lauantai 8. helmikuuta 2014

Kerro minulle koko Calvino

Italo Calvino kirjoittaa pieniin tarinoihin suuria ajatuksia. Niitä on koottu Kenraali kirjastossa -kokoelmaan monta kymmentä, kaikkiaan 42. Osa tarinoista on julkaistu aiemmin, melko yllättävissäkin julkaisuissa. Esimerkiksi Playboyssa. Osa tuli julkisuuteen ensimmäistä kertaa.

 Italo Calvino. Kenraali kirjastossa.
Kronologisesti etenevä kokoelma tutustuttaa lukijan vaivattomasti kirjoittavaan, sotamuistojen kanssa kamppailevaan nuoreen kirjailijaan, jonka aiheet ja tuotanto rönsyävät uran edetessä monipuolisiksi kirjallisiksi kokeiluiksi. Vaikka mies vanhenee, jää teksteihin paljon tuttua. Absurdeissa tarinoissa elävät totiset ihmiset. Faabelit peittelevät sanottavan sadun muotoon. Calvino on vakava kirjailija, sodanvastainen, poliittinen ja vasemmistolainen. Mutta kuitenkin taitava kirjailija, joka kykenee loihtimaan myös Kosmokomiikasta tuttua äärikauneutta.

Päätän pysyä uskollisena teokselle, etenen vaihteeksi kronologisesti. Se sopii siksikin, että pidin  nuoruudenaikaisista kertomuksista (vuosilta 1943-1945) kaikkein eniten. Äärimilleen hiottuja ja tiivistettyjä miniatyyrejä. Avaus Teresaa kadulla huutavasta miehestä herätti heti hilpeyttä. Kun Teresa ei vastaa huutoon, muodostavat myötätuntoiset ohikulkijat kuoron huutajan tueksi. Kadulla kaikuu moniääninen Teresa-ylistys, 40-lukulainen flashmob, kunnes selviää, ettei ketää Teresaa edes ole olemassa.

Usein Calvinon alkutilanne on absurbi ja lopetus kyseenalaistaa tavanomaiset uskomukset. Harmooninen kaupunki ajautuu kaaokseen, kun varkaiden kaupungissa yksi kieltäytyy varastamasta. Kieltolakeihin tottuneet kansalaiset kieltäytyvät vastaanottamasta uusia vapauksia. Joten
Että en taaskaan ymmärrä mitään ja tavoitan sen erilaisen viisauden, jonka löysin ja kadotin yhdessä silmänräpäyksessä.
Keskivaiheen tarinoissa vuosilta 1947-1958 kerronta pitenee. Ankkaparven lehahdus on fasistivangin metafora olotilalle, joka seuraa päähän kohdistuvasta iskusta. Järki jäätyy, mutta lapsenmieli pääsee valloilleen. Takuuvarma tapa vapauttaa mieli sotatraumojen käsittelystä.

Ja Calvino on oppinut kirjoittamaan kauniisti:
Kotikyläni rannalla meri on huomannut minut ja tervehtinyt minua häntäänsä heiluttaen kuin isoa koira. Meri - suuri ystävä, joka raapii rantahiekkaa pienillä valkoisilla käpälillään - pyyhkäisee aallonmurtajan yli, kohottaa valkoista vatsaansa ja loikkaa vuorten yli, vyöryy iloisen kuin valkoinen hurtta valtavine tyrskytassuineen.
Herra taidepolitiikko kirjoittaa tarinoihinsa mielellään yhteiskuntaluokkien kohtaamisia. Kuningattaren kaulakorussa laitetaan vastakkain tehdastyöläisten hökkelitodellisuus ja yläluokkaista elämäntyyliä tavoittelevan arkkitehdin itsepetos. Kookospähkinöitä keräävä paimentolaisheimo pitää taivaanlaella välkähteleviä suihkukoneita profetaalisina ennustuksina.

Nimitarina Kenraali kirjastossa on kannanotto sensuuriin. Todellakin, kirjojen maailmaan uppoutuminen on vaarallista, siinä voi järki sumeta ja arviointikyky hävitä.

Lopputekstit ovat kertomuksia ja dialogeja vuosilta 1968-1984. Päälliköiden päät pölkylle -kertomuksessa valta silvotaan niin pieniin osiin, ettei sitä enää ole olemassa. Täältä löytyy myös se Playboy -tarina, Paheellisen talon tulipalo. Seksiä, väkivaltaa ja vakuutuspetoksia - eipä nykylukijaa hätkähdyttäisi edes naistenlehdessä.

Viimeisistä kertomuksista löytyy monia teknisiä kokeiluja, mutta ei vahvoja lukukokemuksia. Kärsivällisyyttäni koettelivat etenkin haastattelut, nämä ei-niin-tavanomaiset fiktiiviset tyylikikkailut, joissa toimittaja haastattelee neandertalinihmistä, Montezumaa ja Henry Fordia. Onneksi äärikauneuden mestari lahjoittaa lukijalle tutut alkuaineet jään, kristallin, jääkauden ja veden. Casanovan muisteluissa onnettomin on hurmuri itse, joka kärsii etsiessään tuttua naista uudesta, löytää ja menettää ja pelkää, ettei pääsekkään eroon. Ja kaikki päättyy mieheen, jolla on viimeinen, muista poikkeava kanava.

Calvinolla oli rohkeutta kokeilla monia reittejä, selvittää itselleen omia kirjallisia rajojaan. On poliittisia kannanottoja, yhteiskunnallisia tekstejä, absurdismia, jopa lähes lyriikkaa. Yllätykselliset tekstit sijoittuvat jonnekin toden ja epätoden hämyiseen välimaastoon.

Calvinon kaltaiset kirjailijat - poliittiset taitelijat - olisivat yhä edelleen hieno taiteellinen ase mille tahansa puolueelle. Mutta tällaiset calvinot taisivat, ainakin toistaiseksi, poistua keskuudestamme yksi kerrallaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.