tiistai 14. tammikuuta 2014

Linnavangit ja vapautuneet

Taas on syytä juhlaan: löysin uuden kirjailijan, Jennifer Eganin, ja nautin jokaisesta sekunnista, jonka Sydäntornin lukeminen kesti! Jennifer Egan on taituroinut kirjastaan bravuurit ansaitsevan kirjoittamisteknisen taidonnäytteen, ja sisällyttänyt siihen supervetävän tarinan.

Luin Sydäntornin salamavauhdilla. Näin siitä unta. Huomasin miettiväni sitä kesken palaverin tai keskustelun. Olin löytänyt ahmimisromaanin, jonka takia olin valmis varastamaan lukuaikaa vaikka vaihtamalla kelloni aikavyöhykettä.

Jennifer Egan. Sydäntorni.
Hurraan sille, kuinka hienosti Egan
  1. vaihtoi päähenkilöä ja minä-kertojaa.
  2. tuotti dialogia. Perinteisen dialogin lomaan oli rakennettu puheenvuoroja ilman osoitinta, minkä lisäksi Egan loi kaksoispistettä käyttäen omaperäisen tavan toteuttaa dialogi. 
  3. nosti ja laski tarinan intensiteettiä ja volyymiä.
  4. vaihtoi tyylilajia parodiasta fantasiaan ja tragediaan.
Kirja aukesi raottaen kuin sydäntornin ovi: labyrinttimainen kertomus ei kulkenut odotettua reittiä vaan haarautui monitarinaiseksi polustoksi.

Tarinan alussa lukija tutustuu ikinuoreen metroseksuaaliin Dannyn, joka chillailee Ison Omenan humussa. Hienoista aallonpohjavaihetta elämässään viettävä Danny tarttuu Howard-serkkunsa tarjoukseen lähteä restauroimaan satulinnaa jonnekin päin Itä-Eurooppaa.

Howardin ajatuksena on kunnostaa massiivisesta linnakompleksista retriittihotelli. Miljoonakaupungin vilinään tottuneellea Dannylle muurien ympäröimä Sydänlinna ei tarjoile rauhaa vaan pikemminkin kafkamaista ahdistusta. Tapaturma-altis serkkupoika kokee fyysisestikin kovia, minkä ohella tuskaa lisää offline-elämä lapsihäiriköineen. Kummitteleeko goottilinnan raunioissa ja mitä on mielessä lähes satavuotiaalla, sydäntorniin linnoittautuneella paronittarella? Lisäksi serkusten välillä on suuri salaisuus, iso möykky lapsuuden traumaa. Siitä ei puhuta, mutta ketä se vaanii?

Elämässä voi olla hetkiä, jolloin pahimmatkin virheet annetaan anteeksi. Näin käy Dannylle, joka pelastaa Sydäntornin labyrinteistä serkkunsa Howardin ja koko restauroijajoukkion. Sovinnon lumo sammuu liian pian, kun esiin nousee jo aiemmin itsestään merkkejä antanut nimetön, vankeustuomiota kärsivä minäkertoja Ray.

Itä-Eurooppa jää taakse ja lukija siirtyy seuraamaan pienieleistä tarinaa vangin ja kirjallisuusopettajan suhteesta. Vanki kirjoittaa tarinaa sydäntornista, omassa kivilinnassaan. Ei välttämättä lahjakkuudesta tuottaa suurta kirjallisuutta vaan tarpeestaan solmia ihmissuhde opettaja-Hollyyn. Eganin tarina punoo kokoon vailla tulevaisuutta olevan ihmissuhteen kauniisti ja vilpittömästi.

Loppua kohti tarinapiiri pienenee ja Egan näyttää, kuinka ihmisen sisin - Hollyn tarina - avataan sydäntäsärkevän vahvasti. Siinä pinta rapisee ja aidon ihmisen tahdonvoima ja rajalliset voimavarat nostavat palan kurkkuun. Silloin muistuivat mieleeni Jayne-Anne Phillipsin elämänkokoiset naishahmot, vaikkapa Kiuru ja Termiitti.

On kokemus nimeltä mato. Se on kalvava voima, pahanlaatuinen, se kovertaa meitä sisältäpäin.
Ja sitten on alto. Sellainen hetki kun muodostuu yhteys itsen ja maailmankaikkeuden välille.

Tätä herkkua on saatava pian lisää! Tai kuten Egan ehdotta loppuvinkiksi: kun innostus saa rintasi repeämään, sulje silmäsi ja sukella.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Tulkinta nimeltä Odysseus

Oletko lukenut James Joycen Odysseuksen? Se on omaperäinen eriskummallinen rahvaanomainen oppinut omahyväinen irlantilainen paheksuttu elämänmakuinen alitajuinen rohkea satiirinen melkeinsatavuotias. Diskreetin sukkestion ineksistenssisen eksistenssi sisältäen polygonaalisia fragmentteja serebraatiotoimintaa aiheuttavaa skeenien kontrusointia.

James Joyce: Odysseus.
Vuonna 1922 julkaistu Ulysses sisälsi 264 834 yksittäistä, ja 30 000 erillistä, sanaa. Niistä monet ovat James Joycen uniikkeja luomuksia eivätkä niitä ymmärrä edes irlantilaiset.

Ja tietysti ajatusvirtaa, joka saa Saramagonkin pitkävirkkeisyyden vaikuttamaan tavanomaiselta kerronnalta. Joycen välimerkityksettömyyttä yritettiin aikanaan väheksyä kertomalla sen edustavan oppimattomuutta ja huonoa makua. Olen tietysti puolellasi, kirjailija Joyce, ja pahoittelen jo etukäteen, etten varmasti pääse omistani eroon tässäkään arviossa.

Lukemani Odysseus on Pentti Saarikosken tulkinta Joycen Ulysseksesta vuodelta 1964. Kun luet sitä, alkuperäistä tai mitä tahansa editioita - joita muuten riittää! - ylität hyvin suurella todennäköisyydellä kirjallisen mukavuusalueesi. En usko, että mikään muu Ison K:n kirja voi johdattaa sinut niin kauas ennnenkokemattoman kirjallisuuden vyöhykkeelle. Janoatko kronologiaa tarinaa sanoja jotka ymmärrät selityksiä siedettävää määrää henkilöhahmoja motiivien ymmärrystä ja järjestystä tajunnan alitajunnan tapahtuneen ja toiveiden pyöremyrskyyn? Turha toive: niitä ei tarjota.

Mitkä ovat kirjan aiheet? Irlanti ja irlantilaisuus, rakkaus, vanhemmuus, isä-poikasuhde, seksuaalisuus, kirjallisuus, uskonnot.

Mitä tyyliä ja tekniikoita kirjalija käytti? Useita. Ajatuksenvirtaa, draamaa, dialogia, näkökulmien ja kertojaäänten vaihtelua, reaaliaikaista, takautuvaa, kokeellista, journalistista, liturgista, tieteellistä, runollista.

Kuka on Odysseuksen päähenkilö? Keskushenkilöinä ovat mainosmyyjä Leopold (Poldy) ja laulajatar Marion (Molly) Bloom, aviopari, sekä kirjailijanalku ja opettaja Stephen (Joycen alter ego). Tämän lisäksi voi pongata lähes yhtä monta henkilöä kuin dublinilaisia katukiviä.

Mikä on Odysseuksen tapahtumapaikka? Dublin kesäkuun 16. vuonna 1904. Kaikki tapahtuu aamu kahdeksan ja kello kolmen yöaikaa välisenä aikana. Tätä päivää Joycen fanit juhlivat vuosittain Bloomsdaynä.

Odysseus alkaa yllättävän perinteisesti. Tutustutaan varattomaan kirjailijanalkuun Stephen Dedalukseen, jonka omatuntoa kolottaa. Suku paheksuu, kun poika ei rientänyt tarpeeksi nopeasti äitinsä kuolinvuoteelle. Stephen juttelee ravintolassa ärhäkkään lääkietieteen opiskelijan Buck Mulliganin kanssa ja siirtyy opettamaan koululuokkaa. Sitten tapaamme Leopold Bloomin ensimmäistä kertaa, arkisesti tarjoamassa päivällistä ihanaiselle vaimolleen Mollylle. Pikkaisen kärähtäneiden munuaisten hajua ja kirpeää virtsanmakua kielellä, kun niitä puraisee. Myöhemmin Leopold löydetään ystävänsä hautajaisista, lehden toimituksesta, antamassa neuvoja hevoskilpailun vedonlyöntiin, lukemassa tyttärensä kirjettä. Sekä pörräämässä ystävänsä Stephenin kanssa kapakoissa, kaduilla, bordellista ja hiljaisilla kaduilla aamuhämärissä kännikaveriaan taluttaen.

Dialogia ja ajoittaista tajunnanvirtaa, vielä niitä välimerkkejäkin löytyy. Missä ne lukijan haasteet lymyävät?

Eikä tarvitse odottaa kauan. Romaanin jokaisella 18 luvulla on tekniikkansa ja sielunmaisemansa. Muutama esimerkki. Bloomin työ toimituksessa jaotellaan sanomalehtiotsikoin. Ylioppilaat virittävät alatyylisen jouluevankeliumin, sivukaupalla tekstiä ilman kappalejakoja. Dialogit muuttuvat kokeellisiksi: välillä puhujat nimetään suurin kirjaimin kuin näytelmäkäsikirjoituksessa, välillä rytisevät konepistoolidilalogit. Välillä on piinallisen hiljaista, kuten nuorineiti Gertyn haaveillessa rannalla. Pitkälti toistasataa sivua Joyce parodioi Shakespearea. Oman osansa saa brittiläinen yläluokka ja suuri joukko englanninkielisen kirjallisuuden klassikoita.

Herra Bloomin odysseia on kovin arkipäiväinen, seilailua Dublinin kaduilla ja kuppiloissa. Bloom ei ole mitään kompleksinen hahmo, ihan tavanomainen keski-ikäinen isä, ehkäpä aisankannattaja ja kavereiden satunnaisen pilkan kohde. Varmasti oli jokin tarkoitus silläkin, että Joyce (anti)sankari on juutalainen. Tärkeä osa Bloomin odysseiaa on dublinilainen elämänmenoa hänen ympärillään. Kadulla silmä osuu sattumanvaraisesti eri tilanteissa oleviin ihmisiin ja heille kullekin kirjailijan utelias silmä suo hetkisen. Asteriksihmisiä *. 

Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä syvemmin lukija päästetään tutustumaan keskushenkilöiden alitajuntaan. Seksuaaliset halut ja fantasiat, kohdunhedelmät, synnytystuskat, hedelmöityksen haasteet, miehen ja naisen elimet ja eritteet. Kirjan syöksyy kliimaksiin viimeisellä viidelläkymmenellä sivulla kun unenhoureinen Molly päästetään valloilleen ilman ainoatakaan hengähdystaukoa. Kuka tahansa 2000-lukulainen voi ilman faktojakin arvata Odysseuksen olleen aikanaan hillitön skandaali.

Monen mielestä Odysseus on suuri kirja. Kenellä on oikeus ylistää sitä ja keskustella siitä? Niillä, jotka ovat lukeneet sen alkuperäiskielellä, viitteitä alaviitteineen sisältävänä painoksena ja ovat niin sivistyneitä, että ymmärtävät kaikki sisäkkäisviitteeet kirjallisuus- ja kulttuurihistoriaan sekä irlantilaisuuteen?

Tai niillä, jotka vain rakastavat kieltä ja kulttuuria, kielellä leikkimistä, ajatusvirtaa ja erilaisia kirjallisia kokeiluja?
Kuuntele: nelisanaista aallonpuhetta: sisuu, hrss, rssii-is, uus. Vesien raju hengitys merikäärmeiden, kavahtavien hevosten, kallioiden keskellä. Kivien kolpakoihin se solpottaa: solp, pulp, plup: tynnyrintäydet. Ja kun se on läikkymisensä läikkynyt, sen puhe lakkaa. Se virtailee solottaen, leveästi se virtailee ajalehtiva kuohulampi, puhkeava kukka.
Monet ovat sitä mieltä, ettei Ulysseusta voi lukea suomennettuna, tai ettei kirjaa ylipäätään voi kääntää. Ei varmasti voikkaan, mutta tulkita voi, ja luoda sitten omanlaisen taideteoksen kuten Saarikoski teki. Saarikoskea on moitittu hutiloinnista ja suoranaisista virheistä. Silmiinpistävimpiä lapsuksia olivat supisuomalaisten sanontojen, "pappilan papupatojen", viljely, jotka eivät sovi moderniin tyyliin lainkaan. Enpä anna tämän häiritä, sillä lukukukokemus oli, hyvässä ja pahassa, ikimuistoinen.

Eikä Odysseus edes ollut vaikea kirja lukea. Ainoat ärsytystä aiheuttaneet tyylilajit olivat järjettömän pitkät nimiluettelot ja draamajaksot. Mutta ehkä otan joskus vastaan sen oikean kirjallisen haasteen, ultramaratonin, ja luen Odysseuksen alkuperäiskielellä. Ehdottomasti: ilman alaviitteitä.

Jos oli vaikea tarttua kirjaan, oli myös kynnystä kirjoittaa tästä kirjasta yhtään mitään. Paremmaksi pisti Pauli Tapio sikamaisen osuvalla arviolla. No, se nyt olikin Parnasson arvioita...