lauantai 27. joulukuuta 2014

Puolalaisia kuninkaita

Juutalaisuuden iso ääni, Isaac Bashevis Singer, on Ison K:n tuotannoltaan mittavimpia kirjailijoita. Mies on yksi niistä suurista ja kunnioitetuista kirjailijoista, jotka ovat tuoneet juutalaisuuden tragedian kaikkien maailmankirjallisuutta rakastavien lukukammioihin. Näyttänyt, millaista on ollut kasvaa, uskoa, epäillä ja menehtyä juutalaisena kaikkien kansojen repimässä ja ylikävelemässä Puolassa. Tai siirtolaisena, ja kulttuurisesti uudestaan eristyneenä, rapakon takana Isossa Omenassa.

Ja kaiken tämän tiedon ja odotusten keskellä käy kuten edellisen lukemani kirjan, Graham Greenen Nollapisteen, kohdalla. Singer osoittautuu kameolentiksi ja hylkää tutun aiheensa. Tosin myös Peltojen kuninkaaseen on eksynyt yksi juutalainen. Sivistynyt seppä, monitoimimies ja varsinainen ahaverus Ben Dosa, joka lähtee kyläjohtaja Cybylan matkaan hankintareissulta Miaston kaupungista ja pakenee myöhemmin kristinuskoon käännyttäjiä Rooman pyhään kaupunkiin.

Isaac Bashevis Singer: Peltojen kuningas.
Peltojen kuninkaassa Singer osoittaa olevansa koko Puolan kirjailija. Hän tamppaa pieneen kylään kotimaansa risaisen esihistorian ja pistää kyläläiset kokemaan milloin minkin muutoksen ulkopuolelta tulevien intressien ristipaineessa.

Pakanallisen metsien heimon ja maata viljelevän peltojen kansan kamppaillessa elintilasta syntyy aivan uudenlaista Singeriä, kertomataidetta, joka ammentaa innoituksena luonnon ja legendojen lähteestä.

Kirjan tapahtumat rajautuvat lähes kokonaan pieneen kylään ja sen lähimetsiin. Cybylan johtama heimo on lesnikkejä, eikä se aluksi tiedä pelloista yhtikäs mitään. Päinvastoin: lesnikit ovat taitavia metsästäjiä ja siemenpuuhista täysin tietämättömiä. Kylän valtaavat viljelystä elantonsa saavat puolalaiset, johtajanaan Krol Rudy.

Esihistoriallisessa maailmassa sotiminen ja maanvaltaaminen ei ole siistiä puuhaa. Miehiä kuolee laumoittain, valoittajat ryöväävät kodit, raiskaavat ja ottavat omikseen kylään jääneet naiset. Tappiolle jäävät lesnikit vetäytyvät metsiin ja seuraavat sapekkaina omaisuutensa pakkolunastusta.

Mutta välillä on sotaa, välillä epäluuloa ja monien vaiheiden kautta myös hetkittäistä rauhanomaista rinnakkaiseloa. Kumpikin heimo huomaa tarvitsevansa toisiaan ja toistensa eloonjäämistaitoja. Päälliköistä tulee sukulaisia avioliiton kautta ja heimot unohtavat hetkeksi erimielisyytensä.

Peltojen kuninkaassa, ja esihistoriallisessa Puolassa, onni on hetkellistä ja ihmisten kohtalot sattumanvaraisten käänteiden tulosta. Kyläläisiä koettelevat katovuodet, pakkastalvet, juonittelut ja joukkosurmat. Uudet valtaajat ja keskiaika kolkuttelevat jo ovella: kun kristinuskoa levitetään asein ja mahtikäskyin saavat vanhat kuninkaat väistyä.

Vaikka Singer vaihtoi aihetta, uuden seassa on jotain vanhaa. Singer rakentaa tarinansa vahvoille henkilöhahmoille. Heitä edustavat Peltojen kuninkaassa sotapäälliköiden lisäksi monet naiset, jotka eistävät omaa etuaan kauneudella, viekkaudella tai niillä avuilla, joita kullekin on satuttu suomaan. Tunteet ovat vereviä, rakkaus tulvillaan intohimoa ja sillä on monenmoisia ilmenemismuotoja. Äidinrakkautta on se, että tytär voi tappaa kuolemaa janoavan äitinsä. Ja suurinta pariskunnanrakkautta se, kun aviopari jättää hyvästit maalliselle elämällä heittäytymällä yhdessä kallionkielelleeltä hyiseen veteen.

Peltojen kuninkaassa eletään aikaa, jolloin tunteita ei ole mitään syytä piilotella ja omat intohimot, taikausko ja unelmat ovat tulevaisuuden hauraita rakennuspalikoita. Kannattaa miettiä, millä tavoin keskiaika ja kristinusko muuttivat sellaista elämää paremmaksi. 

torstai 25. joulukuuta 2014

Todellista vai todentuntuista?

Graham Greene, jos joku, on tuttu kirjoittamistyyliltään. Greene valitsee päähenkilöikseen kovapintaisia kavereita, tunteiltaan umpimielisiä ja elämässään hankaliin tilanteisiin ajautuneita.

Hämmästykseni oli suuri, kun tuttuakin tutumpi kirjailija tarjoilee ihan jotain muuta. Neljä novellia yksissä kansissa. Suomentaja antoi kokoelmanne nimeksi Nollapiste, kirjailija itse A Sense of Reality. Jälkimmäinen niputtaakin tekstejä paremmin: Greene tutkiskelee todellisuuden rajoja ja erilaisia todellisuuksia. Viljelee dialogia ja vaihtelee tyyliä ollen runollinen, scifimäinen ja fantasiakirjailija!

Graham Greene: Nollapiste.
Novelleista Puutarhan alla on Greenen Narnia, fantasia lapsen seikkailuista maanalaiseen maailmaan. Jo ikääntynyt, kuolemansairas mies palaa kotitilalleen selvittämään, ovatko lapsuuden muistikuvat maanalaisesta luolastosta ja siellä asuvasta pariskunnasta unta vai sittenkin totta. Vielä fantasiamaisempi on Löytö metsästä, kertomus kääpiökansan omintakeisesta kulttuurista ja elämäntavasta. Täydellisessä eristyksessä elävän heimon nuoriso uhmaa ankaria liikkumisrajoituksia ja kohtaa ensimmäistä kertaa viitteitä toisella tavalla elävistä, toisennäköisistä elollisista olioista.

Ajattelen Greenen suunnanneen tekstit nuorille lukijoille, ehkä tänä päivän 10-12 -vuotiaille. Valitettavasti olen itse hyvin harvoin innostunut fantasiasta, eikä vieraanoloisen tyylilajin parissa hapuileva kirjailija ainakaan onnistu kyseenalaistamaan kirjallisuusmakuani.

Morinin luona -novellissa kertoja löytää kirjakaupasta oman ”cavensa”, ajat sitten muodista poistuneen Pierre Morinin kirjan. Kertoja on opiskeluaikanaan ihaillut Morinia yli kaiken, tutustunut kirjailijan elämänkertaan kattavasti ja kiihoittunut älyllisesti miehen uskonnäkemyksistä. Morinin kirjat saivat kertojan jopa harkitsemaan katolilaisuuteen kääntymistä. Paljastuu, että kirjailija on matkalla saapunut juuri siihen kolkkaan Ranskaa, johon Morin on vanhoilla päivillään asettunut asumaan. Miehet tapaavat ja seuraa vaikeasti seurattava ja pitkästyttävä dialogia uskosta, uskossa olemisesta ja siitä luopumisen eri muodoista. Greene itse kääntyi katoliseksi aikuisiällä, johen aihe varmasti kiinnostaa häntä itseään – joskin olisin suositellut julkaisukanavaksi omaa päiväkirjaa.

Uni vieraasta maasta on Nollapisteen novelleista kiehtovin - erityisesti ikimuistoisen loppukohtauksen ansiosta. Siinä eläkkeelle vetäytynyt lääkäri joutuu moraalisen dilemman – Greenen lempiaiheita - eteen. Rikkoako lakia ottamalla potilaaksi tarttuvaa tautia sairastava potilas, joka haluaa piilotella sairauttaan? Vai lainatako taloaan korkea-arvoisen kenraalin syntymäpäivien pitopaikaksi ja rikkoa lakia pystyttämällä taloon uhkapelipöytä? Kumman elämän ruletille lääkäri vastaa kyllä?

Mutta mikä ihme on nollapiste? Kirjailija antaa henkilöhahmonsa vastata kysymykseen näin:
Mutta joskus tapaa ihmisen, joka ajattelee toisin, jonkun joka on väsynyt kaikkiin plusmerkkeihin ja tahtoo löytää nollapisteen, ja juuri hän alkaa kehittää poikkeavia muotoja.
Sellainen piste, nollapiste, osuus varmasti jokaisen meistä eteen jossain vaiheessa elämää.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Viisaat lapset

Epäilen, että harva on lukenut J. P. Salingerilta mitään muuta kirjaa kuin Sieppari ruispellossa. Sekin on tapahtunut alle parikymppisenä, todennäköisesti opettajan suosituksesta, tai pakottamana.

Nyt lukemani Franny ja Zooey on toinen Salingerilta suomennettu, ja yksi hänen harvoista julkaisemistaan, kirjoista. Yli 90-vuotiaaksi elänyt Salinger [kuoli vasta pari vuotta sitten, 2010!] oli silti tuottelias kirjailija. Hänen tekstejään julkaistiin enimmäkseen, 1950- ja 1960-luvuille tyypillisesti, novelleina sanomalehdissä. Franny ja Zooeykin on nidottu kasaan kahdesta New Yorkerissa julkaistusta [1955 ja 1957] novellista.

J. P. Salinger: Franny ja Zooey.
Kirjallisuuskriitikot, ja kaiketi myös lukijat, ovat olleet sitä mieltä, että Salingerilla on jotain erityistä sanottavaa nuoruudesta. Tämän saman teeman, nuoruuden angstin ja hämmennyksen, kimpussa kirjailija on myös Franny ja Zooeyssä.

Itselleni on usein käynyt niin, että Isoa K:ta lukiessa teemat seuraavat maasta ja mantereelta toiseen. Niin kävi nytkin. Edellisessä lukemassani kirjassa Haruki Murakami pisti teinipojan [Kafka rannalla] karkaamaan kotoaan: nuorukaista vaivasi lapsuudenrakkauden puute. Amerikkalaisessa nuoruudessa, joka tosin näyttää kestäneen yli parikymppiseksi, äidinrakkautta ja välittämistä taitaa olla aivan liikaa. Silloin on helppoa hukkua egoonsa ja piehtaroida narsistisissa ongelmissa.

Arvaatkin, kumpaa nuoruutta kohtaan tunnen suurempaa sympatiaa! Franny on, ei voi mitään (!), yksi maailmankirjallisuuden ärsyttävimmistä typyköistä. Ja se toinen kirjan nimihenkilö, Zooey, ei ole typykän poikaystävä vaan veli. 

Kirjan alkaa Frannnyn (Francesin) tarinalla ja Zooey ihmetyttää poissaolollaan. Kirkaskavoinen Frances on huomiota herättävä all-american -kaunotar, mutta sisältä aivan sikinsokin. Franny puksuttaa junalla Princetonin juna-asemalle, ihastuksesta sykkyrällä oleva poikaystävä huiskuttaa asemalla. Mutta harmin paikka: Franny vaikuttaa kovin pitkästyneeltä Laneensa. Pariskunnan on tarkoitus viettää rento ilta illallisen ja baseballin ääressä, mutta ilta loppuu lyhyeen Frannyn oikuttelun takia. Neiti saa itkukohtauksia vessassa, pyörtyilee baaritiskillä, nyrpistelee ruoalle, ilkkuu college-kavereitaan ja opettajiaan ja on, ah, niin ahdistunut.

Junnaavan alun jälkeen näkökulma siirtyy Zoeeyn. Tapahtumapaikkana on Glassin perheen asunto New Yorkissa. Seuraa tärkeää informaatiota Glassin perheestä. Ja TÄMÄ ON TÄRKEÄÄ: kaikki perheen lapset ovat todella älykkäitä ja he ovat pienestä pitäen olleet Viisaat lapset -radio-ohjelman tähtiä. Sittemmin heistä on muotoutunut hyvin ristiriitaisia persoonia, jatkuvasti uhanalaisia (vaarassa kadota, kuolla tai erakoitua). Syystäkin perheen äiti Bessie on jatkuvasti järjettömän huolissaan.

Tässä vaiheessa Franny on vajonnut lamaannuttamaan depressioon, tai henkiseen koomaan. Ainoastaan makailee, nukkuu tai nuokkuu omassa huoneessaan. Äidin ja veljen huolen ansiosta tyttö säilyttää asemansa kertomuksen keskipisteenä, vaikka on äänessä aiempaa vähemmän.

Glassin perhe on paitsi viisas, myös viisaasti keskusteleva. Salingerin älykkäät nuoret ovat erittäin filosofisia ja poikkeuksellisen kiinnostuneita useista maailmanuskonnoista. Ja puhetta riittää: kirja on lähes pelkkää dialogia. Glassit eivät kertakaikkiaan osaa olla hiljaa, mutta dialogi on sentään älykästä ristitulta. Väliin mahtuu myös tilannekomiikkaa: puhelias Bessien ei anna Zooeylle rauhaa edes suihkussa.

Sieppari ruispellossa tuntui ainakaan jotenkin tyhjänpäiväiseltä kirjalta, ja sellaiselta minusta tuntui myös Franny ja Zooey. Siksi kummastuttaa lukea siitä arvostuksesta, jota tämäkin kirja ja Salinger kirjalijana näyttää nauttivan. Miestä kunnioitetaan kompleksisen nuoruuden universaalina tulkkina, jonka ääni kantaa sukupolvilta toisille. Miehen kirjoja kiinnostavammalta tuntui miehen elämänkerta: esimerkiksi Wikipedian Salinger kooste on erinomainen - suosittelen!

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Ihminen on labyrintti

Kafka on 15 ja, aina silloin kuin poika nimeltä Varis ei istu hänen olkapäällään, yksin maailmassa. Nakata on 60 ja yksin maailmassa paitsi jutellesssaan kissojen kanssa. Kumpikin on vieras tässä maailmassa, mutta enemmän kotonaan omissa ajatuksissaan ja tarinoissaan. Ja kohtalo on kirjoittanut heille toisiakin todellisuuksia, muita mahdollisia maailmoja.

Haruki Murakami: Kafka rannalla.
Haruki Murakami on kirjoittanut psykologisen, hienostuneen ja unenomaisen kirjan ihmisen sisäisestä labyrintistä. Hän antoi sen nimeksi Kafka rannalla. Kafka, se 15-vuotias, on piirretty tauluun äitinsä, ja myöhemmin rakastajattarensa, katseltavaksi. Vai oliko rakastajatar äiti, Kafkan isän lietsoma oidipaalinen kirous, äidin haavekuva, naisen ruumiista irtautunut nuori sielu - he kaikki tai ei heistä kukaan?

Kirja nimeltä Kafka rannalla kimaltelee kuin kirkas kristalli pakkasaamuna. Kääntele kulmia ja lumoudu vaihtuvien värin välkkeestä. Mystinen, symbolinen, metaforinen - hyvin erikoisen hieno taideteos.

Metaforinen on Kafka itsekin, nimineen kaikkineen. 15 vuotta on kirjailijalle hyvä ikä, jos haluaa kuvata ihmistä rajalla, hämmentyneenä ja itseään etsimässä. 15-vuotiaana Kafka karkaa kotoa ja asettuu asumaan syrjäisen kirjaston kulmahuoneeseen Shikokun saarelle. Kirjastossa Kafka saa ensimmäinen ystävän: hämmentyneen ja sukupuolisesti epärajaisen Oshiman, jonka itseilmaisu koostuu maailmankirjallisuuden metaforista. Ja hankkii ensimmäiset seksikokemuksensa haikukokoelman omistavan neiti Saekin, tai neidin teini-ikäisen inkarnaation, kanssa. Ja tästä kolmikosta joka ikinen on syvästi hämmennyksissä oman itsensä ja kohtalonsa kanssa.
Joskus kohtalo on kuin pieni hiekkamyrsky, joka muuttaa koko ajan suuntaa...Tämä myrsky ei ole kaukaa tullut tuuli...Tämä myrsky olet sinä...Kun tulet ulos myskystä, et ole enää sama ihminen kuin olit siihen astuessasi.
Nuorelle Kafkalle elämä on ennustuksia, joiden on toteuduttava ennen kuin oma elämä voi alkaa. Kafka antautuu seikkailuun labyrinttiin nimeltä elämä. Astuessaan labyrinttiin Kafka lähtee löytöretkelle omaan itseensä.
Jokaisen ihmisen elämässä tulee vaihe, josta ei ole paluuta...Ja sitten hyvin harvoissa tapauksissa tulee vaihe, josta ei ole pääsyä eteenpäin. Ja kun siihen pisteeseen tullaan, ei ole muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä tilanne. 
Kafkasta poiketen toiset kirjan hahmot välillä ruumiillistuvat, välillä  henkistyvät. Jotkut meistä voivat päättää, missä ajassa he elävät. Ja toiset meistä, kuten rinnakkaistarinan herra Nakata, ovat vain onttoja ruumiita henkien täytettäväksi. Heitäkin ohjaa kohtalo tai varjostaa ennustus: Nakatan kohtalo on tappaa Kafkan isä, outo puolielävä, tunneköyhä kuvanveistäjä, joka kerää kissojen sieluja rakentaakseen niistä maailmoja hallitsevan huilun.

Kaikesta mystisyydestään huolimatta Murakamin Kafka rannalla on aito tarina ja matka, jota varjostaa sävähdyttävän käännekohdan odotus. 
Onnea on vain yhtä lajia, mutta onnettomuuksia on kaikennäköisiä ja -kokoisia. Tolstoi sanoin, että onni on allegoria, mutta onnettomuus tarina.
Murakamin maailmassa ei juuri mikään hämmästytä. Taivaalta sataa iilimatoja ja kaloja, tuntematon luottaa tuntemattomaan, pahoja ihmisiä murhataan ja haamut houkuttelevat matkaansa kuin viettelevät seireenit.

Tuntuu kuin eläisin hetkeä ennen vuotta 1Q84. Löydän mestarin mestariteoksesta tuttuja, 1Q84:ssä pidemmälle kehitettyjä teemoja: Nakata on ilmakotelo, pahat henget ovat vallanneet ruumiita, hyvät henget tarvitsevat pakopaikkoja ja luonnonkirjat ovat sekaisin. Kummassakin tarinassa kiehtoo rinnakkaistodellisuus. 1Q84:ssä se on toinen ulottuvuus, mutta Kafka rannalla -kirjassa toinen maailma löytyy sisältämme. Uskallatko tänä yönä nukahtaa: 
Pelkäät mielikuvitusta. Ja vielä enemmän pelkäät unta...Valveilla ollessa voit tukahduttaa mielikuvituksen. Mutta unia et pysty tukahduttamaan.
Paras kun nukut...Kun heräät, edessäsi on aivan uusi maailma ja sinä olet osa sitä...Ja kun heräät, juuri niin on käynyt.
Huh-huh - se saattaakin olla meidän sisällämme. Odottaa oikeaa hetkeä, vaania ja ottaa ohjat käsiinsä.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Memed, kurdien ikioma Robin Hood

Yashar Kemal: Ohdakkeet palavat.
Luin Yashar Kemalin Ohdakkeet palavat. Sattui lukutapaturma. Taisin tutustua tarunhohtoiseen Memediin yhden kirjan liian aikaisin. Epäilen, että Ohdakkeen palavat paljastuu Kemalin tunnetuimman kirjan, Haukkani Memedin, jatko-osaksi. Ja näin onkin: Kirja on Kemalin "Ohdaketrilogian" keskimmäinen osa.

Kemal on edustanut jo pitkään suomalaisille turkkilaista kirjallisuutta [onneksi löytyi myös Orhan Pamuk). Itse muistan huomanneeni Kemalin nimen - ja nimenomaan kirjan nimeltä Haukkani Memed - tuttava-aikuisten kirjahyllyistä jo lapsena. Nyt aikuisena viimein selvisi, ettei Memed ole siipieläin, vaan haukka on Memedin tunnusnimi.

Tai miksi näitä tunnus-, liika- tai lisänimiä oikein pitäisi kutsua? Ainakin Kemalia lukiessa on tullut selväksi, että sellaisia turkkilaisilla maanviljelijä-kurdeilla on ollut tapana antaa ihmisille. Ja muista Kemalin kirjoista tiedän senkin, että herralla on tapana kirjoittaa kirjoihinsa kymmenittäin henkilöitä, tai ehkä oikeammin yhteisöjä ja heimoja, lisänimineen kaikkineen. On Mustaa Mustukia, Vanhaa Osmania, Keltaista Ümmetia, Rampaa Alia ja Kaljua Hamzaa. Naisten nimeämiskäytännöt ovat vaatimattomampia: äidit, neidot ja pelkät nimet tuntuvat riittävän. Ja sitten on agoja, passoja ja beitä - yhteiskunnallisesta asemasta kertovia nimitäsmennyksiä.

No tällaisen hahmorykelmän kanssa pääset tekemisiin, kun avaat Kemalin kirjan kannet.

Palavissa ohdakkeissa Kemal on tutun aiheen äärellä: vuorten laaksossa elelee onnellinen kylä, jonka elämää uhkaa maahimon sokaisema bei (tilallinen). Kemalilla on vahva yhteiskunnallinen omatunto ja ehkä silloin, kun vanhempana häntä lukivat kirjailijan arveltiin kritisoivan maaseutukapitalismia. Epäilemättä Kemalia voisi lukea vasemmistolaisin silmälasein, mutta toisaalta mies tekee kirjallista kulttuuriantropologiaa ja luo aikuisten satumaailmaa. Kemalin kirjoissa hurmaavat maisemat, ihmiset ja tarinat. Luonto säkenöi, ihmiset uhkuvat elämänhuumaa ja ikiaikoja kerrotut tarinat solmivat lujat siteen sukupolvien välille.

Alut muistuttavat maisemamaalausta. Kemal kuvittaa tapahtumapaikat, juurruttaa ihmiset ja tarinat. Tutuksia tulevat Taurus-vuoriston kupeissa kumpuilevat Tsukurovan viljavat laaksot ja tasangot sekä ihmisen elämää sopuisasti rytmittävä luonnon kiertokulku.

Palavissa ohdakkeista kirjailija noudattaa hyväksi havaitsemaansa kaavaa. Jo ensimmäinen lause siirtää lukijan Anavarzan laaksoihin, pröystäilee kirkasvetisillä, kalaisilla joilla, hehkuttaa kolmesti vuodessa satoa antavia viljavia tasankoja ja innostuu kuvailemaan maailmankaikkeuden rehevimpiä niittyjä. Ah, tunnen kuinka huumaava tuoksu lähtee vyötärönkorkuisista narsisseista ja seuraan lumoutuneena linnunkokoisten perhosten lepatusta. Maanpäällinen paratiisi on olemassa, mutta onko sillä tulevaisuutta?

Maa ei ole maata vaan kultaa, sen on huomannut seutua hallinoiva maatilallinen Ali Safa bei. Ali Safa on kirjan pahis numero yksi, maanhimon valtaama paikallisherra. Maan huijaaminen oppimattomilta kyläläisiltä käy leikiten aina siihen asti, kun bei eteni Vayvayn kylään. Tilallisten ja yläluokan kieroilun muodot ovat niin moninaiset, että kirja sopisi kieroilun käsikirjaksi. Talopoltoista, kidutuksesta, panttivangeista, lahjonnasta, uhkailuista, joukkotappeluista ja -taisteluista huolimatta ruo'oista, bambuista ja riu'uista rakennetussa majoissa asuva heimo kieltäytyy luovuttamasta. Ja syy tähän on ainostaan voittamaton ja karismaattinen Memed, kaikkien sorrettujen kurdien ikioma Robin Hood.

Kirjan lukuisat hahmot jäävät Memedin taustalle ja statisteiksi. Memed kantaa mukanaan sadunhohtoisia voimia ja kyvyn voimauttaa isojakin ihmisyhteisöjä. Kirjan alussa Memed palaa kylään siipi maassa henkilökohtaisen tragedian kärsineenä [harmittaa, kuin luin sarjan keskiosan ensin!]. Sankari vaikuttaa kovin herkältä ja haavoittuvalta. Kuin kärsinyt Jeesus hän epäile kohtaloaan, ei haluaisi enää kantaa voittamattomattoman sankarin viittaa vaan päivastoin lopettaisi väkivallan ja tappamisen kierteen. Painostuksen alaisena ei kuitenkaan ole mitään tehtävissä: väkivallan vastaus on väkivalta. Ja niin kooltaan pieni ja varreltaan hoikka Memed kantaan sankarin raskaan vastuu taas kerran.

Tsukurovan ja Anavarzan tasangoilla kasvaa satoja hehtaareja okaista orapihlajametsää. Tulee syksy. Bein terrori on ohi. Kyläläisillä on taas ruokaa ja vettä. Ohdaketasangolla rummut pärisevät ja sirpit katkovat piikkipäitä. On aika juhlia ja polttaa orapihlajat. Tulenlieskoista syttyvät valomeri valaisee laakson aina vuorille sakkaa. Eikä voittamattomasta vuorten sankarista, Memedistä näy, ei kuulu mitään.

Tsukurovan laaksoa, Kemalin ja hänen tarinoidensa maailmaa, on verrattu Yoknapatawphan piirikuntaan, Willian Faulknerin luomukseen. Ensimmäinen on olemassa, toisessa on enemmän tarua, mutta kumpaankin sisältyy ikimuistoisen kirjallisuuden lumoa. Ja naurattaa vähän, kun näen sarvar-housuisen komistuksen istahtamassa suojapukutyypin viereen. Mitähän he toisilleen sanoisivat?

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Veli on veljelle rakas

E. L. Doctorowin Homerissa ja Langleyssä asutaan talossa. Talossa asuminen ei kuullosta kirjan kokoiselta idealta, mutta, todellakin, talossa ja sen kahdessa asukkaassa riittää kertomista. 

E. L. Doctorw: Homer ja Langley.
Central Parkin laidassa, yhdessä New Yorkin hienoimmista osoitteista, sijaitseva talo kukoistaa 1910-luvulla ja rappeutuu vuosikymmenten edetessä. Entisaikojen katukaunotar kuihtuu kulmakunnan ränsistyneimmäksi talorähjäksi ja naapuruston häpeäpilkuksi, mutta toisaalta myös kaikkien tuntemaksi paikallisjulkkikseksi. Miten siinä näin pääsi käymään?

Talo on kahden hyvin erityisen miehen poikamieslukaali. Heistä nuorena sokeutunut Homer on  taiteilijasielu, menneen maailman romantikko ja sokeudestaan huolimatta - tai sen ansiosta - monipuolisesti aistirikas. Homerin veli Langley on sotakokemusten sokaisema, enemmän tai vähemmän mieleltään sairastunut, vimmaisen oikukas kämppäkaveri.

Pojat jäävät orvoiksi 1910-luvun alussa varakkaisen vanhempien kuollessa espanjantautiin, mutta sinnittelevät aina 1980-luvulle vain ja ainostaan veljesrakkauden voimin. Epäkäytännöllinen veljeskaksikko kadottaa perimänsä omaisuuden ja keräilyaddiktiosta kärsivä Langley täyttää huoneiston epämääräisellä romulla. Kaikkea sattuu ja tapahtuu, mutta poikien vanhetessa elämännälkä ja kiinnostus talon ulkopuoliseen elämään alkaa hiipua. Loppuvuosina veljesten elinpäiviä valaisee enää pieni kynttilänliekki ja liikkuminen romuntäyteisessä talossa käy mahdottomasti. Hieno asetelma, jonka Doctorow on poiminut  tositapahtumista.

Doctorowin kuningidea on marssittaa taloon 1900-luvun ilmiöt. Central Parkissa saadaan kokea siirtolaisuuden varjopuolet, kun poikien palvelukseen pestautuu huiputtava kotiapulainen ja sotkeutuu alamaailman asioihin toimiessaan gangsteripomon pakopaikkana. Kieltolain aikaan kekseliäät pojat pystyttävät salakapakan. Hippiaikana likaiset ja parrattomat miehet muuttuvat, itselleenkin yllätykseksi, muodikkaiksi vastustaessaan kapitalismia niin ulkonäöltään kuin elämäntyylistään. Loppuvuosina veljeksistä sukeutuu mediailmiö, kun toimittajat kilpailevat oikeudesta kertoa esoteerisen kaksikon tarina.  

Veljekset vähät välittävät vihaisista naapureista, jotka suuttuvat huomatessaan rappeutuvan talon romahduttavan naapuritalojen markkina-arvon. Yhteiskunnallekin näytetään keskisormea ja maksamatta jäävät niin pankki- kuin sähkölaskut. Lopulta valtava asuintalo kerätään täyteen romua ja pojat päätyvät täydelliseen vararikkoon romujensa keskelle. Romun lisäksi talo vajoaa täydelliseen eristykseen ilman valoa, lämpöä tai puhelinyhteyksiä. 

Homer ja Langley on teatterinkokoinen kirja: selkeät päähenkilöt, helposti rakennettavissa oleva tapahtumapaikka, kronologinen aikakäsitys ja pituuskin optimaalista teatterimittaa. Sinne veisin kirjan, näyttämölle.

Pianolla soitettu musiikki oli koko kirjan ajan Homerin tapa käsitellä tunteitaan ja purkaa tapahtunutta. Lopussa hän löysi, omaksi pelastuksekseen ja veljensä ansiosta, toisenkin tavan. Lue kirja, niin saat tietää minkä.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Elämän raahaamat

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita.
Sillä elämä raahaa ihmisen mukaansa niin kuin äiti, joka on kyllästynyt lapsensa oikkuihin.
Näin kuvaa Anilda Ibrahimi Zlatanin, Ajan riekaleita -kirjansa toisen päähenkilön, muutosta kirjan keskivaiheilla. Sitä ennen oli tutustuttu Zlataniin elämäniloisena lapsena ja rakastuneena nuorukaisena, sotilaana ja pakolaisena. Tulee käännekohta, jolloin Zlatanin ei enää halua kuolla vaan myöntyy antamaan elämälle pienenpienen mahdollisuuden.
Samaan päätyy Ajkuna, Zlatanin nuoruudenrakastettu, sodassa kovia kokenut ja pakolainen hänkin.

Zlatan ja Ajkuna ovat Ibrahimin pääpari, joka on luvannut rakastaa toisiaan läpi elämän. Heidän kauttaan Ibrahimi kuvaa sotaa ihmisenkokoisena tragediana. Tapahtumien miljöö on Balkanin niemimaa 1970-luvun lopusta 1990-luvulle. Zlatan on serbi ja Ajkuna albaani - kansallissotaa käyvässä entisessä Jugoslaviassa rakkaustarina vailla toivoa. Sota on kamala kummallekin: sydämeltään pasifistiselle nuorukaiselle miehen tavalla ja nuorelle naiselle naisen tavalla.

Zlatanin ja Ajkunan ympäriltä ihmiset katovat toinen toisen perään. Nuorille taitaa käydä onnekkaammin, kumpikin löytää itsensä, muiden tieltä poimimina, pakolaisleiriltä. Itsekin albanialaissyntyinen Ibrahimi sijoittaa toisen Italiaan ja toisen Sveitsiin, maihin, joissa on itsekin asunut. Pristina, Belgrad, Biel ja Rooma - Ibrahimi on todella taitava kuvamaan kulttuureita paikallisperspektiivistä ja toisen, muukalaisen, perspektiivistä, sulautumisina ja eroina.

Alkaa hidas prosessi henkisestä kuolemasta takaisin elämään. Halu selviytyä on syvällä ihmisen dna:ssa, mutta entä rakkaus: voiko se säilyä läpi sotien, rajojen ja ikävuosien? Rakkaus on selviytymisen pelastusrengas, mutta onko lupaukset pidettävä ja kuka kärsii eniten?

Ibrahimi rakentaa tarinaansa kertomusten riekaleista, hyppelee ajassa eteen- ja taaksepäin kuin vikkelä västäräkki ja vaihtaa sujuvasti kertojaa. Kertojanääni on etäisen toteava: se helpottaa lukemaan surullisuudet ja kamaluudet. Ihmisistä kerrotaan säästäväisesti ja eteminen palkitaan avaamalla päähenkilöitä ja tapahtumia ovi ovelta. Välillä otetaan avuksi paikallistarinat ja menneiden sukupolvien viisaudet. Niiden avulla huomataan, mikä kultuureja yhdistää: ihmisten kertomat tarinat.

Lopulta en tiedä, selvisikö Ajkuna tuskistaan. Elämä raahaa edelleen, mutta sydämen jää on syvä ja koskematon. Zlatanille taisi käydä onnekkaammin. Parhaiten kävi lapsille, uudelle sukupolvelle, joka varmuudella pääsi hyppäämään sodan yli. Heille elämällä on "paljon hyviä päiviä antaa".

Ajan riekaileina taisi jatkaa siitä mihin Punainen Morsian jäi. Kaksijakoinen Punainen morsian tallensi sukusaagaa naisten elämästä vuoristokylässä ja päättyi kommunististen kauhujen kuvauksiin. Ajan riekaleissa titonaikainen Jugoslavia on vapaampi ja tyynempi, mutta vain hetken ennen etnisiä leimahduksia. Ibrahimin omassa kirjailijanelämässä kirjat syntyivät peräkkäin ja ne on julkaistu vuoden välein. Minä palaan lopusta alkuun ja muistelen suosikkijaksoani: isoäiti Saban tarinaa Kaltran vuoristokylästä.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Pakkomielteiden labyrintti

Isoa K:ta lukiessa joutuu, arvatenkin, aina välillä kärvistelemään itselle aivan vääränlaisten kirjojen parissa. Sellainen sattui nyt olemaan Ernesto Sábaton Sankareista ja haudoista.

Ernesto Sábato: Sankareista ja haudoista.
Ehkä se on tämä Argentiina, joka ei sovi tunnelmiini. Melankolista hulluutta, ahdistunutta rakkautta.  Pakkomielteitä, draamaa, tuskaa. Tiiviistikirjotettua ja möhkälemäistä. Kursiivehin kuorrutettujen sisäkkäistarinoiden surrealistista labyrinttiä. Sellaista lukemista kuin liimassa kävelisi.

Tai jospa se ongelma olen minä, oma elämäntilanteeni ja ikäni. Olisinko voinut rakastua kirjaan kahdenkympin kieppeillä? Hyvinkin olisin saattanut samaistua mystiseen Alejandraan [oi, miten kaunis nimi!], toinen minä elämässä ja toinen jo syntymästä asti tuolla puolen. Ja hassusti ihan ensisivuilla Martin tutustuu Alejandraan yllättävässä puistonpenkkikohtauksessa [niin déja vu -kohtaus, niinhän se alkoi minunkin pisimmälle edennyt romaaniyritelmäni!].

En tiedä kirjailija Sabaton iästä, mutta Sankareista ja haudoista on mieleltään nuoren miehen kirjoittama. Ahistaa kirjoittaakkaan tästä, pitäis olla paatoksellisempi, kun kuvailee tätä ylensyönyttä täytettyä kalkkunaa:
  • Ensin on Alejandran tarina. Alejandra ampuu isänsä ja polttaa itsensä ja kotinsa. Tämä on oikean elämän rikosuutinen, kirjailijan inspiraation lähde.
  • Sitten on ensimmäinen osio Martinin näkökulmasta. Työläistaustainen nuorukainen ja varakas linnanneito - hullun rakkauden tarina poikaperspektiivistä.
  • Martinin ja Alejandran tarinan kertaus arvatenkin nelikymppisen Brunon näkökulmasta. Bruno rakasti Alejandran äitiä, vaiko sittenkin Alejandraa, tai kumpaakin toisissaan. 
  • Olemosin suvun tarina. Itsensätuhoava suku, siirtymiä tarinoihin erilaisista artefaktoista kuten tauluista. Kenraalin rajusti kuvattu kuolema taistelussa, josta jää jäljelle pää Alejandran hullun isotädin huoneeseen säilytettäväksi.
  • Vastustamattoman julmurin Fernandon tarina. Miestä polttaa sokeuden ja itsetuhon himo.
Ja jossain taustalla kajahtelevat peronistien voitot ja tappiot sillä tavalla kuin laatukirjallisuudessa on tapana ottaa ripaus yhteiskuntaa fiktion taustalle.

En ole niin paatunut, enhän, etten voisi sukeltaa nuoren rakkauden hulluihin maisemiin. Mutta sinne ei päästä Erneston kanssa - oi Haruki, tahdon sut takaisin [Norwegian wood]! Eikä sokeiden valtakuntaan mua saa johdattaa kukaan muu kuin maailmanparas José [Kertomus sokeudesta].

Annan Ernestolle kuitenkin kunniaa lauseiden kauneudesta. Niillä varmasti hurmasi viisikymmentä vuotta sitten monet tyttöset, oi, ne ovat aivan ihania:
Sillä ihmisten todellisuus vaihtuu joka hetki, ja me emme enää ole samanlaisia kuin hetki sitten...Ihminen voi rakastaa toista ihmistä ja sitten yhtäkkiä halveksia ja jopa vihata häntä...ja sen sijaan tuo toinen henkilö, jolle olemme sanoneet sen, luulee että se on totta, tulee aina olemaan ja on aina ollut.
Ja ompa Ernesto kirjoittanut kirjaansa mitä ihanimman runon siitä, kuinka sielu voi erinäisten siirtymien kautta päätyä lapseen, joka päätyy elämään aiemmat teot ja maineet, etäisen yksinäisyyden, unohtuneet raukkamaisuudet ja petturuuden hetket!

Sabaton kirjasta jäävät mieleen linnat ja labyrintit. [Ja miksi mieleni taas vaeltaa toiseen mieheen, Franz Kafkaan, joka hoiteli metaforapuolen niin paljon paremmin?] Näiden lisäksi myös surrealistiset, alitajuiset jaksot sokeiden valtakunnassa. Ja sitten on argentiinalainen kulttuuri, josta Sábato kirjoittaa:
Me argentiinalaiset olemme pessimistisiä, koska meillä on suuret toiveiden ja illuusioiden voimavarat, sillä ollakseen pessimisti ihmisen on ensin toivottava jotain....maamme on täynnä ahdistuneita ihmisiä...argentiinalainen on tyytymätön kaikkeen ja tyytymätön itseensä, kostonhimoinen, täynnä katkeruutta, hän on dramaattinen ja väkivaltainen...täällä kaikki on nostalgista.
Ernesto hyvä: sinä tunsit kansasi ja sinä tungit sen kirjaasi. Omasta Skandinaviastani ja yli viidenkymmenen vuoden jälkeen en keksi ainoataan syytä, miksi kirja olisi kannattanut lukea. Epäilen vahvasti, että kirja on terapiaa - pakkomielteestä vapautumista - ei vahvasti omaäänistä kirjallisuutta.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Marilyn koirakulmasta

Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe.
Tuntuihan se oudolta ottaa käteen Iso K, jonka kannessa söpöilevät Marilyn Monroe ja valkoinen karvapallokoira. Kansikuva tihkuu silkkaa sokeria ja hunajaa. Sellaista kirjallisuutta on myös Andrew O'Haganin Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe.

O'Hagan on kirjoittanut kirjan Marilynistä koiraperspektiivistä. Koira nimeltä Mafia Honey, kotoisasti Maf, on koiramaisesti ihmisen paras ystävä ja sellainen uskollinen fani, jonka Marilynkin varmasti olisi ansainnut. Ja ainakin yhtä älykäs kuin Arthur Miller. Ja lisäksi aitobrittiläinen herrasmies: hurmuri koiraksi ja siten oikein sopiva Marilynin kavaljeeriksi.

Maf on myös O'Haganin tarinan kaikkitietävä kertoja, Marilynin varjo ja sielunkumppani. Kirja, ja siten Maf, seurailevat Marilyniä näyttelijättären kaksi viimeistä vuotta. Maf tarkkailee Marilynin epävarmuutta Lee Strasbergin ohjauksessa, ongelmia sivistyneissä kulttuurikeskusteluissa ja privaattiminää ihailijalaumojen ulottumattomissa. Koiralla on pääsy terapiahuoneeseen ja kuvauspaikkojen kulisseihin.

Suurimman osan kirjaa Marilyn on melko sekaisin ja itsetunnon osalta kuutamolla. Ikoniseksi kuvaksi kiteytyy eksyneenoloinen Marilyn selailemassa hitaanlaisesti erään kuuluisan venäläiskirjailijan paksunoloista klassikkoa. Riittämättömyyden tunteissa kiemurteleva kaunotar suree seksikkään komediennen leimaansa. Maf tuskailee Marilynin epätoivoista yritystä saada maailma ottamaan itsensä tosissaan ja tokaisee koiramaisia viisauksia: "Kaikista eläinkunnan jäsenistä vain ihmiset huolehtivat jostain sellaisesta kuin itsekunnioitus".

Sussexilaisen kultuurikasvatuksen saanut Maf ei ole pelkkä hellämielinen sylikoira vaan sivistyneempi kuin Arthur Miller konsanaan. Kirjaviisas, hyvin klassikkonsa opiskellut koira lausuu mielellään  viisastelevia alahuomioita. Tiesitkö: koirat pitävät alaviitteitä, koska katselevat ihmisiä alhaaltapäin, lattiasta käsin? Kirja tulvahtelee koirankokoisia viisauksia: "Monet ihmiset pelkäävät sisimmässään, että koirat ovat heitä,viisasaampia", "Ihmiset eivät olisi ihmisiä, jos he voisivat olla jotain muuta".

Oikein harmitti, etteivät koirat osaa oikeasti puhua! Mafia kävi sääliksi: koiramaailman Pieni Merenneito! Missä ne koirankuiskaajat lymyävät, kun heitä tarvitaan eniten?

O'Hagan on valinnut tarkoin kirjansa ajanjakson, opiskellut kirjallisuushistoriaa ja perehtynyt kulttuurihistoriaan. Hollywood on pikku Moskova, joska löytyy Miss Moskova (Nathalie Wood) ja sekalainen joukko amerikkalaistuneita venäläisiä ja vasemmistosiiven demokraatteja. Energinen Frank Sinatra johtaa poliittisesti valveutunutta kulttuurieliittiä ja rekrytoi lisävahvistusta Kennedyn tukijoukkoihin. Ihmisten väliset siteet jäävät löyhiksi: "Amerikka on paikka, jonne voi eksyä. Paikka, jonne voi kadota. Eivätkö kaikki juuri halua sitä?", pohdiskelee Marilyn.

O'Haganin kirja on niin sympaattinen, että oikein harmittaa, ettei se voinut lohduttaa oikeaa Marilynia silloin, kun ex-aviomies Arthur otti hänet taiteellisen ivan kohteeksi. Mutta toivokaamme, että taivas tai tuonpuoleinen on olemassa ja Marilyn saa lohtunsa siellä.

Useimmilla meistä on varmasti sellainen olo, että Marilyn on meille kaikille melkein liiankin tuttu. Tiedämme isättömyyden traumoista, riittämättömyyden tunteista, kepeästiotettavuuden ongelmista. Marilynin omista lasikatoista. Tähän kaikkeen ei koiranäkölma tuo mitään uutta. Paitsi nokkeluutta ja ehkä hupia, jos koiranäkökulma saa sinut nauramaan. Tai onko sinulla koira? Silloin voit arvioida minua, koiratonta, paremmin, kuinka oivaltavasti kirjailija on tavoittanut koiransa sisäisen koiruuden.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Sisar veljen suojeluksessa

Mikä Suomen kielen sana yhdistäisi kauniin ja vakava? Jos keksisin, löytäisin tavan kuvata Toni Morrisonia kirjailijana.

Kauniinvakavuus tarjoaa Morrisonille keinon kirjoittaa shokeeraavista aiheista niin, ettei lukiessa aina edes ymmärrä kauhistua. Tämän muistin heti Toni Morrisonin Kodin (Home) - jonka tällä kertaa luin alkuperäiskielellä - alussa. Ruohikossa hiipivät lapset joutuvat polttomurhan silminnäkijöiksi. Eivätkä muista tapahtuneesta jälkeenpäin muuta kuin miehekkäästi murhaajien vieressä seisseet hevoset. Ja lukija siskoaan suojelleen veljen, sisarrakkauden, Kodin koskettavasti käsitellyn teeman.

Toni Morrison: Koti (Home).
Kodin alussa koreanvetereaani Frank Money - rahakkaasta sukunimestään huolimatta pennitön - pakenee paljasjalkaisena mielisairaalasta kädessään lappunen "Come fast. She be dead if you tarry." Lappusen she on pikkusisko Ycindra eli Cee - ainoa ihminen, joka voi saada koreanjälkeistä masenusta potevaan Frankiin liikettä. Matka lumisesta Portlandista Georgian Lotukseen, kotiin, alkaa. Siinä välissä koetaan monia erilaisia koteja: katukoteja, lumen peittämiä yksinäisenoloisia koteja, vieraanvaraisia koteja, väliaikaisia koteja, apulaisenkoteja, sukulaiskoteja ja viimein oma koti.

Lotus on sadan ihmisen, yhden koulun ja yhden kirkon, kyläyhteisö. Siellä kukaan ei tiedä mitään, koska ei tiedä mitään, mistä voisi jotain tietää.

Vähiten on tiennyt Cee, tiellä syntynyt. Cee on Morrisonille tyypillinen naishahmo. Niitä mieleltään sinisilmäisiä neekerityttöjä, joiden maailmankäsitys on kapea-alainen kuin puuvillapelto. Ankarasti kasvatettu, niukasti ohjattu ja vähäisesti rakastettu. Huijattavaksi syntynyt ja miellyttämään oppinut teini-ikäinen heittäytyy ansaan heti, kun ensimmäinen rotta osuu kohdalle. Ceen rotta Principal houkuttelee alaikäisen tytön laittomasti naimisiin, hylkää hänet kaupunkiin ja katoaa anoppiperheensä autolla.

Kun Cee joutuu pulaan, hän puree hammasta ja päättää selvitä. Frank ei ole läsnä, mutta mielikuva lohduttavasta veljestä auttaa. Sisukas Cee löytää nopeasti työtä lääkärin vastaanottoapulaisena. Siisti sisätyö osoittautuu ihan muuksi kuin joka tytön unelmatyöksi.

Morrisonin pienen kirjan äänet ovat läheisiä ja vähäsanaisuudessaan yllätävän paljastavia. Frank muistelee kursiivilla. Yksi sykähdyttävimpiä muistoja on se selvitymisen hetki, jolloin muistot eivät enää muskaa vaan niitä voi palauttaa analyyttisesti mieleen hetki kerrallaan. Jopa sen, kun himo ja houkutus saivat tappaamaan pienen korealaisen omenakauppiaan.

Katkeria muistoja herättää tunneköyhä isoäiti, joka vartioi hirmuvaltaisesti sisaruksia lasten vanhempien uuvuttaessa itsensä maataloustöissä. Lapset navigoivat omassa sumussaan toisiinsa tukeutuen. Kasvatusvastuuta kauhistunut isoäiti suostui tehtävään vain siksi, että nelivuotias isoveli oli selvästikin äiti vastasyntyneelle tyttövauvalle. 

Ceen työ lääkärin vastaanottoapulaiseksi paljastuu koeihmisen elämäksi. Ceestä tulee hedelmätön ja hän joutuu hyväksymään rankimman menetyksensä naisena:
It's like there's a baby girl down there waiting to be born. She's somewhere close by in the air, in this house, and she picked me to be born to. And now she has to find some another mother.
Surun keskellä Cee saa kauniin lahjan, läheisten hellyyden ja huolenpidon. Puutteistaan huolimatta Lotuksesta löytyi kaikkein tärkein: yhteisö ja armo.

Koti on aito vintagekirja - kustatajankin nimi on Vintage Books - , taatusti hyvää vuosikertaa vielä tulevaisuudessakin. Ja muistutus kaikille siitä, mistä nykyajan orjuudessa on kyse: siitä, että antaa muiden määrätä kuka on.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Pojasta mieheksi turkkilaisittain

Poika ja lokki on ensimmäinen lukemani Yashar Kemalin kirja, jota kirjailija ei sijoita Tsukurovan tasangoille. Onneksi. Kemalia kyllä lukee, mutta välillä mietin, mikä on motiivi: kirjallisuus, heimokulttuurin tallentaminen tuleville sukupolville vai kirjailija-vähemmistöjen-puolella -taustatavoite.
                                               
Yashar Kemal: Poika ja lokki.
Kemalin kirjoista löytyy iloisia ja onnellisia hetkiä. Silti ne ovat sävyiltään mustanharmaita: hyvän hetken siimeksessä väijyy ankea loppukäänne. Päähenkilöt elävät maailmanmenon syrjäraiteilla: lopputuloksena on yhteentörmäyksiä toisenlaisen todellisuuden kanssa.

Poika ja lokki on toisaalta selväpiirteinen poikaromaani, toisaalta Tsukurova-kirjojen tapaan yhteisökuvaus. Pojan, Salihin, osalta kyseessä on tuttu teema, lapsuuden viime hetket ja loppu turkkilaisittain.

Vaaleahiuksisena jo ulkoisestikin erottuva Salih on pieni yksinäinen, samanlainen kuin laumasta pudonnut haavoittunut lokki, jota hän ryhtyy uhrautuvasti hoivaamaan. Salih on toisaalta liian varhaiskypsä innostukseen poikaporukoiden rettelöistä, toisaalta liian tuittupäinen tullakseen toimeen saaren sosiaalisissa verkostoissa.

Kemalin kirjassa köyhiä lapsia kohdellaan ja kasvatetaan epäoikeudenmukaisesti. Aivan varmasti empaattista lukijaa käy Salih moneen kertaan sääliksi! Pahiten Salihia kurittaa oma isoäiti, miehensä hylkäämä kitkerä vanhus. Salih tuittuilee, kiroilee, karkailee ja syyllistyy pikkurikoksiin. Samalla hän pohtii miehen paikkaa tarkkaillessaan seppiä, salakuljettajia, merimiehiä ja kalastajia. Lohdutuksekseen Salih kehittelee satua käärmekuninkaan valtakunnasta, jossa Salih itse saa ansaitsemansa arvostuksen. Todellisuus leikkaa haaveilta siivet ja aiemmin kuin kukaan olisi arvannut, on Salihin otettava asemansa perheen päänä ja elättäjänä.

Valitsemalla tapahtumapaikaksi ja -ajaksi aiemmin eristyneen saariyhteisön, joka on yhteisöllisen murroksen kynnyksella, Kemal käyttää takuuvarmaa ja kovin tuttua taktiikkaa. Perinneyhteisö haurastuu vääjäämättä, kun se joutuu kosketuksiin salakuljettajien, turistien, ajoneuvojen, jääkääppien ja rahatalouden kanssa. Ensin muuttuvat ja lähtevät miehet, perässä seuraavat pojat ja jäljelle jäävät kitkerät, miestenhylkäämät vaimoparat.

lauantai 23. elokuuta 2014

Tuulen viemää 2.0

Halusin kesälomalukemiseksi jotain monisivuista ja klassista. Olin jo keväällä päättänyt, että kriteerit täyttää William Faulknerin Snopes-trilogia. Klassikkotrilogia on julkaistu monilla kielillä yhtenä niteenä, mutta Suomeksi on luettava erikseen Kylä, Kaupunki ja Kartano.

Faulkner on saanut loihdittua hyvin erikoisen ja osin hämmentävänkin kirjakolmikon. Ensimmäinen osa Kylä julkaistiin vuonna 1940 Faulknerin ollessa vähän yli nelikymppinen. Kylä on osista pienimuotoisin, liikaakin vaihtuvien kertojien ja kerrontamuotojen takia välillä vaikeasti seurattava. Jatko-osan Kaupungin (1957) kirjoittamiseen kului melkein kaksi vuosikymmentä. Tunnelmat olivat paljon koskettavampia ja kirjan lopussa jo itkin vuolaasti.

Kolmatta osaa Kartanoa (1959) voi ajallisesti pitää päätösosana, vaikka siinä selvitellään ja jopa tietoisesti muutellaan aiempien osien tapahtumia ja henkilöiden motiiveja. Faulkner itse halusi tulkita henkilöitään uudelleen, koska ikääntyessään oli kypsynyt ymmärtämään heidän motiivejaan paremmin. Kartano kruunaa koko trilogian: se on ehdottomasti yksi sydäntäsärkevimmistä kirjoista, joita olen lukenut.

Trilogia on Faulkner taidon ja syvällisyyden mestarinäyte. Jos joku on Nobelin mittainen kirjailija, Faulkner on sitä varmasti! Millaista taitoa vaatii kuvata romaanihenkilöiden elämäntuskaa näin etäännytetysti - lakonisesti, vähäeleisesti ja jopa kylmästi - ja silti herättää lukijassa upeita tunnemyrskyjä. Ja kuinka voi kuvata henkilöitä ilman omaa ääntä muiden näkökulmasta ja silti tarjoilla heidät niin tutuntuntuisesti. Ja lisätä henkilögallerian ympärille painava yhteiskunnallinen sanoma. Trilogia on suuri Amerikan etelän kuvaus maa-aateliston rappiosta, finanssialan esiinnnoususta ja Euroopan ja maailmansotien vaikutuksesta paikallisyhteisöön  - loppuosien julkaisuaikaa ajatellen melkein aikalaiskuvaus.

William Faulkner: Kaupunki.
Kun yhdistää näin hienosti maailmanhistorian, paikallisyhteisön ja ihmissuhteet, tulee päivittäneeksi Etelän. Snopes-trilogian - mitähän herra Faulkner tästä tykkäisi - pitäisi olla Tuulen viemää 2.0. Kirjaa lukiessa näkee koko ajan kuvia. Ketkä ohjaaja voisi valita Eulan, Gavin-enon, Flemin ja Lindan rooleihin? Minne sijoitettaisiin Faulknerin syvää Etelää edustava Yohnapatawphan piirikunta, Frenchman's Bendin pikkukaupunki ja Jeffersonin kaupunki? Näen loppuikäni, miltä näyttävät Frenchman's Bendtin saviset kujat, rähjäiset tönöt joenuomissa, kyläkaupan ympärillä parveileva, yhden ainoan asusteen, suojapuvun, omistavat räkänokat. Tai Jeffersonin kartano, jossa tiukkailmeinen Flem väijyy nojatulissa mälliä jauhaen. Tai entä Gavinin ja Lindan kahvilatapaamiset: minkä jäätelön Linda tällä kertaa ottaisi? Ehkä filmatisointi kertoisi lopullisesti, oliko sitä rakkausta ja kenen puolelta [varaudu siihen, että tämä ratkaisematon kysymys jää todella vaivaamaan!].

Faulknerin triologia on tyylipuhdasta polyfoniaa. Kertojaääniä on useita, tapahtumilla monia silminnäkijöitä ja selittäjiä. Kylässä, ja muissakin osissa, keskeinen henkilö on piirikuntaa kiertelevä ompelukonekauppias Ratliff. Ratliff on kylän tietopankki ja tapahtumien ylimmäinen tulkki. Jatko-osissa on usein äänessä Gavinin veljenpoika, joka tekee selkoa etenkin Lindan ja Gavin suhteesta. Omat äänet on löydetty myös rakkauden rinnalle sikiävälle vihalle, katkeruudelle ja väkivallalle - Etelän kirouksille.

William Faulkner: Kartano.
Trilogian keskeisin henkilö on kuitenkin Flem Snopes - vastenmielinen öykkäri, joka sarjan edetessä nappaa Varnerin mahtisuvulta kaiken: kaupan, kartanon, tyttären, pankin ja omaisuuden. Sosiaalisesti eristäytyvä, mutta kaikkialla vaikutusvaltainen Flem on yhteisen inhon ja helveksunnan kohde. Kaikkien huulilla, muttei kertaakaan itse äänessä. Saman kohtalon kokee Flemin vaimo, ihanainen Eula Varner, traaginen sankaritar.

No, kerroinhan selvästi, että trilogia on mielestäni jokaisen kirjallisuusharrastajan pakollista lukemistoa? Faulknerin valitseman minimalistisen kerrontatavan ja yhteiskunnallisen näkökulman vuoksi tarjolla on älyllistä haastetta, mutta myös liikuttavan koskettavia tarinoista ihmisten suhteiden vaikeudesta. Aivan täydellistä!

Ylipäätään Faulkneria näkee Suomessa liian harvoin klassikkolistoilla. Kaikki klassikkolistojen ja -lukemistojen julkaisijat: älkää unohtako William Faulkneria!

PS. Löysin kirjastosta Kaupungin ja Kartanon punakantisina painoksina. Tammi on julkaissut ne alunperin Kurki -nimisessä sarjassa, jossa oli mukana myös suomenkielistä kirjallisuutta.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Kynäniekka vai pyssymies?

Niko Kazantzakisin Vapaus tai kuolema.
En usko koskaan kutsuneeni mitään vereväksi. Yllätyksekseni verevä pulpahti mieleeni, kun mietin, millainen kirja oli Niko Kazantzakisin Vapaus tai kuolema. Verevä on maanläheinen, elämäntuntoinen, kaunistelematon ja - tämän kirjan kohdalla - myös verinen.

Vapaus tai  kuolema tallentaa hetken Kreetan historiaa vuodelta 1889. Silloin kreetalaiset nousivat, jälleen kerran, kapinaan turkkilaisia orjuuttajiaan vastaan. Tapahtumiin sisältyy Kreetalla vuonna 1883 syntyneelle ja siellä lapsuutensa viettäneelle Kazantzakisille paljon henkilökohtaista. Kylläpä saa aurinkoinen matkailusaari - jossa en ole itse koskaan käynyt - toisenlaiset sävyt. Mikä kuja ja aukio on ollut turkkilaisten, mikä kreikkalaisten, missä näkyvät veriteot, tuhopoltot ja uskonnolliset raja-aidat? Mihin seiniin on kirjoittettu Vapaus tai kuolema!: kreetalaismiesten taisteluhuuto sukupolvesta toiseen.

Kirjan pääosissa ovat ukko Sikafasin pojat, pojanpojat, ja heistä etenkin järkähtämätön kapteeni Mikalis, ja muut saaren vapauden puolesta taistelevat sotasankarit. Sekä toisaalta turkkilaiset paššat ja agat, erityisesti turkkilaisten johtohahmo Nurin bei.

Kauniilla saarella on kaikkea, mitä elämän nautinnot voisivat tarjota kaikenuskoisille ja -rotuisille. Kazantzakis kuvaa hellyyden kyyneleet silmissä kotisaarensa kauneutta. Maanläheiset luontokuvaukset kehystävät oudon vastakohtaisesti hurjia tapahtumia. Puukoniskun jälkeen tuulenhenkäyksen tuomat basilikan ja meiramin tuoksut saavat keuhkot pullistumaan. Taisteluaamuna lämmin kevättuuli kahisuttaa viiniköynnöksiä tai raikas merituuli tuoksuu kuin persikka.

Luontokulissit ovat upeat, mutta kasvumaa on katkeraa. Kitkeränylpeä kauna imetään jo äidinmaidossa. Jumala ei tarvitse ymmärtäväisiä perheenisiä vaan pyssymiehiä:
Kreetan kasvot olivat synkät ja nääntyneet, niissä oli todella samaa vanhaa, pyhää ja kitkerää uljuutta kuin niiden äitien kasvoilla, jotka synnyttivät urhoollisia poikia.
Kun kaksi kansaa ei kykene unohtamaan kaunaansa, etsii kosto jatkuvasti kostajaa. Tärkeintä ei ole voitto, vaan loppuun asti viety taistelu. Kuolinvuoteella hyvän elämän mittari on nitistettyjen turkkilaisten määrä.

Kiivain sotasankareista on kapteeni Mikalis, kreikkalaisten johtaja. Lisänimellä Villikarju tunnettu: hampaat kirskuvat, silmät säkenöivät. Kotihirviö ja kylmä perheenisä, joka terrorisoi vaimoaan ja pakottaa naimaikäisen tyttärensä pysymään neljän seinän sisälle.

Kazantzakin elämää tuntevien lähteiden [suosittelen ortodoksi.netiä] mukaan kirjailija elää romaanissa ja etenkin Mikalisin hahmossa uudelleen traumaattista isäsuhdettaan. Kazantzakisin alter egona esiintyy herkkä opiskelijapoika Kosmas, jota Mikalis-setä kutsuu ivallisesti kynämieheksi. Kosmas kritisoi raakoja miessukulaisiaan, mutta toisaalta on huolissaan siitä, ettei vain itse huonontaisi sukunsa miehistä verta.

Ja mitä tapahtukaan, kun Kosmas lähtee tapaamaan vuorelle kansannousun viimeistä soturia, Mikalis-setäänsä? Saako hän sedän järkiintymään vai tapahtuuko jotain muuta? Veri on vettä sakeampaa, tuntuu Kazantzakin muistuttavan:
Hänen isänsä, taipumaton taistelija, heräsi eloon hänessä...hänet oli vallannut tumma, selittämätön riemu, hänestä tuntui kevyeltä ja vapaalta, oli kuin hän vasta tällä hetkellä olisi saanut takaisin isänmaansa ikivanhan velvollisuuden edessä tuntuvan riemun. 
Sellaistako on taistelun riemu, joka saa Syyriassa tai juutalaisalueilla yhä naapurin taistelemaan toista vastaan, leikkikaverin kääntämään selän lapsuudenkaverille ja pasifistin muuttumaan sotasankariksi? Hullua, ja todella pelottavaa.

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Hupsu herra

Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä voisi hyvin olla se kirja, joka jokaisen on luettava eläessään. Amos Ozin Fima sen sijaan on kirja, jota ei kannata lukea missään vaiheessa eläessään. Tätä saattoi epäillä myös kustantaja, jolta kului kirjan julkaisemiseen suomeksi reilu vuosikymmen. Poikkeuksellisen paljon Ozin teoksille, jotka yleensä käännetään saman tien.

Amos Oz: Fima.
Kaikki me epäonnistumme joskus. Niin todella kävi herra-elämää-suurempi-kirjailija Ozille Fiman kanssa. Olen täysin ymmälläni Fimasta, joka ei ainostaan ole vaatimaton vaan myös merkityksetön kirja. Miksi Amos hyvä halusit julkaista ja liittää arvostetun nimesi tähän kirjaan? Ajattelitko, että tavallisen tylsä elämä ja vanhenevan miehen hupsutukset tarvitsevat puolestapuhujan? Vai onko Fima jonkunlainen ikääntyvän israelilaismiehen karikatyyri? Opettaako se meille jotain ennestään tietämätöntä jaetusta valtiosta yhden miehen miniperspektiivistä? Vai onko Fima sellainen hieman sisäsiittoinen kotimarkkinaromaani, joka ehkä voisi menestyä alkuillan pientuotantona toteutettuna draamasarjana vanhemman väen prime time aikaan?

Fima, oikealta nimeltään Efraim, on vanhapoika, romantikko, poliittisesti valveutunut ja hyvin hyvin hupsu, helläsydämminen gynekologin vastaanottoapulainen. Fima on kirjalle osuva nimi, sillä sitä tämä kirja on: pelkkää Fimaa.

Fimalla on takanaan lupaava menneisyys runoilijana, akateemikkona ja naistenkaatajana. Sen jälkeen vaikeuksia aikuistua ja kantaa vastuuta. Pelkoa isyydestä, armoton suuvärkki, aina sekaantumassa muiden asioihin. Jaksaa pauhata politiikasta tuntikausia. Puhelee naisia pyörryksiin, mutta puheen lisäksi siitä ei paljon muuta seuraa. Aamulla herätessään poikamiesboksista jossain lähistöllä torakoiden ja likaläiskien keskellä vessa-asiat hoituvat vain kraanasta valuvat vesisuihkun avustuksella. Päivät etenevät omalla painollaan. Aikataulut eivät pysy hyppysissä ja muutenkin itsekurin kanssa on vähän haasteita. Eniten säälin Fiman ex-vaimoa, hyvinkin järkevää Jaelia, jonka ovella Fima tyrkyttää itseään tuon tuostakin ties minkä aiheentyngän voimalla. Välissä käydään läpi isäsuhdetta, jossa ikääntyvä Fima ei näytä päässeen murrosikävaihetta pidemmälle.

Koska Oz on hyvin, hyvin älykäs kirjailija ja rauhanmies vaikeista oloista, näkevät monet kriitikot ja bloggarit Fimassakin tuttua syvällisyyttä. Minulle matka yhteiskunnallisiin pohdintoihin on Fiman mikrokosmoksesta aivan liian pitkä. Ja keksimällä keksitty.

Fima on hyvin realistinen ja vähäeleinen kirja. Kirjan alussa Fima nukkuu ja kirjoittaa yöpäiväkirjaansa "joulukuun kahdeskymmenes - tyhjä yö". Kirjan lopussa Fima nukahtaa nojatuoliin. Samalla lailla suljen kirjan kannet rauhoittuneena siitä, että se viimeinkin loppui. Enkä taatusti näe siitä mitään unia.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Kadonnutta maailmaa etsimässä

Kuinka monta kuuta näet taivaalla? Jotkut meistä saattaisivat vastava itsestäänselvään kysymykseen yllättävällä tavalla. Heistä, rinnakkaistodellisuuteen lipsahtaneista, kertoo Haruki Murakamin jättieepos 1Q84, osat 1-3.
Haruki Murakami: 1Q84 1-2.
Kerrompa heti aluksi, että tätä tarinaa olisin voinut lukea lopun ikäni. Suomeksi 1Q84 sisältää melkein 1200 sivua ja toivon, että Murakami jatkaa tarinaansa vielä monella jatko-osalla. Murakamin 1Q84 sisältää kaikki mahdollisuudet kasvaa vuosituhannen eepokseksi, meidän omaksi ”Kadonnutta aikaa etsimässä”. Tämä tosin taitaa jäädä vain yksinäiseksi toiveekseni.

1Q84:ssä tarinaansa kertovat vuorotellen kaksi päähenkilöä, Aomame ja Tengo. Toinen jehovantodistajien tytär, toinen televisiolupamaksutarkastajan poika. Kumpikin katselee maailmaa hieman syrjästä ja toisenlaisena, elämästä erillään, toisiaan kaivaten.

Murakami kirjoittaa rakkaudesta kauniimmin kuin kukaa muu lukemani keski-ikäinen mieskirjailija. Lukemisen välillä ihmettelen, kuinka voin hurahtaa tällaiseen tyttökirjarakkauteen. Mutta en voi mitään itselleni: sama puhtaanhauras tunteellisuus sulattaa sydämeni niin 1Q84:ssä kuin aiemmin Norwegian Woodissa.

Aomamen ja Tengon symbioosi syntyi koululaisten lämpimästä kädenpuristuksesta. Aikuisena matka toisen luo on pitkä ja mutkainen. Yhteys löytyy, kun Murakami heittää kaksikon toisistaan tietämättä vuonna 1984 Q:ksi kutsuttuun rinnakkaistodellisuuteen. Tarjolla on aikusten scifiä vakavista teemoista: lahkolaisuudesta, naisiin kohdistuvasta väkivallasta, lapsuuden traumoista ja tunneköyhyydestä.

1Q84 on kirja kirjan sisällä. Sen toisen kirjan nimi on Ilmakotelo: nuoren Fuko-Erin erikoisteos ja Tengon valekirjoittama menestysromaani. Ilmakotelo paljastuu kaksi todellisuutta toisiinsa yhdistäväksi kanavaksi. Se yhdistää Aomamen ja Tengon, sen joka vastaanottaa ja sen joka lähettää. Samalla paljastuvat Sakigake-lahkon varjellut salaisuudet ja maailmanjärjestystä ravistelevan pikkuväen liikkeet. Maagista realismia, Murakamin kirjailijaidentiteetin tunnusmerkkejä,,jälleen tarjolla.

Haruki Murakami: 1Q84, 3.

1Q84 on myös kannanotto naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Liikunnanohjaana toimivan Aomamen sivubisnekseksi paljastuu naisia väkivaltaisesti kohdelleiden miesten eliminointi eli murhaaminen. Tämä yhdistää Aomamen Sakigakeen: lahkoa epäillään pitkään jatkuneesta pikkutyttöjen ritualistisesta hyväksikäytöstä. Kylmäpäinen Aomame onnistuu vaativimmassa tehtävässsään, Sakigake-lahkon johtajan murhasssa, ja saa peräänsä etsivä-Ushikawan, josta tulee kolmannen osa kolmas kertoja.

Ei haittaa, vaikka Murakami ja hänen henkilönsä toistelevat itseään ja haluavat varmistaa, että lukija pysyy perässä. Monimutkaisissa Ilmakotelo-kuvioissa onkin kertaamista ja kertaamisen lomasta paljastuu hieman lisää. Näin varsinkin melankoliaan ja pidättyväisyyten taipuvaisista Aomamesta ja Tengosta: heidän taustoistaan, suruistaan, himoistaan ja fantasioistaan. Kummallakin on ristinsä kannettavana: kuolemanenkeli Aomame ja haamukirjailija Tengo, siinä on sulattelemista.

Murakami viittailee kirjoissaan aikalaisobjekteihin ja kulttuurituotteisiin. Niistä ilmeisin on tietysti Orwellin 1984. Tärkeän roolin saa Janácekin Sinfonia, joka myytiin japanilaisista kaupoista kirjan tavoin loppuun heti 1Q84:n ilmestyttyä. Mainitseepa Murakami Sibeliuksenkin. Viittaukset helpottavat Murakamin kirjojen lukemista yli kulttuurirajojen.

1Q84 on vähän vanhahtavanoloisesti tarinallinen romaani. Helppolukuinen, hitaasti etenevä, muutamaan henkilöön keskittyvä kaikkitietävän kertojan taidonnäyte. Se ei ole moite. Joka kerta, kun kirjan avasin, tunsin sukeltavani lukemislumon mustaan aukkoon. Sieltä ei haluaisi palata takaisin.

Ja kun olet lukenut 1Q84:t huomaat olevasi aiempaa tarkempi. Onko pikkuväkeä liikkeellä? Vievätkö tikkaat sinne minne odottaa. Hoh-hoh, kuka kutoo salaisia verkkojaan juuri nyt? Ja onko lähimailla sittenkin joku, joka näkee kaiken samoin kuin sinä? Hoh-hoh, sitä on ilmassa.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Limusiinitoimisto Manhattanilla

Riskisijoittaja ja valkoinen, jatkettu limusiini. Yhden miehen liikkuva toimisto Manhattanilla. Limusiinin näyttöpäätteiden finanssidatassa hengittää biosfääri. Tärkeät kontaktit istahtavat pikapalaveriin nahkasohville. Analysoivat jenin ällistyttävää kurssinousua ja rekisteröivät ohimennen väkivaltauutisen jostain maailmankolkasta.

New York elää värikästä elämäänsä limusiinin ulkopuolella. Presidentin kulkue nollaa liikenteen peruslogiikan. Panssari-ikkunoiden takana automutantti törmää anarkistien antikapitalistiseen mielenosoitukseen, ja myöhemmin raplegendan hurmioituneeseen hautajaissaattueeseen. Tavallinen keskiluokka jonottaa nöyrästi teatteriesitysten alennuslippuja.

Don DeLillon Cosmopolis on kirja kaikkivoipaisuudesta ja sen rajoista. Vasta 28-vuotias monimiljonääri Eric Parker on uuden vuosituhannen ikoni, joka elää merkityksellisten nanosekuntien elämää. "Hän ei loppuisi kuolleessaan. Maailma loppuisi." Sekunninosien ajanlaskussa Cosmopoliksen kesto, yksi huhtikuinen päivä vuonna 2000, on ikuisuus. 

Don DeLillo. Cosmopolis.
Cosmopolis on pirstaleinen, juoneton kirja. Mikäli juonena ei pidä Ericin tavoitetta ehtiä päivän aikana parturiin. Enemmän kirjasta kertovat teemat: valta, väkivalta, seksi, teknologia, nykykulttuuri, pörssimaailma ja kapitalismin vastavoimat. Cosmopoliksen maailma on itsekeskeinen, laskelmoiva ja uhkarohkea: "perääntyminen on lainaus toisten ihmisten elämästä".

Cosmopoliksesta ei voi kirjoittaa ilman Eric Parkeria. Parker uhoaa saavutuksia, seksuaalista voimaa ja testosteronia. Kylmäpäistä riskisijoittajaa on vihattu ja inhottu. "Sinä hankit informaatiota ja muutat sen joksikin ällistyttäväksi ja hirveäksi", kiteyttää vaimo miehensä elannon. Parkeria on kuitenkin turha kammoksua. Delillo ei kirjoittanut hänestä sympaattista samaistumiskohdetta. Painvastoin, Parker on epähenkilö, johon on sullottu kaikki  nousukkaan tunnuspiirteet. Jos Parker kirjoitettaisiin suomeksi, keneksi hän kääntyisi?

Parkeria itseään kiinnostavampaa kirjassa on Parkerin kosmopolis. Siitä maailmasta puuttu pysyvyys. Ennustettavia trendejä ei ole, on vain umpimähkäisiä ilmiöitä. Kun kaikki on saavutettu, valinta on mahdoton: "Kuinka voi ottaa askeleen johonkin suuntaan, jos kaikki suunnat ovat yhtä ja samaa?".

DeLillo on luonut limusiinista turvasataman panssarilaseineen ja turvamiehineen. Sieltä ei tarvitse poistua edes wc:hen. Limusiinin ulkopuolella, oikeassa maailmassa, tuhoudutaan yksi kerrallaan. Itsetuhoinen tunnelma vetää puoleensa seikkailunhaluista Parkeria, joka ensin menettää jenikeinottelussa omaisuutensa ja sitten joutuu silmätysten oman kohtalonsa kanssa. Pitkän päivän yötä ei enää välttämättä seuraa uusi aamunnousu: Kauhukuvassaan Parker näkee itsensä "vain puuteroituna ruumiina muumisarkussa, jota he kaikki olivat vihdoin saaneet syyn pilkata."

Luettuni nyt neljä [aiemmin Valkoinen kohina, Omegapiste, Putoava mies] DeLilloa, alan päästä mukaan imuun. DeLillo kirjoittaa timantinkirkkaalla tyylillä, häikäisevästi. Parkerin ja hänen lähipiirinsä puheet ovat kiteytyneitä viisauksia, vailla kontekstia tai merkityksellisyyttä. Sijoittamisen idea on sen arvo, ei se, mitä sillä hankitaan. Toiminnan maailmassa epäileminen olisi saattanut vaatia enemmän rohkeutta kuin toimiminen. Symmetrian sijasta kannattaa etsiä epäsymmetriaa, poikkeusta. Puheen merkitys ei ole siinä, mitä se voisi tarkoittaa, vaan puheen tuotannossa, sanamarkkinavirrassa. Ja eniten naurattaa kaikkia, sekä lukijaa että "parkerilaisia", se kun rotasta tuli rahayksikkö.

Cosmopolis, kuten kaikki erinomaiset kirjat, herättää ristiriitaisia tunteita. Englanninkielisissä kritiikeissa sitä verrataan ylitettyyn Underwoldiin [Alamaailmaan], joka en ole lukenut. Joten tiedoksi: jos Alamaailma onnistuu olemaan Cosmopolista parempi kirja, loppuvat numerot asteikkoni yläpäästä.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Kenelle kuuluu kuolema, kuka sitä pelkää eniten?

Don DeLillo: Valkoinen kohina.
Valkoinen kohina oli Don DeLillon kirjallinen läpimurto. Monet nuoret amerikkalaiskirjailijat - kuten Bret Easton Ellis - kokivat  löytäneensä esikuvansa ja DeLillo nostettiin yhdeksi kiinnostavimmista amerikkalaisista postmodernisteista. Kirjailijaksi, joka ottaa aiheensa elämästään ajasta ja pöllyttelee osuvasti amerikkalaista kulutusyhteiskuntaa.

Postmodernin DeLillon tarinasta tekee tasojen leikki: peruselämällä on pinta ja tarina, ja sen alta on etsittävä muita tarinoita. Sellaista on valkoinen kohina, joka sisältää satunnaisesti kaikkia taajuuksia.

Valkoinen kohina käsittelee kahta 1980-luvun massakulttuurin ikonia: televisiota ja supermarkettia. Vaikuttaa pelottavasti kahdeksankymmenlukulaiselta ja kulttuurintutkimukselta. Ja kun vielä kansikuvassa kohisee televisio, mietityttää, olisikohan tämä kirja pitänyt lukea viime vuosituhannella. Ja onhan se  varmasti fiktiota?

Ilokseni huomaan, että valkoista kohinaa löytyy 2010-luvultakin. Helpottaa, kun ylittää ne kohdat, joissa analysoidaan television mahdollisia vaikutuksia jälkikasvun psyykkiseen ja fyysiseen kehitykseen [korvaan televisio-sanat mielessäsi pleikkareina tai muina pääätelaitteina] tai kerrotaan supermarketin hyllyjärjestyksestä. Siihen muuten koko kirja päättyy, supermarketin niin ärsyttävästi muuttuneeseen hyllyjärjestykseen. Kassat on varustettu uusilla laserlukijoilla, jotka paljastavat kulutustuotteiden kaksoissalaisuudet. Huh, mitähän mieltä DeLillo olisi asiakastietokannoista ja personoidusta markkinoinnista.

DeLillolla on tapana sijoittaa tarinansa selvästi rajattuun maisemaan. Valkoisen kohinan tapahtumapaikaksi on valittu opiskelijakampus keskilännessä. Paikassa, joka tarjoaa minimaalisen määrän ärsykkeitä, voi tutkia kulttuuriobjekteja rauhassa ilman kilpailevien aktiviteettien uhkaa. Kampus on nimeltään Kukkulan college, ja siellä asustaa ja opettaa yliopistomies Jack perheineen.

Valkoista kohinaa on kuvattu veijarimaiseksi komediaksi. Mietin, olemmeko lukeneet samaa kirjaa? Aiheet olivat vakavia: kuolemanpelkoa, kulutusyhteiskuntaa, ekokatastrofeja ja psyykelääkkeitä.

Valkoista kohinaa voi helposti lukea tragediana. Sellaiselta se varmasti tuntuukin niistä, jotka kärsivät kuolemanpelosta. Pelko voi kutistaa elämän kuoleman odotustilaksi. Kirjassa kuoleman pauloissa on enemmän tai vähemmän jokainen. Odottamattomimmin siihen sairastuu elämäniloisin ja maanläheisin, Jackin vaimo Babette. Hän koettaa päästä eroon kuolemanpelosta ryhtymällä psyykelääkkeen testihenkilöksi. Ja kun se ei auta, unohtuu vaimoparka kovin usein tuijottelemaan vaitonaisena ikkunoista kaus hiljaisuuteen.

Kuolema tulee kaikkien kotiovelle, kun lähistöllä rikkoutuneesta rautatievaunusta pääsee ilmoille myrkyllinen kaasupilvi, "ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma". Perhe nimeltä Gladneyt lähtee pakoretkelle evakuointikeskukseksi muutettuun partioleiriin. Toisen epäonni on toisen onni. Partioleirillä perheen sosiaalisesti epävarma, älyllisesti varhaiskypsä esikoinen, kokee elämänsä huippuhetket kunnioitettuna myrkkypilviteoreetikkona. Amerikkalaisessa yhteiskunnassa kuolema tulee vastaan melkein joka toiselta sivulta: liikenneonnettomuudet surmaavat, kaduilla liikkuu aseita, kouluissa tehdään evakuointiharjoituksia ja ihmiset ilmoittautuvat vapaaehtoisiksi katastrofipartioihin.

Valkoisen kohinan hiiri on kuolemanpelko ja kissa kuolema. Jokainen tahtoisi mieluummin olla kissa kuin hiiri, mutta jotenkin olisin toivonut, että Jack olisi herrasmiesmäisesti lahjoittanut kuolemanpelon vaimolleen. Tai käykö niin, että ensimmäisenä menehtyy kaikkein nuorin, pikkuinen kolmipyörällä ajeleva Wilder - perheen suojelusenkeli?

Jos olisin kirjailija ja etsisin esikuvia, lukisin DeLilloa ainakin dialogien takia. Valkoisen kohinan kulttuuritutkijoiden sanamiekkailu on yksinkertaisesti upeaa. Eikä haittaa edes se, että Kukkulan collegen tutkijakerman tutkimuskohteet ovat poikkeuksellisen omintakeisia. Jackin tieteenala on Hitler-tutkimus ja paras ystävä Myrray on kiinnostunut Elviksestä. Jack ja Murray käyvät katsastamassa  Amerikan kuvatuinta latoa: "Me emme ole täällä vangitsemassa kuvaa, me olemme täällä ylläpitämässä sitä". Tai keskustelevat kuolemanpelosta: "kuolema on Tiibetissä taidetta...Täällä me emme kuole, me ostamme. Mutta ero on vähäisempi kuin luuletkaan."

Kaiken kuoleman ja jälkeen Valkoisesta kohinasta jää mieleen jotain hyvin lämmintä. Pohjimmiltaan kirja oli kovin hellyttävä kuvaus perherakkaudesta. Jack, Babetten ja kaikista aiemmista suhteista peräisin olevat lapset välittävät toisistaan vahvasti ja keski-ikäisen pariskunnan välillä huokuu ihontuntuinen lämpö.
Valkoinen kohina ei onneksi ollut vain aikakautensa helmi. Mutta onko siitä klassikoksi selviää, jos lukee kirjan uudelleen kolmenkymmenen vuoden päästä. Siis mikäli on yhä hiiri, jota kissa-kuolema ei ole napannut.

Tähdet kirjalle GoodReadsissa: 3 of 5 stars >>

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Norsunkouluttajan käsikirja

Kun Peter Høeg, Tanskan aarre maailman nykykirjallisuudelle, kirjoittaa kirjan, hänellä on aina paljon sanottavaa. Se tuntuu oudolta lukijasta, joka odottaa skandinaavisilta kirjailijoilta hiottua kurinalaisuutta ja minimalistista kerrontaa. Høeg on veijari mieheksi, ja ehkä viettänyt suuren osa meneillään olevasta elämästä, tai edellisistä, jossain mielikuvitusrikkaammassa maailmankolkassa. Tai sitten hän on vain mies, jolla on satumainen mieli.

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset.
Høegin sukkeluudet, erikoiset juonenkäänteet ja oudot ihmishahmot huvittavat, ketä huvittavat. Oma Høeg-suhteeni on ollut hyvin raskas. Lukemisen tuskanhikeä valutti eniten scifimäinen Nainen ja apina, Melkein yhtä tyhjänpäiväinen oli postmoderni Hiljainen tyttö. Norsunhoitajien lapsissa oli onneksi jotain erilaista. Se on minusta, ilman pienintäkään epäilystä, Høegin paras kirja.

Kuten aina, Høeg tarjoilee monikerroksisen ja yllätyksellisen smörrebrödin. On tarinaa, metafysiikkaa ja runsas joukkio mielikuvituksellisia hahmoja. Tällä kertaa Høeg kuitenkin säätelee taidokkaasti tempoa ja intensiteettiä. Välillä kiihdytetetään vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin, välillä seisahdutaan elämää suurempaan hiljaisuuteen tähtikirkkaan taivaan alla

Norsunhoitajien lapsissa tutustuin yhteen skandinaavikirjallisuuden varhaiskypsimmistä teini-ikäisistä, 14-vuotiaaseen Peteriin. Peter voisi olla tavallinen teini. On perheidylliä pappilassa, koti Tanskan Gran Canarialla, tarunhoitoisella Finølla ja menestyksekäs jalkapalloharrastus. Peterille jalkapallo on mielentila, jonka kyytipoikana tulee kateutta herättävä tilannetaju. Peterin toinen salainen ase on välkky ja määrätietoinen isosisko Tilte, myös poikkeuksellinen vahvasti toteutettu tyttöhahmo.

Peterin ja Tilten kristinuskolla itsensä elättävät vanhemmat ovat rakastettava pariskunta. Tai olivat, sillä kaikkien kauhistukseksi kristinuskon syvimmät arvot näyttivät jääneen heille kovin etäisiksi. Vanhemmat ovatkin uskonnolla taloudellista hyötyä tavoitteleva huijaritiimi. Eikä siinä kaikki: sisarukset huomaavat olevansa poliisien takaa-ajamien vanhempien orpo lapsilauma.

Niinhän se menee: vaikeudet yhdistävät. Peter ja Tilte ryhtyvät jäljittämään vanhempiensa salajuontaa. Tällä kertaa Høeg tiivistää tapahtumien vyöryn kahteen päivään ja onhan siinäkin sulattelemista. Varsinkin, kun vastaan hyökyy toinen toistaan hulvattomampia liittolaisia ja vastustajia: intialaisprinsessa Ashanti, transseksuaali Rikhard kolme leijonaa, bordellikuningatar Pallas Athene - ihan vain pari mainitakseni. Peritanskalaista suvaitsevaisuutta osoittaa se, ettei Høegille mikään inhimillinen erikoisuus tai maailmankatsomus ole liian vieras tai toista kummeksuttavampi.

Høegin isoin oivallus inhimillisistä pakkomielteistä oli itse norsunhoitaminen. Kyse ei siis ole sirkustaidosta, vaan liian isosta otuksesta joidenkin sisällä. Kun norsu nousee takajaloilleen ja nostaa kärsänsä paraatiasentoon, ei ihminen voi mitään eläimensä vaatimuksille. Sellaisten norsuaikuisten kanssa joutuvat kirjassa elämään Peter ja Tilte. Sisarusten täytyy ottaa vastuu norsunhoidosta ja siinä sivussa muustakin perheestä sukupolvesta toiseen.

Norsunhoitajien lapsista ikuisiksi ajoiksi jäi mieleeni myös Finøn saari. Harmikseni se oli keskellä Mahdollisuuksien merta sijaitseva kuvitteellinen paikka, ei Pohjanmerestä löytyvä paratiisi.

Høegin kaltaisia fantasia- ja veijarikirjailijoita on Isossa K:ssa vähän. Lähimpänä tätä tyylilajia oli ehkäpä Mark Helprin New Yorkin historia Talvinen tarina. Tosin Høeg pisti paremmaksi Kuvitelmia 20. vuosisadasta - kirjassa kirjoittaessaan Tanskan historian.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Korjaamattomia erehdyksiä

Antonio Tabucchi kirjoittaa lumoavia minitarinoita, Pieniä yhdentekeviä väärinkäsityksiä. Barokin ihmisten tavoin Tabucchi omistaa kirjansa väärinkäsitysten etsimiselle ja löytämiselle. Niille hetkille, jolloin asiat lähtevät väistämättä, jopa kohtalonomaisesti, väärille raiteille. Tapahtuu korjaamattomia erehdyksiä, joista muistoksi jää ikuinen jos.

Antonio Tabucchi: Pieniä yhdentekeviä väärinkäsityksiä.
Tabucchin novellit, henkilöt, miljööt ja koko asetelma, säteilee vastustamatonta imuvoimaa. Päähenkilöihin, Toninoon, kirjailijaleskeen, Carabasin markiisiiin, Clelian serkkuun, Amaliaan, näyttelijöihin Eddie ja Elsa ja moniin muihin, tutustuu nopeasti. On kiehtovaa huomata, miten taitavasti Tabucchi loihtii myös nimettömistä päähenkilöistä tuttuja kuvaten heidät jonkun toisen, keskustelukumppanin tai peiliminän, kautta. Peilinä voi toimia vanginvartijan vanki, matkakumppani, kilpaileva kollega tai rakastajatar.

Kehen heistä tutustuin parhaiten? Valitsen Carabasin markiisin, oikeassa elämässä automekaanikon. Carabasin markiisi oli sekin pieni lipsahdus, joka tuli heitettyä, kun esittäytyi Terrailin kreivittärelle. Markiisi ja kreivitär, he ajoivat kilpaa Bugatilla Biarritziin, ja onnistuivat koskettamaan toisiaan jotenkin syvemmin. Kun oikeasti kaikki oli ohi ennen kuin mikään edes ehti alkaa. Ja joskus myöhemmin markiisi näkee unta, kun kreivitär Miriam hiipuu ohi biarritziläisellä uimarannalla kuin aave ja tietää hänen kuolleen. Mutta seuraavana yönä Miriam kulkee taas, vastaa kutsuu ja istahtaa viereen.

Psykologisesti loistava tarina on pienen pojan traagisesta kesästä kertova Noituutta. Pojan serkku, murrosiän kynnyksellä oleva Clelia hautoo kaunaisia ajatuksia uudelle miesystävälleen lasta odottavasta äidistään. Leikkiseuraa kaivatessaan poika huomaa, liian myöhään, olevansa osa kamalaa juonta. Kenellekään ei voi puhua, edes isä ei vastaa kirjeisiin! Hartaasti odotetusta kesälomasta merenrantaparatiisissa jäävät arpisiksi muistoiksi kaatumatautia sairastavan Clelian vinhaan pyörivät silmät.

Tabucchin tarinoissa ei kaivata ainoastaan ihmisiä, niissä lumoudutaan myös paikoista. Anyway of the world -tarinassa ikävöidään rakastettettua Lissabonissa ja luetaan Baudelairea, marmorisen kaupungin ylistäjää. Baudelairen lailla myös Tabuuchi rakasti Lissabonia ja kuoli siellä. Hänen toinen ammattinsa oli toimia portugalilaisen kirjallisuuden professorina.

On melkein pakko vertailla vuonna 1943 syntynyttä ja pari vuotta sitten kuollutta Antonio Tabucchia edellisen sukupolven Italo Calvinoon, jonka minitarinoita luin ennen "värärinkäsityksiä". Calvino oli sodan merkitsemä, karikatyyreihin keskittyvä poliittinen kirjailija. Tabucchi tavoitteli tunnelmia, haikeita ihmiskohtaloita, hetkiä, joihin ei tartuttu vaikka olisi pitänyt. Kun sukupolvien traumat heikkenivät, oli mahdollista keskittyä ihmisenkokoisiin ongelmiin.

Ja lopuksi tuttu kumman kaa -kysymys: Calvinon vai Tabucchin? No, Tabucchin.
Sinä istut rantakadun suojakaiteella, vesi on liejuinen ja rauhaton, on ehkä nousuvesi ja joki virtaa vaivalloisesti, tiedät että on myöhäistä mutta ei kellonajan kannalta, aika ympärillä on avara, juhlava, suuri kuin avaruus: liikkumaton aika joka ei näy kellotaulussa ja kuitenkin se on kevyt kuin henkäys, nopea kuin silmänräpäys.
Suren sitä, että Tabucchin kirja oli niin ohkainen. Voisinko tavata sielunsiskot ja -veljet vielä uudelleen? Haluan tietää, mitä teille kuuluu: joko pääsitte ylitse pienistä yhdentekevistä väärinkäsityksistä ja saitte aikaan uusia? 

lauantai 8. helmikuuta 2014

Kerro minulle koko Calvino

Italo Calvino kirjoittaa pieniin tarinoihin suuria ajatuksia. Niitä on koottu Kenraali kirjastossa -kokoelmaan monta kymmentä, kaikkiaan 42. Osa tarinoista on julkaistu aiemmin, melko yllättävissäkin julkaisuissa. Esimerkiksi Playboyssa. Osa tuli julkisuuteen ensimmäistä kertaa.

 Italo Calvino. Kenraali kirjastossa.
Kronologisesti etenevä kokoelma tutustuttaa lukijan vaivattomasti kirjoittavaan, sotamuistojen kanssa kamppailevaan nuoreen kirjailijaan, jonka aiheet ja tuotanto rönsyävät uran edetessä monipuolisiksi kirjallisiksi kokeiluiksi. Vaikka mies vanhenee, jää teksteihin paljon tuttua. Absurdeissa tarinoissa elävät totiset ihmiset. Faabelit peittelevät sanottavan sadun muotoon. Calvino on vakava kirjailija, sodanvastainen, poliittinen ja vasemmistolainen. Mutta kuitenkin taitava kirjailija, joka kykenee loihtimaan myös Kosmokomiikasta tuttua äärikauneutta.

Päätän pysyä uskollisena teokselle, etenen vaihteeksi kronologisesti. Se sopii siksikin, että pidin  nuoruudenaikaisista kertomuksista (vuosilta 1943-1945) kaikkein eniten. Äärimilleen hiottuja ja tiivistettyjä miniatyyrejä. Avaus Teresaa kadulla huutavasta miehestä herätti heti hilpeyttä. Kun Teresa ei vastaa huutoon, muodostavat myötätuntoiset ohikulkijat kuoron huutajan tueksi. Kadulla kaikuu moniääninen Teresa-ylistys, 40-lukulainen flashmob, kunnes selviää, ettei ketää Teresaa edes ole olemassa.

Usein Calvinon alkutilanne on absurbi ja lopetus kyseenalaistaa tavanomaiset uskomukset. Harmooninen kaupunki ajautuu kaaokseen, kun varkaiden kaupungissa yksi kieltäytyy varastamasta. Kieltolakeihin tottuneet kansalaiset kieltäytyvät vastaanottamasta uusia vapauksia. Joten
Että en taaskaan ymmärrä mitään ja tavoitan sen erilaisen viisauden, jonka löysin ja kadotin yhdessä silmänräpäyksessä.
Keskivaiheen tarinoissa vuosilta 1947-1958 kerronta pitenee. Ankkaparven lehahdus on fasistivangin metafora olotilalle, joka seuraa päähän kohdistuvasta iskusta. Järki jäätyy, mutta lapsenmieli pääsee valloilleen. Takuuvarma tapa vapauttaa mieli sotatraumojen käsittelystä.

Ja Calvino on oppinut kirjoittamaan kauniisti:
Kotikyläni rannalla meri on huomannut minut ja tervehtinyt minua häntäänsä heiluttaen kuin isoa koira. Meri - suuri ystävä, joka raapii rantahiekkaa pienillä valkoisilla käpälillään - pyyhkäisee aallonmurtajan yli, kohottaa valkoista vatsaansa ja loikkaa vuorten yli, vyöryy iloisen kuin valkoinen hurtta valtavine tyrskytassuineen.
Herra taidepolitiikko kirjoittaa tarinoihinsa mielellään yhteiskuntaluokkien kohtaamisia. Kuningattaren kaulakorussa laitetaan vastakkain tehdastyöläisten hökkelitodellisuus ja yläluokkaista elämäntyyliä tavoittelevan arkkitehdin itsepetos. Kookospähkinöitä keräävä paimentolaisheimo pitää taivaanlaella välkähteleviä suihkukoneita profetaalisina ennustuksina.

Nimitarina Kenraali kirjastossa on kannanotto sensuuriin. Todellakin, kirjojen maailmaan uppoutuminen on vaarallista, siinä voi järki sumeta ja arviointikyky hävitä.

Lopputekstit ovat kertomuksia ja dialogeja vuosilta 1968-1984. Päälliköiden päät pölkylle -kertomuksessa valta silvotaan niin pieniin osiin, ettei sitä enää ole olemassa. Täältä löytyy myös se Playboy -tarina, Paheellisen talon tulipalo. Seksiä, väkivaltaa ja vakuutuspetoksia - eipä nykylukijaa hätkähdyttäisi edes naistenlehdessä.

Viimeisistä kertomuksista löytyy monia teknisiä kokeiluja, mutta ei vahvoja lukukokemuksia. Kärsivällisyyttäni koettelivat etenkin haastattelut, nämä ei-niin-tavanomaiset fiktiiviset tyylikikkailut, joissa toimittaja haastattelee neandertalinihmistä, Montezumaa ja Henry Fordia. Onneksi äärikauneuden mestari lahjoittaa lukijalle tutut alkuaineet jään, kristallin, jääkauden ja veden. Casanovan muisteluissa onnettomin on hurmuri itse, joka kärsii etsiessään tuttua naista uudesta, löytää ja menettää ja pelkää, ettei pääsekkään eroon. Ja kaikki päättyy mieheen, jolla on viimeinen, muista poikkeava kanava.

Calvinolla oli rohkeutta kokeilla monia reittejä, selvittää itselleen omia kirjallisia rajojaan. On poliittisia kannanottoja, yhteiskunnallisia tekstejä, absurdismia, jopa lähes lyriikkaa. Yllätykselliset tekstit sijoittuvat jonnekin toden ja epätoden hämyiseen välimaastoon.

Calvinon kaltaiset kirjailijat - poliittiset taitelijat - olisivat yhä edelleen hieno taiteellinen ase mille tahansa puolueelle. Mutta tällaiset calvinot taisivat, ainakin toistaiseksi, poistua keskuudestamme yksi kerrallaan.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Linnavangit ja vapautuneet

Taas on syytä juhlaan: löysin uuden kirjailijan, Jennifer Eganin, ja nautin jokaisesta sekunnista, jonka Sydäntornin lukeminen kesti! Jennifer Egan on taituroinut kirjastaan bravuurit ansaitsevan kirjoittamisteknisen taidonnäytteen, ja sisällyttänyt siihen supervetävän tarinan.

Luin Sydäntornin salamavauhdilla. Näin siitä unta. Huomasin miettiväni sitä kesken palaverin tai keskustelun. Olin löytänyt ahmimisromaanin, jonka takia olin valmis varastamaan lukuaikaa vaikka vaihtamalla kelloni aikavyöhykettä.

Jennifer Egan. Sydäntorni.
Hurraan sille, kuinka hienosti Egan
  1. vaihtoi päähenkilöä ja minä-kertojaa.
  2. tuotti dialogia. Perinteisen dialogin lomaan oli rakennettu puheenvuoroja ilman osoitinta, minkä lisäksi Egan loi kaksoispistettä käyttäen omaperäisen tavan toteuttaa dialogi. 
  3. nosti ja laski tarinan intensiteettiä ja volyymiä.
  4. vaihtoi tyylilajia parodiasta fantasiaan ja tragediaan.
Kirja aukesi raottaen kuin sydäntornin ovi: labyrinttimainen kertomus ei kulkenut odotettua reittiä vaan haarautui monitarinaiseksi polustoksi.

Tarinan alussa lukija tutustuu ikinuoreen metroseksuaaliin Dannyn, joka chillailee Ison Omenan humussa. Hienoista aallonpohjavaihetta elämässään viettävä Danny tarttuu Howard-serkkunsa tarjoukseen lähteä restauroimaan satulinnaa jonnekin päin Itä-Eurooppaa.

Howardin ajatuksena on kunnostaa massiivisesta linnakompleksista retriittihotelli. Miljoonakaupungin vilinään tottuneellea Dannylle muurien ympäröimä Sydänlinna ei tarjoile rauhaa vaan pikemminkin kafkamaista ahdistusta. Tapaturma-altis serkkupoika kokee fyysisestikin kovia, minkä ohella tuskaa lisää offline-elämä lapsihäiriköineen. Kummitteleeko goottilinnan raunioissa ja mitä on mielessä lähes satavuotiaalla, sydäntorniin linnoittautuneella paronittarella? Lisäksi serkusten välillä on suuri salaisuus, iso möykky lapsuuden traumaa. Siitä ei puhuta, mutta ketä se vaanii?

Elämässä voi olla hetkiä, jolloin pahimmatkin virheet annetaan anteeksi. Näin käy Dannylle, joka pelastaa Sydäntornin labyrinteistä serkkunsa Howardin ja koko restauroijajoukkion. Sovinnon lumo sammuu liian pian, kun esiin nousee jo aiemmin itsestään merkkejä antanut nimetön, vankeustuomiota kärsivä minäkertoja Ray.

Itä-Eurooppa jää taakse ja lukija siirtyy seuraamaan pienieleistä tarinaa vangin ja kirjallisuusopettajan suhteesta. Vanki kirjoittaa tarinaa sydäntornista, omassa kivilinnassaan. Ei välttämättä lahjakkuudesta tuottaa suurta kirjallisuutta vaan tarpeestaan solmia ihmissuhde opettaja-Hollyyn. Eganin tarina punoo kokoon vailla tulevaisuutta olevan ihmissuhteen kauniisti ja vilpittömästi.

Loppua kohti tarinapiiri pienenee ja Egan näyttää, kuinka ihmisen sisin - Hollyn tarina - avataan sydäntäsärkevän vahvasti. Siinä pinta rapisee ja aidon ihmisen tahdonvoima ja rajalliset voimavarat nostavat palan kurkkuun. Silloin muistuivat mieleeni Jayne-Anne Phillipsin elämänkokoiset naishahmot, vaikkapa Kiuru ja Termiitti.

On kokemus nimeltä mato. Se on kalvava voima, pahanlaatuinen, se kovertaa meitä sisältäpäin.
Ja sitten on alto. Sellainen hetki kun muodostuu yhteys itsen ja maailmankaikkeuden välille.

Tätä herkkua on saatava pian lisää! Tai kuten Egan ehdotta loppuvinkiksi: kun innostus saa rintasi repeämään, sulje silmäsi ja sukella.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Tulkinta nimeltä Odysseus

Oletko lukenut James Joycen Odysseuksen? Se on omaperäinen eriskummallinen rahvaanomainen oppinut omahyväinen irlantilainen paheksuttu elämänmakuinen alitajuinen rohkea satiirinen melkeinsatavuotias. Diskreetin sukkestion ineksistenssisen eksistenssi sisältäen polygonaalisia fragmentteja serebraatiotoimintaa aiheuttavaa skeenien kontrusointia.

James Joyce: Odysseus.
Vuonna 1922 julkaistu Ulysses sisälsi 264 834 yksittäistä, ja 30 000 erillistä, sanaa. Niistä monet ovat James Joycen uniikkeja luomuksia eivätkä niitä ymmärrä edes irlantilaiset.

Ja tietysti ajatusvirtaa, joka saa Saramagonkin pitkävirkkeisyyden vaikuttamaan tavanomaiselta kerronnalta. Joycen välimerkityksettömyyttä yritettiin aikanaan väheksyä kertomalla sen edustavan oppimattomuutta ja huonoa makua. Olen tietysti puolellasi, kirjailija Joyce, ja pahoittelen jo etukäteen, etten varmasti pääse omistani eroon tässäkään arviossa.

Lukemani Odysseus on Pentti Saarikosken tulkinta Joycen Ulysseksesta vuodelta 1964. Kun luet sitä, alkuperäistä tai mitä tahansa editioita - joita muuten riittää! - ylität hyvin suurella todennäköisyydellä kirjallisen mukavuusalueesi. En usko, että mikään muu Ison K:n kirja voi johdattaa sinut niin kauas ennnenkokemattoman kirjallisuuden vyöhykkeelle. Janoatko kronologiaa tarinaa sanoja jotka ymmärrät selityksiä siedettävää määrää henkilöhahmoja motiivien ymmärrystä ja järjestystä tajunnan alitajunnan tapahtuneen ja toiveiden pyöremyrskyyn? Turha toive: niitä ei tarjota.

Mitkä ovat kirjan aiheet? Irlanti ja irlantilaisuus, rakkaus, vanhemmuus, isä-poikasuhde, seksuaalisuus, kirjallisuus, uskonnot.

Mitä tyyliä ja tekniikoita kirjalija käytti? Useita. Ajatuksenvirtaa, draamaa, dialogia, näkökulmien ja kertojaäänten vaihtelua, reaaliaikaista, takautuvaa, kokeellista, journalistista, liturgista, tieteellistä, runollista.

Kuka on Odysseuksen päähenkilö? Keskushenkilöinä ovat mainosmyyjä Leopold (Poldy) ja laulajatar Marion (Molly) Bloom, aviopari, sekä kirjailijanalku ja opettaja Stephen (Joycen alter ego). Tämän lisäksi voi pongata lähes yhtä monta henkilöä kuin dublinilaisia katukiviä.

Mikä on Odysseuksen tapahtumapaikka? Dublin kesäkuun 16. vuonna 1904. Kaikki tapahtuu aamu kahdeksan ja kello kolmen yöaikaa välisenä aikana. Tätä päivää Joycen fanit juhlivat vuosittain Bloomsdaynä.

Odysseus alkaa yllättävän perinteisesti. Tutustutaan varattomaan kirjailijanalkuun Stephen Dedalukseen, jonka omatuntoa kolottaa. Suku paheksuu, kun poika ei rientänyt tarpeeksi nopeasti äitinsä kuolinvuoteelle. Stephen juttelee ravintolassa ärhäkkään lääkietieteen opiskelijan Buck Mulliganin kanssa ja siirtyy opettamaan koululuokkaa. Sitten tapaamme Leopold Bloomin ensimmäistä kertaa, arkisesti tarjoamassa päivällistä ihanaiselle vaimolleen Mollylle. Pikkaisen kärähtäneiden munuaisten hajua ja kirpeää virtsanmakua kielellä, kun niitä puraisee. Myöhemmin Leopold löydetään ystävänsä hautajaisista, lehden toimituksesta, antamassa neuvoja hevoskilpailun vedonlyöntiin, lukemassa tyttärensä kirjettä. Sekä pörräämässä ystävänsä Stephenin kanssa kapakoissa, kaduilla, bordellista ja hiljaisilla kaduilla aamuhämärissä kännikaveriaan taluttaen.

Dialogia ja ajoittaista tajunnanvirtaa, vielä niitä välimerkkejäkin löytyy. Missä ne lukijan haasteet lymyävät?

Eikä tarvitse odottaa kauan. Romaanin jokaisella 18 luvulla on tekniikkansa ja sielunmaisemansa. Muutama esimerkki. Bloomin työ toimituksessa jaotellaan sanomalehtiotsikoin. Ylioppilaat virittävät alatyylisen jouluevankeliumin, sivukaupalla tekstiä ilman kappalejakoja. Dialogit muuttuvat kokeellisiksi: välillä puhujat nimetään suurin kirjaimin kuin näytelmäkäsikirjoituksessa, välillä rytisevät konepistoolidilalogit. Välillä on piinallisen hiljaista, kuten nuorineiti Gertyn haaveillessa rannalla. Pitkälti toistasataa sivua Joyce parodioi Shakespearea. Oman osansa saa brittiläinen yläluokka ja suuri joukko englanninkielisen kirjallisuuden klassikoita.

Herra Bloomin odysseia on kovin arkipäiväinen, seilailua Dublinin kaduilla ja kuppiloissa. Bloom ei ole mitään kompleksinen hahmo, ihan tavanomainen keski-ikäinen isä, ehkäpä aisankannattaja ja kavereiden satunnaisen pilkan kohde. Varmasti oli jokin tarkoitus silläkin, että Joyce (anti)sankari on juutalainen. Tärkeä osa Bloomin odysseiaa on dublinilainen elämänmenoa hänen ympärillään. Kadulla silmä osuu sattumanvaraisesti eri tilanteissa oleviin ihmisiin ja heille kullekin kirjailijan utelias silmä suo hetkisen. Asteriksihmisiä *. 

Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä syvemmin lukija päästetään tutustumaan keskushenkilöiden alitajuntaan. Seksuaaliset halut ja fantasiat, kohdunhedelmät, synnytystuskat, hedelmöityksen haasteet, miehen ja naisen elimet ja eritteet. Kirjan syöksyy kliimaksiin viimeisellä viidelläkymmenellä sivulla kun unenhoureinen Molly päästetään valloilleen ilman ainoatakaan hengähdystaukoa. Kuka tahansa 2000-lukulainen voi ilman faktojakin arvata Odysseuksen olleen aikanaan hillitön skandaali.

Monen mielestä Odysseus on suuri kirja. Kenellä on oikeus ylistää sitä ja keskustella siitä? Niillä, jotka ovat lukeneet sen alkuperäiskielellä, viitteitä alaviitteineen sisältävänä painoksena ja ovat niin sivistyneitä, että ymmärtävät kaikki sisäkkäisviitteeet kirjallisuus- ja kulttuurihistoriaan sekä irlantilaisuuteen?

Tai niillä, jotka vain rakastavat kieltä ja kulttuuria, kielellä leikkimistä, ajatusvirtaa ja erilaisia kirjallisia kokeiluja?
Kuuntele: nelisanaista aallonpuhetta: sisuu, hrss, rssii-is, uus. Vesien raju hengitys merikäärmeiden, kavahtavien hevosten, kallioiden keskellä. Kivien kolpakoihin se solpottaa: solp, pulp, plup: tynnyrintäydet. Ja kun se on läikkymisensä läikkynyt, sen puhe lakkaa. Se virtailee solottaen, leveästi se virtailee ajalehtiva kuohulampi, puhkeava kukka.
Monet ovat sitä mieltä, ettei Ulysseusta voi lukea suomennettuna, tai ettei kirjaa ylipäätään voi kääntää. Ei varmasti voikkaan, mutta tulkita voi, ja luoda sitten omanlaisen taideteoksen kuten Saarikoski teki. Saarikoskea on moitittu hutiloinnista ja suoranaisista virheistä. Silmiinpistävimpiä lapsuksia olivat supisuomalaisten sanontojen, "pappilan papupatojen", viljely, jotka eivät sovi moderniin tyyliin lainkaan. Enpä anna tämän häiritä, sillä lukukukokemus oli, hyvässä ja pahassa, ikimuistoinen.

Eikä Odysseus edes ollut vaikea kirja lukea. Ainoat ärsytystä aiheuttaneet tyylilajit olivat järjettömän pitkät nimiluettelot ja draamajaksot. Mutta ehkä otan joskus vastaan sen oikean kirjallisen haasteen, ultramaratonin, ja luen Odysseuksen alkuperäiskielellä. Ehdottomasti: ilman alaviitteitä.

Jos oli vaikea tarttua kirjaan, oli myös kynnystä kirjoittaa tästä kirjasta yhtään mitään. Paremmaksi pisti Pauli Tapio sikamaisen osuvalla arviolla. No, se nyt olikin Parnasson arvioita...