lauantai 28. joulukuuta 2013

Vapauttakaa John Irving!

Vapauttakaa karhut, kirjoitettu vuonna 1968, on John Irvingin ensimmäinen julkaistu romaani! Lukiessa tuntui niin tuoreelta ja tunnistettavalta, etten arvannut. Hieman sentään ihmettelin, miksi takakanteen on valittu valokuva ilmiselviltä nuoruusvuosilta. Tosin, sehän on monilla kustantajilla tapana anyway.

John Irving. Vapauttakaa karhut.
Ei tarvitse liikaa ihmetellä: täyslaidallinen tunnistettavia elementtejä jo vuonna 1968. Liberaalit arvot, paksu kirja täynnä touhua ja toimintaa, pakkomielteisen kiinnostuksen vaivaamia päähenkilöitä. Aivan vielä ei kerrota painista tai squashista vaan moottoripöyristä. Jos moottiripyöräilly ei kiinnosta, koet varmasti lukijana raskaat hetkesi. Riittää nimittäin sivukaupalla rassaamista, virittelyä, kaarreajoa sekä ajo-opetusta.

Kerronnan keskushenkilöt Irving kuvailee alusta alkaen vahvasti. Kaverukset Siggy ja Graff, kuten kirjailijakin siihen aikaan, kaksikymmentä ja risat. Opiskelijapoikien mutkatonta ystävyyttä ja iloisesti huomaamme, että moottoripyöräilyn isänperintönä saanut Siegfried á la Siggy saa Graffista matkaseuraa ihan samantien. Suuntana on merenranta, jonne ei koskaan ehditä, mutta öitä kuluu makuupussissa nukkuen, joenuomassa kalastellen ja vuoristoteillä hurjastellen.

Siggy on erikoinen kaveri, hullu motoristi ja adhd joka tapauksessa. Suu käy ja harkinta pettää ihan jatkuvasti. Ja kaiken lisäksi Siggy runoilee..."Voi, kaikki ne asiat mitä sitä kaipaa ovat kovin yksityisiä, yksityisiä...Voi ja ainut tapa hankkia ne on kovin julkinen, julkinen"... mutta mitään näistä ei kannata ottaa tosissaan, koska Siggy on, niin omintakeinen, käsittämätön, yllätyksellinen...

Irving on mahduttanut esikoiseensa monenlaista tunnelmaa ja useamman tarinan. Alun moottipyöräreissun veijariromaanin tunnelma muuttuu mustemmaksi, kun poikien matkan keskeyttää nuori tyttö Gallen. Graff haluaa päästä Gallenin hamosiin, mutta Siggy taitaa tuntea vetoa poikarakkauteen. Irvingin tuotantoon tutustunut lukija huomaa myöhemmästä tuotannnosta tutut homoseksuaaliset viittaukset jo ensiromaanissa.

Irvingin esikoisen nimi antaa ymmärtää eläinten olevan keskeisessä roolissa. Vapautetut karhut asuvat, luonnollisesti, eläintarhassa, jossa lukija saa myöhemmin tietäää Siggyn viettäneen lapsuutensa. Siinä kuuluisassa wieniläisessä Biergartenissa. Yllättävä pala historiaa paljastetaan vasta sen jälkeen, kun Siggyn elämä loppuu jo nuorena. Poikaparka tormää moottiripyörällä mehiläistarhaan ja päättää päivänsä pistohyökkäyksiin. Ja Irvinghän meitä usein muistuttaa kuoleman läheisyydestä: se on seinän takana, pidä varasi, älä usko kuoleman olevan vanhusten yksinomaisuutta. Odottomattoman kuoleman yllättämä Graff tuntee olevansa kiitollisuudenvelassa ystävälleen ja toteuttaa tämän lapsuudenhaaveen: vapauttaa karhut ja siinä samasssa muutamat muut eläimet, joiden kanssa hän vaistomaisesti osaa kommunikoida.

Rakenteellisesti Irvingin esikoinen jakautuu kolmeen lukuun: poikien pyörämatkaan, muistikirjaan, joka puolestaan jakautuu Siegfried Javotnikin omaelämänkertaan ennen hänen syntymäänsä ja elämään eläintarhassa ilkeää eläintenhoitajaa tarkkaillen, sekä kolmanteen surumielisempään osaa Graffin toteuttaessa Siggyn viimeistä tahtoa.

Rakenne on nuorelle kirjailijalle liian kokeellinen, mutta kunnianhimoa riitti jo alusta alkaen. Olen - ehkä sinäkin?- onnellinen siitä, että Irving seuraavissa teoksissaan hylkäsi vanhan mantereen ja hyppäsi omille kotikonnuilleen. Etenkin Jugoslavian sodan käsittely tässä kirjassa etnisine ristiriitoinen on aivan liikaa, tarpeetonta ja eurooppalaislukijan näkökulmasta liian simppeliä.

Irving on kirjoittanut monia hienoja kirjoja, Garpin maailman, ja toisen suosikkini, Oman elämänsä sankarin, mutten ole sellainen Irving-fani, joka ehdottomasti haluaa lukea koko tuotannon ja  nauttii kirjailijan kehityskulun ymmärtämisestä. Joskin tämä taitaa nyt väistämättä tulla tehdyksi Iso K -projektin myötä. Toisenlainen lukija on Irvingin luottosuomentaja Kristiina Rikman. Hän on kirjoittanut kirjaan tuotannollisia teemoja hienosti kutovan epilogin. Suomentaessaan Rikman tunsi olevansa arkeologi, joka pääsi tutustumaan arvokkaaseen hautalöytöön!

Eniten "Vapauttakaa karhuissa" nautin ainutlaatuisesta herkyydestä, joka välillä hiljentää tapahtumisen vyöryn. Sellainen oli Gallenin ja Graffin hiljainen, surumielinen ero eläinten vapauttamisen jälkeen. 
Kaikilla ihmisillä on nimet ja tietyt paikat joihin heillä oli lupa mennä.
Siihen on hyvä hiljentyä. Ja ajatella: Siitä se sitten lähti, John Irvingin ura kirjailijana.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Musiikki yhdistää, musiikki erottaa

Kazuo Ishiguro. Yösoittoja.
Jos tunnet lukevan muusikon, ja mietiskelet sopivaa lahjaa, hanki hänelle Kazuo Ishiguron Yösoittoja. Viisi novellia muusikoista erikoisissa tilanteissa. Tosin nämä muusikot eivät taida olla niitä, joille perustetaan fanisivuja tai raivataan tilaa maailmankuuluille estradeille. Mutta he ovat ehdottomasti tutustumisen arvioisia persoonia, omine unelmineen ja hieman pienempine saavutuksineen.

Kirjan musisointi alkaa ja loppuu Venetsiaan, San Marcon piazzalle. Ensimmäisessä novellissa tutustutaan puolalaiskitaristi Janiin, joka tuurailee tarvittaessa Florianin ja Lavenan turistirysissä. Kaikista maailman turisteista piazzalle ilmestyy himmenevä laulajatähti Tony Gardner, Janin lapsuudenkodin suuri suosikki. Jan lähes kivettyy ylpeydestä Gardnerin pyytäessä häntä duetoimaan serenadia vaimolleen Lindylle - gondoli ja maailmanluokan kulissit!

Lindy tupsahtaa kuvioihin uudelleen hollywoodilaisessa hienostohotellissa. Siellä julkkikset parantelevat itseään kauneusleikkausten jälkeen. Lindylle pitää seuraa  saksofonisti Steve - lahjakas, mutta ruma! -, jolle ex-vaimo osti erolahjaksi kauneusleikkauksen. Päästä jalkoihin paketoidut potilaat huvittavat itseään yöllisillä vakoilureissuilla hotellin eri osiin ja seuraavat etenkin gaalaillallisten valmisteluja. Suupielet ottavat väkisin hymyasennon pariskunnan häpeänsekaisten toilailujen edetessä. 

Keskitarinassa nuori muusikonalku pakenee hetkiseksi läpimurtopaineita ja lontoolaisia koe-esiintymisiä siskonsa majataloon Malvern Hilsiin. Kukkulaidyllissä hän tapaa ärtyneen ja omituisen  sveitsiläispariskunnan, jonka ongelmien selityksesti osoittautuu, ehkäpä, pitkäveteinen cover-musisointi ravintoloissa.

Yhteen novelliin viidestä Ishiguro ei valinnut muusikoita vaan ihmisiä yhdistävää musiikkia. Ray saa collegeaikanaan sydänystävän Emilystä. Heitä yhdisti rakkaus amerikkalaiseen Broadway-musiikkiin, vaihtoehtoista ja ehdottomasti ei keskiluokkaista. Elämän edetessä Emilyn vaihtoehtoisuus on haalea muisto vain, mutta Ray jää viettämään vakiintumatonta pätkäelämää. Rayn lähtiessä tapaamaan raskasta ystäväänsä, hän päätyy keskelle aviokriisiä ja ankaraa paheksuntaa omia valintojaan kohtaan.

Viimeisessä kertomuksessa palataan takaisin piazzalle. Nuori unkarilaissellisti Tobor saa opettajakseen salaperäisen amerikkalaisnaisen, selluvirtuoosin. Toborin musiikki kohoaa uusiin sfääreihin opettajan erikoisesta opetusmetodista, vai sen ansioista, huolimatta.

Ishiguron tiivistunnelmaisilla tarinoilla on yllättävät loput. Tony Gardnerin serenadi ei ole lemmenlaulu vaan jäähyväissoitto. Vaimo ottaa asiat realistisesti ja toteaa, että elämä on paljon enemmän kuin yksi rakkaussuhde. Ray tanssii Emilyn kanssa vielä yhden Broadway-balladin ymmärtääkseen ystävyyden hiipuneen. Toborin opettajan selloa ei koskaan näy, eikä hän soita itsekään.

Ishiguron novellihenkilöitä musiikki aluksi yhdistää, mutta lopulta sitäkin varmemmin erottaa. Kohtaamisissa on jäätävyyttää ja ymmärtämättömyyttä, mutta toisaalta myös hulvatonta huumoria, jota en aiemmista Ishiguron kirjoista muista. Kieli katkesi, vire katosi - mitäs pienistä, elämä kuitenkin jatkui! Virne sille.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Kohti omegapistettä


Don DeLillon Omegapiste on omituisen kiehtova kirja. Minulle se oli yhden lentomatkan mittainen kokoelma submikroskooppisia hetkiä. Niitä ei näe edes mikroskoopilla:
Todellinen elämä ei ole tiivistetty puhuttuihin tai kirjoitettuihin sanoihin...Elämä on todellista silloin, kun olemme yksin...käännymme uneksien sisäänpäin.
Näin pohtii Richard Elter, 73, korventavan auringon alla, piilopaikassaan autiomaassa. Entinen puolustusministeriön neuvonantaja näyttää heimopäälliköltä pitkine letteineen ja rokonarpisine kasvoineen. Elsterin korvina toimiii huomattavasti nuorempi James Finley. James on ohjaajaraakile, yhden elokuvantapaisen tuotannon mittainen ja suunnittelee pakkomielteisesti seuraavaa, Elsteristä kertovaa. Elokuva olisi, tottakai, minimalistinen, yhden otoksen kokoinen. Pelkkää miestä ja seinää. Mutta sitä ennen Elster pitäisi saada avautumaan.

Don DeLillo: Omegapiste.

Elsteriä ei urasta puhuminen kiinnosta, mutta todellisuutta hän pohtisi lakkaamatta. Autiomaan D-vitamiinia kuolettavina kerta-annoksia ja loputonta monologia tietoisuuden ja todellisuuden suhteesta,  filosofisia pohdintoja ihmisluonteesta. Elster haaveilee haikusodasta, pelkistettynä kolmeen säkeeseen. Puheesta syntyy abstraktioita, äärimmäisyyksiä ja ajattomuutta. Ajatus surraa kosmisella asteikolla.

Lyhyeksi aiottu visiitti alkaa pidentyä ja aika menettää merkityksensä. Ajattomassa erämaassa naukkaillaan viskiä tai vodkaa, yhdellä jääpalalla, ja tuijotetaan kuuta läpikulkumatkallaan.

Kumpaakin vetää puoleensa autiomaan yksinäisyys. Matkapuhelimet suljetaan eikä kannettavaan juuri kosketa. Omegapisteessä kaikki tapahtuu säästöliekillä. Kuten kolmannen henkilön, Elsterin silmäterän, tytär Jessien saapuminen. Tosin Jessiekin on hiljainen ilmestys, kepeän varjomainen, lähes huomaamaton. Kolmikosta näyttää muotoutuvan hiljainen perhe, sellainen, jolle jokaisella heistä yksinään rikkinäiselle olisi käyttöä.

Erämaaelämän ympärille DeLillo on kehitellyt kehystarinan. Siinä katsotaan Psykoa. Ei kuitenkaan sitä kuuluisaa elokuvaa vaan Psykosta tehtyä 24 tunnin mittaista hidastettua videoteosta newyorkilaisessa taidegalleriassa. Taidegalleriat, Jessien harrastus, innoituksen lähde ja vikatikki, joka kutoo tapahtumattomuuteen odottamattoman romahduksen. Omegapisteen. Katoaminen - sitäkö ihminen haluaa?

Omegapiste on musta aukko, joka kutistaa kaiken sisäänsä. Pieneen piiriin, yksinäisyyteen. Tai Jessien sanoin: "Jokainen kadotettu hetki on elämä." Kun
Norman Bates laskee kuulokkeen paikoilleen ja asiat ovat vielä tapahtumatta. Ja tuulen noustessa linnut lentävät ikkunan ohi sadetta paeten.
 Mikä omegapiste? >>

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Kuoleman lähentämät

Luin André Malrauxin Sielujen kapinan bussimatkoilla ja metrossa. En välttämättä suosittele. Jo ensimmäiset rivit hypyttivät pulssin korkealle. Kurja olo ja motiiviristiriita: Tuntuuko pahemmalta asettua ensimmäisellä tappokeikallaan olevan nuorukaisen nahkoihin vai uppoutua musliiniverhon takana makaavan uhrin mitääntietämättömään levollisuuteen?
André Malraux. Sielujen kapina.
Pidätin hengitystä, kun yksi päähenkilöistä, Tšien epäröi tappotapaa ja analysoi oikeita iskukulmia. Tästä alkavat kuolemankauhun monet muodot, joita lukija joutuu Sielujen kapinan sivuilla kokemaan. Tappaa aseella, yrittää itsemurhaiskua, taistella kapinajoukoissa ja kuolla eri tavoilla oman tai toisen käden kautta. Sielujen kapinaa luetaan verenmaku suussa.

Jo äsken mainitsemani Tšien on yksi kirjan kommunistikapinallisista. Aate yhdistää monirotuisia kiinalaisnuorukaisia, jotka ovat ottaneet elämäntehtäväkseen Tšiang Kai-šekin kukistamisen. Nuorukaiset - Tšienin ohella toinen keskushenkilö Kio - suunnittelevat kapinaa, joka elää heissä kuin levoton uni. Haaveilevat kommunistisesta Kiinasta ja toivovat, ettei Kuomintang kukista heitä kuin aamusumua. Joukossa häärii myös eurooppalaisia virkaveljiä, etenkin Katov, joka on saanut oppinsa Venäjän vallankumouksessa 1917.

Kapinallisten kello tikittää, Malraux otsikoi luvut päivämäärillä ja kellonajoilla. On vuosi 1927 ja tapahtumapaikkana Shanghai. Kapinallisilla ei ole toivoa: he ovat ensimmäisen kapinaallon marttyyreita, joita seuraa Kiinan sisällisota ja kommunistikiinan vyöry vasta myöhemmin.

Ajattelen, että Malrauxin Sielujen kapina edustaa Ison K:n äijäkirjallisuutta Graham Greenen tapaan. Kumpikin viiltää auki maailmasta erkaantuvien miesten sieluja, sellaisten, jotka antavat kohtalon karata omista käsistään.

Sielujen kapinaa on vaikea lukea. Sydän hakkaa ja sitten pysähtyy hetkeksi, hengitys katkoilee, katse harhailee ja välillä lukemisen jatkaminen on pelkkää tahdonvoimaa. Sama attentaattiin valmistautuvan kapinalllisen sanoin: - Ahdistus on kummallinen tunne, sydän lyö niin, että on vaikea hengittää. Voisi melkein luulla hengittävänsä sydämmellä.

Sielujen kapinan väkivaltakuvaukset ahdistavat siksi, että ne kuvataan yksilön näkökulmasta. Asiakasta esittävä Tšien väijyy antiikkipuodissa Tšiang Kai-šekiä pommi laukussaan. Ja miltä tuntuu Hemmerlichistä, jonka vesipäävauvan Kuomintang ampuu kostoiskussa kappaleiksi? Hän tuntee henkeäsalpaavaa onnea siitä, että kohta voi tappaa rakkaudesta.

Olen Malrauxille kiitollinen siitä, että hän päätti inhimillistää Kiot ja Tšienit ja antoi heille palasen menneisyyttää, vaimot, isät, opettajat. Nämä toiset todellisuudet ovat virkistäviä lähteitä taistelu- ja tappokohtausten välissä. Ilman niitä en välttämättä olisi kyennyt lukemaan Sielujen kapinaa loppuun.

Sielujen kapinalla ei ole onnellista loppua. Kapinalliset kukistetaan ja he kuolevat eri tavoin, joku syankaliumin pelastamana, joku poltettuna. Jäljelle jäävät omaiset, joista sydämmellisimmin Malraux kuvaa Kion isää ukko Gisorsia. Vanhus kykenee vain oopiumpilvessä ylittämään kuoleman ja yksinäisyyden lohduttoman syvänteen. Hiljaa etenevä aika ei enää erota häntä ihmisistä vaan tuo heidät lähemmäksi. Kuolema, ei enää elämä, on paras keino päästä kosketuksiin toisen ihmisen kanssa.

Malraux on tainnut kirjoittaa Sielujen kapinaan myös palasen itseään. Hän oli opiskellut orientaalin kieltä ja kulttuuria ja nuoruudessaan salakuljetti patsaita Eurooppaan Indokiinan matkoiltaan. Sielujen kapinassa Itä-Kiinan kauppaseuraa johtava Ferrel yrittää jotenkin selviytyä itäisen jättilaisen myllerryksistä. Eikä muuten selviä.

Malraux kirjoitti hienon kirjansa jo vuonna 1933. Aika ei ole himmentänyt teoksen hohtoa, vaan kirkastanut sitä edelleen. Niin vastenmielistä kuin tappajien sieluun tutustuminen olikin, ymmärsin pian, että olin lukemassa erityislaatuista kirjaa. Inhimilliset kohtalot ovat eriskummalliset ja joskus voi käydä niin, ettei peiliin vilkaistessa enää tunne itseään.