Jun’ichirō Tanizaki Avain – Tanizakin kirja viettelystä, manipulaatiosta ja keski-iän seksistä oli aikansa skandaaliteos!

Jun’ichirō Tanizaki. Avain.

Japanilainen kirjallisuus näyttää valikoituneen sattumalta tämän syksyn teemakseni. Murakamin jälkeen tein satavuotisloikan ja luin Kokoron. Seuraavaksi puoli vuosisataa eteenpäin 1950-luvulle ja vuorossa oli  Jun’ichirō Tanizakin Avain. 

Avain käännettiin ilmestymisensä jälkeen melko pian suomeksi, heti 1960-luvun alussa. Suomennospäätöstä nopeutti varmasti se, että Avaimesta oli tullut kirjallinen tapaus. Tai sensaatio tai peräti skandaali. Kirjan aiheena ovat seksuaaliset valtapelit, juonittelu ja manipulaatio enkä ole omalla luku-urallani törmännyt uudemmassakaan japanilaisessa kaunokirjallisuudessa näin avoimeen seksuaalisuuden kuvaamiseen. 

Nimeän Tanizakin Japanin Alberto Moraviaksi. Sodan jälkeisen sukupolven kirjailijat eri mantereilla ennakoivat seuraavan vuosikymmenen vapaampia tuulia.

Avaimessa keski-ikäinen pariskunta on elellyt sovitussa avioliitossa ja säädyllisessä parisuhteessa parisenkymmentä vuotta. Keskinäinen kommunikaatio on laimeaa eikä siitä, mitä aviovuoteessa tapahtuu tai etenkään siitä, mitä siellä pitäisi tapahtua, keskustella.

Aviopari alkaa kommunikoida toisilleen päiväkirjamerkinnöin. Päiväkirjamerkinnät aloittaa mies uudenvuodenpäivänä ja ne päättyvät kesäkuun yhdestoista. Viimeinen sana näyttää jäävän vaimolle, Ikukolle, josta on tänä aikana tullut leski. Miehelle ei kirjassa anneta nimeä.

Päiväkirjamerkinnöissä kumpikin alkaa, ensin varovasti, mutta sitten yhä seikkaperäisemmin, kertoa omista toiveistaan ja mieltymyksistään. Kirjoitettuna toiveet toteuttavat itseään. Enää ei pariskunnan elämästä puutu ruumiillista rakkautta ja etenkin mies sukeltaa syvälle kosteisiin fantasioihin.

Pintajuonen alla kutoo omaa tarinaansa häkellyttävän hienovarainen ja taidokas manipulointi. Huomaankin pian, etten ensisijaisesti luekaan kirjaa patoutuneesta seksuaalisuudesta vaan juonittelusta. Kumpi lukee kumman päiväkirjaa ja miksi? Omissa päiväkirjamerkinnöissään sekä mies että vaimo paheksuu toisensa ala-arvoisia epäilyjä urkkimisesta, mutta epäilee – ja ehkä myös toivoo – toista oman päiväkirjansa lukemisesta. Paljastaakseen epäilyt he rakentavat hienonhienon ansaverkoston.

Vaimo käyttää seksiä ja siitä kertovia päiväkirjamerkintöjä viettelyn välineenä. Pelataan peliä, joka sisältää näyteltyjä ja teeskenneltyjä kohtauksia, fetisismiä, valokuvaamista ja myös kiihottavaa mustasukkaisuutta. Yllättäen jatkuvasti tarjolla olevat nautinnot rapauttavat professorina toimivan miehen työkyvyn ja lopulta terveydenkin vain puolessa vuodessa.

Kaiken tapahtumisen keskeltä löytyy vaatimaton sivuhenkilö, pariskunnan tytär Toshiko. Toshiko seuraa närkästyneenä vanhempiensa peliä eikä viihdy näyttämöllä. Mutta mitä pidemmälle kirja etenee, sitä selvemmäksi käy, että Toshiko onkin varsinainen taustapiru. Oliko hän näytelmämestari, joka suunnitteli ja ohjasi koko tuotannon? Leikkiikö tämä äidistään lämpimästi huolehtiva tyttönen vanhemmillaan nukketeatteria? Tai kuten Lainatädin lukuvinkeissä oivaltavasti päätellään; "Voivatko  motiivit kahden näin kieron ihmisen tyttärellä olla muuta kuin kierot?"

Pariskunnan mikromaailmassa on helppo nähdä merkkejä kulttuurin murroksesta, teemasta, josta itse aina kiinnostun. Vaimo on ylpeä perinteistä kiotolaiskasvatuksestaan. Naisen ei pidä heittäytyä viettien vieteltäväksi, vaan ottaa seksiakti vastaan viileästi aviovelvollisuutena. 

Kun Ikukon seksuaalisuus vapautuu, karisevat perinteiset tavat ja artefaktit. Ensin kiihotutaan konjakista, sitten ilmestyvät korviin helmikorvakorut ja kohta vaatetuskin länsimaistuu. Ja seuraavaksi repeytyvät jo naisen reviirien rajat, kun oma koti ja kortteli käyvät liian ahtaiksi. Tästä oli 1960-luvun kirjailijoiden hyvä jatkaa.

**
Avaimestakin on tehty kaksi elokuvaversiota. Japanilainen versio Odd Obession vuodelta 1960 ja italialainen vuodelta 1983, joka on suomennettu nimellä Erotiikan avain.