikäisistä, 14-vuotiaaseen Peteriin. Peter voisi olla tavallinen teini. On perheidylliä pappilassa, koti Tanskan Gran Canarialla, tarunhoitoisella Finølla ja menestyksekäs jalkapalloharrastus. Peterille jalkapallo on mielentila, jonka kyytipoikana tulee kateutta herättävä tilannetaju. Peterin toinen salainen ase on välkky ja määrätietoinen isosisko Tilte, myös poikkeuksellinen vahvasti toteutettu tyttöhahmo.

Peterin ja Tilten kristinuskolla itsensä elättävät vanhemmat ovat rakastettava pariskunta. Tai olivat, sillä kaikkien kauhistukseksi kristinuskon syvimmät arvot näyttivät jääneen heille kovin etäisiksi. Vanhemmat ovatkin uskonnolla taloudellista hyötyä tavoitteleva huijaritiimi. Eikä siinä kaikki: sisarukset huomaavat olevansa poliisien takaa-ajamien vanhempien orpo lapsilauma.

Niinhän se menee: vaikeudet yhdistävät. Peter ja Tilte ryhtyvät jäljittämään vanhempiensa salajuontaa. Tällä kertaa Høeg tiivistää tapahtumien vyöryn kahteen päivään ja onhan siinäkin sulattelemista. Varsinkin, kun vastaan hyökyy toinen toistaan hulvattomampia liittolaisia ja vastustajia: intialaisprinsessa Ashanti, transseksuaali Rikhard kolme leijonaa, bordellikuningatar Pallas Athene - ihan vain pari mainitakseni. Peritanskalaista suvaitsevaisuutta osoittaa se, ettei Høegille mikään inhimillinen erikoisuus tai maailmankatsomus ole liian vieras tai toista kummeksuttavampi.

Høegin isoin oivallus inhimillisistä pakkomielteistä oli itse norsunhoitaminen. Kyse ei siis ole sirkustaidosta, vaan liian isosta otuksesta joidenkin sisällä. Kun norsu nousee takajaloilleen ja nostaa kärsänsä paraatiasentoon, ei ihminen voi mitään eläimensä vaatimuksille. Sellaisten norsuaikuisten kanssa joutuvat kirjassa elämään Peter ja Tilte. Sisarusten täytyy ottaa vastuu norsunhoidosta ja siinä sivussa muustakin perheestä sukupolvesta toiseen.

Norsunhoitajien lapsista ikuisiksi ajoiksi jäi mieleeni myös Finøn saari. Harmikseni se oli keskellä Mahdollisuuksien merta sijaitseva kuvitteellinen paikka, ei Pohjanmerestä löytyvä paratiisi.

Høegin kaltaisia fantasia- ja veijarikirjailijoita on Isossa K:ssa vähän. Lähimpänä tätä tyylilajia oli ehkäpä Mark Helprin New Yorkin historia Talvinen tarina. Tosin Høeg pisti paremmaksi Kuvitelmia 20. vuosisadasta - kirjassa kirjoittaessaan Tanskan historian.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Korjaamattomia erehdyksiä

Antonio Tabucchi kirjoittaa lumoavia minitarinoita, Pieniä yhdentekeviä väärinkäsityksiä. Barokin ihmisten tavoin Tabucchi omistaa kirjansa väärinkäsitysten etsimiselle ja löytämiselle. Niille hetkille, jolloin asiat lähtevät väistämättä, jopa kohtalonomaisesti, väärille raiteille. Tapahtuu korjaamattomia erehdyksiä, joista muistoksi jää ikuinen jos.

Antonio Tabucchi: Pieniä yhdentekeviä väärinkäsityksiä.
Tabucchin novellit, henkilöt, miljööt ja koko asetelma, säteilee vastustamatonta imuvoimaa. Päähenkilöihin, Toninoon, kirjailijaleskeen, Carabasin markiisiiin, Clelian serkkuun, Amaliaan, näyttelijöihin Eddie ja Elsa ja moniin muihin, tutustuu nopeasti. On kiehtovaa huomata, miten taitavasti Tabucchi loihtii myös nimettömistä päähenkilöistä tuttuja kuvaten heidät jonkun toisen, keskustelukumppanin tai peiliminän, kautta. Peilinä voi toimia vanginvartijan vanki, matkakumppani, kilpaileva kollega tai rakastajatar.

Kehen heistä tutustuin parhaiten? Valitsen Carabasin markiisin, oikeassa elämässä automekaanikon. Carabasin markiisi oli sekin pieni lipsahdus, joka tuli heitettyä, kun esittäytyi Terrailin kreivittärelle. Markiisi ja kreivitär, he ajoivat kilpaa Bugatilla Biarritziin, ja onnistuivat koskettamaan toisiaan jotenkin syvemmin. Kun oikeasti kaikki oli ohi ennen kuin mikään edes ehti alkaa. Ja joskus myöhemmin markiisi näkee unta, kun kreivitär Miriam hiipuu ohi biarritziläisellä uimarannalla kuin aave ja tietää hänen kuolleen. Mutta seuraavana yönä Miriam kulkee taas, vastaa kutsuu ja istahtaa viereen.

Psykologisesti loistava tarina on pienen pojan traagisesta kesästä kertova Noituutta. Pojan serkku, murrosiän kynnyksellä oleva Clelia hautoo kaunaisia ajatuksia uudelle miesystävälleen lasta odottavasta äidistään. Leikkiseuraa kaivatessaan poika huomaa, liian myöhään, olevansa osa kamalaa juonta. Kenellekään ei voi puhua, edes isä ei vastaa kirjeisiin! Hartaasti odotetusta kesälomasta merenrantaparatiisissa jäävät arpisiksi muistoiksi kaatumatautia sairastavan Clelian vinhaan pyörivät silmät.

Tabucchin tarinoissa ei kaivata ainoastaan ihmisiä, niissä lumoudutaan myös paikoista. Anyway of the world -tarinassa ikävöidään rakastettettua Lissabonissa ja luetaan Baudelairea, marmorisen kaupungin ylistäjää. Baudelairen lailla myös Tabuuchi rakasti Lissabonia ja kuoli siellä. Hänen toinen ammattinsa oli toimia portugalilaisen kirjallisuuden professorina.

On melkein pakko vertailla vuonna 1943 syntynyttä ja pari vuotta sitten kuollutta Antonio Tabucchia edellisen sukupolven Italo Calvinoon, jonka minitarinoita luin ennen "värärinkäsityksiä". Calvino oli sodan merkitsemä, karikatyyreihin keskittyvä poliittinen kirjailija. Tabucchi tavoitteli tunnelmia, haikeita ihmiskohtaloita, hetkiä, joihin ei tartuttu vaikka olisi pitänyt. Kun sukupolvien traumat heikkenivät, oli mahdollista keskittyä ihmisenkokoisiin ongelmiin.

Ja lopuksi tuttu kumman kaa -kysymys: Calvinon vai Tabucchin? No, Tabucchin.
Sinä istut rantakadun suojakaiteella, vesi on liejuinen ja rauhaton, on ehkä nousuvesi ja joki virtaa vaivalloisesti, tiedät että on myöhäistä mutta ei kellonajan kannalta, aika ympärillä on avara, juhlava, suuri kuin avaruus: liikkumaton aika joka ei näy kellotaulussa ja kuitenkin se on kevyt kuin henkäys, nopea kuin silmänräpäys.
Suren sitä, että Tabucchin kirja oli niin ohkainen. Voisinko tavata sielunsiskot ja -veljet vielä uudelleen? Haluan tietää, mitä teille kuuluu: joko pääsitte ylitse pienistä yhdentekevistä väärinkäsityksistä ja saitte aikaan uusia?