lauantai 16. marraskuuta 2013

Saramagon talvisirkus

Nyt piirtyi Saramagosuhteeseeni katkera juonne. Herra yksi-maailman-parhaista-kirjailijoista on väistämättä joskus, vielä etsiessään itseään kirjailijana, kirjoittanut ei-niin-upeita teoksia. Sitten se kirja on  koko-tuotanto-samaan-sarjaan -periaatteen mukaisesti julkaistu Isossa K:ssa. Ihan näin vaatimattoman lukijan kannalta tämäkin luku-urakka olisi iloisempi, jos sarjan julkaisuperiaatteeksi määriteltäisiin hienot kirjat eikä nimekkäät kirjailijat.

Kirjoitan nyt José Saramagon Baltasarista ja Blimundasta. Yleensä luku-urakkani on yhtä juhlaa näiden upeiden suomennosten parissa, mutta aina välillä tielle osuu vaikeasti nieltäviä möykkyjä.

José Saramago: Baltasar ja Blimunda.
Baltsar ja Blimunda on historiaa ja magiikkaa tai maagista historiaa. Hei rouva Talvisirkus, nouki ensi vuonna aiheeksi tämä kirja ja se kun ihmeelliset ihmiset rakentavat lentävän koneen. Henkilöhahmot ovat kiehtovat: hullu tiedemies ja isä Bartolomeu Lourençon, joka sekoaa, kun kone osoittautuu historian ensimmäiseksi lentäväksi koneeksi. Baltasarista saat sankarin: taitava rakentaja Kapteeni Koukku -käsineen. Eikä jää kakkoseksi Blimundakaan. Upea ja rohkea nainen, jonka on syötävä aamiaiseksi leipää, ettei näkisi sieluja ja kaikkea muutakin. Esimerkiksi se kohtaus, kun Blimunda palkataan haalimaan tahtoja lasipurkkiin visualisoituisi näyttävästi. Puhumattakaan siitä, kun se lentokone todella kiitää kohti auringonsäteitä. Ja myös siitä ikuisuusprojektista, kirkosta, saisi upean lavasteen kaikenlaiseen akrobatiaan. Tai ehkä jätät pois sitä rakennuttavan kuninkaan, João V:nnen, sillä huomaathan, että sisältöä alkaa olla jo vähän liikaa.

Jos palataan faktoihin, Baltasar ja Blimunda on SE teos, joka nosti Saramagon maailmanmaineeseen. Jo pari vuosikymmentä aiemmin oli kirjoitettu jotain, mutta niitä ei kirjallisuuden suurmies halunnut elinaikanaan muistella.

Monia tulevien huipputeosten aihioita on toki nähtävissä. Saramagoa kiinnostaa näkeminen, ehkä hän jo mietti sokeiden ja näkevien kertomusten juonikuvioita. Portugalin historia tapahtumineen ja henkilöineen kiinnostaa ja menneeseen aikaan sijoittuu myös Baltasar ja Blimunda. Silloin, 1700-luvulla, Portugali oli maailmanmahti ja ristiretkeilijät pörräsivät maailman merillä. Ja kyllä, myös satiiri orastaa, kun Saramago sivaltelee kunkku João V:ttä, joka on vuosikausiksi kiinnittynyt mahtipontiseen kirkkoprojektiinsa sekä sitä toista valtiomahtia, kirkkoa, joka näyttää ennemmin ilotalolta kuin hartauden tyyssijalta. Paljoakaan ei kustannustoimittajalta olisi vaadittu karsimista, niin kirja olisi voitu julkaista nuorten- tai lastenkirjana ja tuolle lukijakunnalle tämä olisi saattanut olla todella upea lukuelämys! Ehkä hieman vähemmän seksiä, sillä Baltasarin ja Blimundan ikuista rakkaustarinaa lukuun ottamatta kirjassa vähän kaikki ovat melkein kaikkien kanssa. Samalla tosin olisi pitänyt pilkuttaa ja pisteyttää runsaammin niitä elämää pidempiä virkkeitä ja tämä olisi kyllä minustakin mennyt jo liian pitkälle...

Kirjassa elämä kuhisee, mutta niin kuhisee myös Saramagon teos. Aihoita, tarinapoikasia, aivan liiallisesti. Mutta toisaalta, kun herra kirjailija myöhemmin ymmärtää, että vähemmän on enemmän, syntyy suurta ja mahtavaa.

**
Ja nyt palan halusta lukea, mitä muut ovat olleet mieltä tästä kirjasta, jonka sijoitan Ison K:n huonoimpien kirjojen listalleni:
Hannun mielestä Baltasarissa ja Blimundassa on jotain raskassoutuista [hip! - samaa mieltä], mutta silti aforistisiä oivalluksia ihmisistä ja elämästä,
Khashayr antaa GoodReadsissa kirjalle määritelmän "intellectual hodgepodge". 
Laihaksi jäi saalis. Eipä ole kirja juurikaan poikinut suomenkielisiä postauksia tai arvioita.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Tanizaki - Japanin Moravia

Jun’ichirō Tanizaki. Avain.
Japanilainen kirjallisuus näyttää valikoituneen sattumalta tämän syksyn teemakseni. Murakamin jälkeen tein satavuotisloikan ja luin Kokoron. Seuraavaksi puoli vuosisataa eteenpäin 1950-luvulle ja vuorossa oli  Jun’ichirō Tanizakin Avain. 

Avain käännettiin ilmestymisensä jälkeen melko pian suomeksi, heti 1960-luvun alussa. Suomennospäätöstä nopeutti varmasti se, että Avaimesta oli tullut kirjallinen tapaus. Tai sensaatio tai peräti skandaali. Kirjan aiheena ovat seksuaaliset valtapelit, juonittelu ja manipulaatio enkä ole omalla luku-urallani törmännyt uudemmassakaan japanilaisessa kaunokirjallisuudessa näin avoimeen seksuaalisuuden kuvaamiseen. Nimeän Tanizakin Japanin Alberto Moraviaksi. Sodan jälkeisen sukupolven kirjailijat eri mantereilla ennakoivat seuraavan vuosikymmenen vapaampia tuulia.

Avaimessa keski-ikäinen pariskunta on elellyt sovitussa avioliitossa ja säädyllisessä parisuhteessa parisenkymmentä vuotta. Keskinäinen kommunikaatio on laimeaa eikä siitä, mitä aviovuoteessa tapahtuu tai etenkään siitä, mitä siellä pitäisi tapahtua, keskustella.

Aviopari alkaa kommunikoida toisilleen päiväkirjamerkinnöin. Päiväkirjamerkinnät aloittaa mies uudenvuodenpäivänä ja ne päättyvät kesäkuun yhdestoista. Viimeinen sana näyttää jäävän vaimolle, Ikukolle, josta on tänä aikana tullut leski. Miehelle ei kirjassa anneta nimeä.

Päiväkirjamerkinnöissä kumpikin alkaa, ensin varovasti, mutta sitten yhä seikkaperäisemmin, kertoa omista toiveistaan ja mieltymyksistään. Kirjoitettuna toiveet toteuttavat itseään. Enää ei pariskunnan elämästä puutu ruumiillista rakkautta ja etenkin mies sukeltaa syvälle mehukkaimpiin fantasioihinsa.

Pintajuonen alla kutoo omaa tarinaansa häkellyttävän hienovarainen ja taidokas manipulointi. Huomaankin pian, etten ensisijaisesti luekkaan kirjaa patoutuneesta seksuaalisuudesta vaan juonittelusta. Kumpi lukee kumman päiväkirjaa ja miksi? Omissa päiväkirjamerkinnöissään sekä mies että vaimo paheksuu toisensa ala-arvoisia epäilyjä urkkimisesta, mutta epäilee - ja ehkä myös toivoo - toista oman päiväkirjansa lukemisesta. Paljastaakseen epäilyt he rakentavat hienonhienon ansaverkoston.

Vaimo käyttää seksiä ja siitä kertovia päiväkirjamerkintöjä viettelyn välineenä. Pelataan peliä, joka sisältää näyteltyjä ja teeskenneltyjä kohtauksia, fetisismiä, valokuvaamista ja myös kiihottavaa mustasukkaisuutta. Yllättäen jatkuvasti tarjolla olevat nautinnot rapauttavat professorina toimivan miehen työkyvyn ja lopulta terveydenkin vain puolessa vuodessa.

Kaiken tapahtumisen keskeltä löytyy vaatimaton sivuhenkilö, pariskunnan tytär Toshiko. Toshiko seuraa närkästyneenä vanhempiensa peliä eikä viihdy näyttämöllä. Mutta mitä pidemmälle kirja etenee, sitä selvemmäksi käy, että Toshiko onkin varsinainen taustapiru.  Oliko hän näytelmämestari, joka suunnitteli ja ohjasi koko tuotannon? Leikkiikö tämä äidistään lämpimästi huolehtiva tyttönen vanhemmillaan nukketeatteria? Tai kuten Lainatädin lukuvinkeissä oivaltavasti päätellään; "Voivatko  motiivit kahden näin kieron ihmisen tyttärellä olla muuta kuin kierot?"

Pariskunnan mikromaailmassa on helppo nähdä merkkejä kulttuurin murroksesta, teemasta, josta itse aina kiinnostun. Vaimo on ylpeä perinteistä kiotolaiskasvatuksestaan. Naisen ei pidä heittäytyä viettien vieteltäväksi vaan ottaa seksiakti vastaan viileästi aviovelvollisuutena. Kun Ikukon seksuaalisuus vapautuu, karisevat perinteiset tavat ja artefaktit. Ensin kiihotutaan konjakista, sitten ilmestyvät korviin helmikorvakorut ja kohta vaatetuskin länsimaistuu. Ja seuraavaksi repeytyvät jo naisen reviirien rajat, kun oma koti ja kortteli käyvät liian ahtaiksi. Tästä on 1960-luvun kirjailijoiden hyvä jatkaa.

**
Avaimestakin on tehty kaksi elokuvaversiota. Japanilainen versio Odd Obession vuodelta 1960 ja italialainen vuodelta 1983, joka on suomennettu nimellä Erotiikan avain. 

tiistai 5. marraskuuta 2013

Mustavarjoinen maisteri

Sōseki Natsumen Kokorolla on ensi vuonna juhlavuosi: kirja on kirjoitettu sata vuotta sitten. Isoisäikään ehtinyt teos muotoutuu hitaasti kuin banzaipuu. Kovin monihaaraista tuotosta siitä ei kasva, mutta Natsume on sen verran tarkka sanoissaan ja tarinansa yksityiskohdissa, että loppuratkaisua joutuu odottamaan kärsivällisesti loppuun saakka.

Kokoro kertoo kahden, hyvin eri-ikäisen miehen suhteesta. Toinen on kertomuksen alussa nuori lukiolainen, toinen häntä selvästi vanhempi. Kumpikin jää vaille oikeaa nimeä, mutta nuorempi päättää kutsua vanhempaa Senseiksi, jonka suomentaja kääntää maisteriksi. Senseiksi kutsutaan oppineita ja kunnioitettuja ihmisiä. Monien muiden kielien käännöksessä Sensei on osuvasti jätetty kääntämättä.

Soseki Natsume: Kokoro.

Kokorossa [joka tarkoittaa ajattelevaa ja tuntevaa sydäntä] on kolme erillistä lukua: Maisteri [Sensei] ja minä, Vanhempani ja minä sekä viimeinen ja laajin Maisterin viimeinen kirje.

Kaksikon suhde mietityttää. Aloitteen tekee nuorempi, joka iskee silmänsä maisteriin uimarannalla. Sitkeän piirityksen jälkeen suhteesta syntyy eräänlaista ystävyyttä: tiivistahtista, mutta varauksin etenevää. Henkilöiden välissä on helppo huomata selvää homoseksuaalista kiinnostusta. Silti se, onko suhde sydänystävyyttä, oppimestarisuhde vai rakkautta jää lukijan päätettäväksi.

Arvoituksellisuuden auralla varustettu Sensei on toimeton aviomies, joka vaikenee itsestään. Kerran kuussa hän käy yksinään haustausmaalla. Lukeneelta vaikuttavan miehen koti pursuaa kirjoja, joita ei tosin lueta. Hän ei käy töissä, mutta tulee toimeen ihan mukavasti. Hän on aviossa, jossa kumpikin puoliso rakastaa toisiaan poikkeuksellisen paljon, mutta jota ei siltikään voi kutsua rakkausavioliitoksi. Nykyhetken lisäksi Senseillä on selvästikin menneisyys, mustan varjon salaisuus. Arveluita herättää miehen lempipuheenaihe, kuolema ja sen kohtalonomaisuus.

Vaiteliaan Sensein menneisyys näyttää jäävän ikuiseksi salaisuudeksi, kun nuorimies joutuu lähtemään Tokiosta kotiseudulle isänsä kuolinvuoteelle. Kotona nuorukaista ahdistaa iänikuinen sukupolvien taakkaa: pitäisi huolehtia vanhemmista ja toisaalta etsiä ammatti. Eivät taida kaikki asiat muuttua sadassakaan vuodessa:
On hyvin nöyryyttävää joutua vastaamaan 'en tiedä', kun ihmiset kysyvät mitä nuorin poikani yliopistosta päästyään tekee. "Ennen vanhaan lapset huolehtivat vanhemmistaan, mutta nykyään he ovat vain vanhempiensa niskoilla.
Nuoriherra ei oikein jaksa ajatella tulevaisuutta, maisteria sitäkin enemmän:
Minusta katsottuna häntä verhosi hämärä, ja minun oli päästävä tuon hämärän läpi, nähtävä hänet kirkkaasti, muuten en saisi mieleni rauhaa. Ajatus siitä että välini häneen katkeraisivat oli hyvin tuskallinen.
Kirjan kolmas luku on omistettu maisterin pitkälle ja perusteelliselle kirjeelle, kuolinviestille, joka sisältää odotetun elämänkerran. On ollut ystävyyttä, varallisuutta ja rakkautta, mutta kaiken tämän on myrkyttänyt maisterin kaksinaamaisuus. Useimmat meistä kykenevät antamaan itselleen anteeksi. Sensei ei kuulu meihin vaan sairastuu depressioon. Mielen sairaus ja kyvyttömyys nauttia elämästä ajaa miehen itsemurhafantasioihin.

Sensein viimeiset sanat nuoremmalle, ainoalle elävälle ystävälle ovat moniselitteiset:
Nyt olen repinyt sydämeni auki ja annan vereni huuhtoa kasvojasi. Ja jos uusi elämä on asettunut rintaasi siloin kun sydämesi lakkaa lyömästä, olen onnellinen.
Puhdistavaa vai jotain aivan muuta? Näkikö hän miehessä nuoren itsensä ja heitti hyväkstiksi suojattinsa ylle maailman pimeän varjon?

Natsume on tutunoloinen Ison K:n japanilaiskirjailija. Hänen vajavaiset hahmonsa elävät suljetuissa yhteisöissä, pienten eleiden, mutta uhmakkaiden ratkaisujen elämää.

**
Huomasin, että myös Kokoro on filmattu: ensin vuonna 1955 ohjaajana Kom Ichikawa ja myöhemmin 1973 Kaneto Shindon toimesta.