lauantai 26. lokakuuta 2013

Nuoruus on suossa rämpimistä

Arvostamasi ihmisen word-of-mouth on tunnetusti tehokas suosittelukanava. Kuuntelin muutama viikko sitten Norwegian Woodin ylistystä ja päätin lukea Haruki Murakamilta romaanini numero kaksi. Siitä huolimatta, että uhkasin joku vuosi sitten melkein ensimmäisessä blogipostauksessani viskata Sputnikin ulkoavaruuteen.

Haruki Murakami. Norwegian Wood.
Norwegian Woodia kirjoittaessa neljääkymmentä lähestyvä Murakami siirtyy ajassa taaksepäin parikymppisten maailmaan. Hän tekee sen niin oivaltavasti, että kirjailijasta sukeutuu kansainvälinen tähti. Haltioituneet japanilaisnuoret menevät vielä pidemmälle: kultti on syntynyt.

Norwegian Woodin hyvinkin kulttuurisidonnaisista tapahtumista huolimatta Murakami onnistuu tavoittamaan universaalin nuoruuden hämmingin ja epävarmuuden. Jos et laillani enää ole parikymppinen ennustan, että vaivut kirjaa lukiessasi omiin hauraanherkkiin nuoruusmuistoihisi. Millaista oli, kun sinä täytit kaksikymmentä? Harhailitko upottavassa suossa, jota kutsutaan elämäksi, vai oliko polkusi jo siinä vaiheessa selkeä ja johdonmukainen?

Norwegian Woodia on pakko kutsua helposti luettavaksi kirjaksi. Kerronta on realistista ja toteavaa, eikä vaikeita diskurssi- tai rakennekokeiluja harrasteta. Siinä, missä samaa lajityyppiä kerronnalta ja tarinalta edustava Brooklyn sortui naivismiin, Norwegian Wood yltää kirjalliseksi tapaukseksi.

Norwegian Woodin teemoja ovat henkinen ja ruumiillinen yksinäisyys ja kuoleman viettelys. Niiden  kanssa kamppailee draamaopiskelija, päähenkilö Toru Watanabe.

Nuoren Torun elämä heiluu kahden todellisuuden ja kahden naisen välissä. Kirjassa astutaan toistuvasti sisään Narnian portista ja ihmetellään, kumpi maailma on todellisempi.

Ensin on hauras ja vajavaisuuden tunteen vaivaama Naoko. Naokon kanssa elämä on epämääräistä harjailua Tokion kaduilla, myöhemmin parantolaksi kutsutun mielisairaalan eristyksissä vuoristokylässä.

Torun toinen maailma kuuluu aistikkaalle ja elämännälkäiselle Midorille. Midorin maailmassa, ja Tokion opiskelijayhteisössä kaikkinensa, eletään vuotta 1969, vapaudutaan seksuaalisesti, pukeudutaan provosoivasti tai innostutaan vasemmistolaisuudesta. Vieraillaan aikuisten lelukaupoissa, käydään sadomasokistisissa yöleffoissa ja ollaan humalassa 24/7 Shibuyan tai Shinkujan baareissa.

Naokon maailmaa maalaavat syksyynkääntyvien vuorien vihreys, poutaheiniä heiluttava tuulenvire, valkoiset pilvenjuovat jäänsinisellä taivaalla. Hän on hiussolkea hypistelevä, lähes sanaton tyttönen, joka kykenee ilmaisemaan itseään satunnaisesti ryöpsähtelevin, itkunsekaisin monologein. "Minä olen oikea, elävä tyttö, jonka suonissa virtaa oikeaa, elävää verta", huutaa Midori vastaan.

Torun suuri dilemma koskee valintaa lihan ja veren tai sielukkuuden ja ei-ruumiillisen rakkauden välillä. Ilman valintaa on tarjolla puolielämä, painoton tila ja yksinäisyys, se kaikkein surullisin kohtalo. Tilanne saattaisi jäädä ratkaisemattomasti ilman Naokon auttavaa kättä, julmaa vai helpottavaa, en tiedä.

Niin. Kuolema ja itsemurha ovat pakollinen osa Norwegian Woodin tarinaa. Kuolema leijuu eteerisen Naokon yllä kuin alati liikehtivä, himmenevä ja taas uhkaavaksi kasvava varjo. Jo nuorena itsemurhan tekivät sekä Naokon poikaystävä että isosisko eikä Naoko itsekään tunnu täysin olevan elävien maasta. Kuolemalla on sijansa myös Midorin elämässä. Midori hoitaa kuolevaa isäänsä ja on kohta jäämässä orvoksi, mutta on valmis jatkamaan omaa elämäänsä kiihkeästi.

Japanilaisessa kulttuurissa kuolema yritetään pitää kulisseissa, poissa silmistä ja pienet hautajaiset suojaavat oma käden kautta kuolleiden perheitä julkiselta häpeältä. Ehkä yksi osa Murakamin legendaa onkin se, että hän auttaa  kurkistamaan näihin kulisseihin.

Murakamin teos pysyy eheänä siksikin, että mukaan on valittu vain muutamia henkilöitä, jotka edustavat japanilaisen kulttuurin eri kerroksia. Kämppäkaveri Kamikaze kunnnioittaa kurinalaista elämäntyyliä. Laskelmoiva ja kaihtamaton Nagasawa opiskelee oikeustiedettä ja raivaa tiensä ulkoministeriön huippuvirkoihin. Tärkeä henkilö on myös Naokon parantolaystävä Reiko, pianisti ja kitaristi, jolla on oma järkyttävä elämänkaarensa, mutta joka lukijan riemuksi saa repäistyä itsensä parantolasta elävien maailmaan.

Musiikki, sekin on kirjassa tärkeää, niin kuin nuoruudessa yleensä. Naoko rakastaa Beatlesia ja Norwegian Woodia, josta tulee pariskunnan tunnuskappale ja kirjan nimi. Norwegian Wood, se on harhailua synkässä metsässä, josta ei ole paluuta.

**

Norwegian Woodia lukiessani mietin, kuinka täydellisesti elokuvattavaa kirjaa olin lukemassa. Ja olihan se elokuva tehty, vuonna 2010, ohjaajana Vihreän papaijan tuoksusta tunnettu Tran Anh Hung. Katsoin elokuvan saman tien. Se noudatti uskollisesti tarinaa, tosin osa oli pakko pituuden vuoksi leikata pois, ja kuvitti tapahtumapaikat taidokkaasti. Suosittelen kaikille esteetikoille. Mutta itse ihmissuhteet ja kuohuva Tokio oli joko unohdettu tai kuvattu niin lakonisesti, etten tunnistanut elokuvasta omia tunnelmiani.  Trailerin voi katsoa YouTubesta >>.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Joukkojen jumala

Sydämmeni lähes sekosi, kun löysin Hangon keskiviikkotorilta Elias Canettin elämänkerran kakkososan. En edes tiennyt, että ykkösosalle, Pelastuneelle kielelle, voisi odottaa jatkoa. Pelastunut kieli on yksi elämäni kirjoista. Yhtä tärkeä kuin toinen Ison K:n elämää suurempi, omaelämänkerrallinen taideteos, Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.

Elias Canetti: Soihtu korvassa.
Soihtu korvassa alkaa synkissä merkeissä. 1920-luvun alussa aikuistuva Elias on joutunut jättämään rakastamansa Zürichin ja asettumaan äidin ja pikkuveljien kanssa Frankfurtiin. Nuorta Eliasta kasvatetaan täyttämään äidin toiveet: lääkäri tai kemisti pojasta tulla pitää. Poika pakenee vastenmielisten toiveiden spiraalia omiin intohimoihinsa kirjoihin, filosofiaan ja aikansa älyköiden seurapiireihin. Elias löytää kutsumuksensa ja äitiään monipolvisesti harhauttaen pääsee kirjan loppupuolella toivottuun lopputulokseen: minusta tuli kirjailija!

Hyvä näin siksikin, että muutaman vuoden kestänyt kemian opiskelu oli paradoksaalista etenkin juutalaiselle. Eihän kulunut montakaan vuotta, kun tämän tieteenalan keksintöjä käytettiin julmasti heitä vastaan.

Siinä välissä kuljetaan kymmenen vuoden matka Frankfurtista Wieniin.

Wieniin muuton jälkeen Canettin elämää ryhmittävät  yhdeksänsataaluvun alkuvuosikymmenien intellektuellit. Yksi näistä, ja Eliakselle erittäin vastenmielinen, on Sigmund Freud. Sokeutta itselleen sikäli, että Freudilla olisi varmasti paljon sanottavaa Canettin äitisuhteesta. Onkohan äiti Cannettin ensimmäisen julkaistun romaanin, Sokeiden, kirjanpolttaja?

Canettissa pesii sisäinen sosiologi. Hän analysoi intohimoisesti tapaamiaan ihmisiä. Jo alle parikymppinen nuorimies muistaa lähes mikroskooppisen tarkasti frankfurtilaisen kotinsa, täysihoitola Charlotten, asukkaiden ominaispiirteet. Siellä isoimmat riidat saadaan aikaan kansallisuusaatten kannattajien ja pasifistien, nykytaiteen ihailijoiden ja klassisen taiteen ystävien välillä. Sama meno, tavattujen ihmisten ruodinta, jatkuu läpi kirjan. Tylsä kemianopiskelukin saa sävyjä oudoista opiskelukavereista. Yhä uusia hahmoja vyöryy vastaan kirjan sivuilla. Kauneimmin Canetti kirjoittaa fyysisesti vammaisesta, mutta älyllisesti säkenöivästi Thomaksesta. Ja kaiken tämän jälkeen Cannetti itse väittää kieltäytyvänsä muistelemisesta!

Eliaksen ja hänen kavereidensa nuoruus on elitististä. Luovan luokan mielestä raha haisee, mutta äly säkenöi. Sananmiekkaa heiluttavat nuoret gladiaattorit teurastavat säälittä verbaalisesti heikommat ja hukuttavat nokkelat ja terävät kukkamereen. Keskustelujen keskipisteenä ovat suuret nimet: Spengler, Freud, van Gogh, Berliinin Brecht ja Wienissä etenkin Karl Krausia. Hauskoja seuraleikkejä ovat Freudin virhetoiminnot tai Krausin kirjoitusten opettelu ulkoa.

Canettin kirjasta ei voi kertoa kertomatta jotain Karl Krausista. Kraus on kulttuurilehti die Fackelin ainoa toimittaja. Fackelista tulee kirjan, typerältä kuullostava, nimi Soihtu korvassa. Kraus on itsekeskeinen intellektuelli-idoli, jonka elämän ainoa rooli on hän itse.

Krausin vaikutuspiiristä löytyy Canettin korppinainen, Veza, tuleva rouva Canetti. Tätä en tosin olisi arvannut ilman omistuskirjoitusta. Vezan ja Eliaksen suhde on kyllä intensiivinen, mutta enemmän älyllisesti kuin sukupuolisesti. Paljon intohimoisemmin Canetti kirjoittaa toisesta ystävättärestään, unkarilaistaustaisesta Ibbystä, runoilijasta ja mehiläiskuningattaresta, joka houkutteli ympärilleen miehiä ja seurapiirejä. Se on kuitenkin selvää, että Veza on Canettin pakkomielle ja henkiystävä - poikaansa vaanivan äidin ykköskohde.

Vezan ohella Canettin hurmaavat massat. Jo Frankurtissa ilmapiiri on levoton ja sirpaleinen. Poika viettää aikaansa julkisissa kokouksissa, joissa kuohuu intohimo ja vakaumus. Wienissä kiinnostusta lisäävät sodanjälkeiset vastavoimat, työväenliikkeen massat. Yksi Canettin elämää eniten vaikuttanut yksittäistapaus sattuu heinäkuun 15. vuonna 1927 Wienissä, jossa työläiset sytyttävät tuleen oikeuspalatsin. Massan energian ymmärtämisestä tulee Canetille valaiseva kokemus ja valtavat työläisjoukot ovat vaikuttaneet kirjaan Masse und Macht, joukkojen itsepintaisuus.

Elämänkerran kakkososassa törmää toistuvasti Canettin ensimmäiseen romaaniin, minulle vastenmieliseen, Sokeisiin, jonka julkaisemiseen kirja päättyy. Aineksia poimitaan elämän varrelta. Sokeus on kiehtonut Canettin mieltä siitä asti kun hän lapsena tuhkarokkoa sairastaessaan menetti hetkeksi näkönsä. Sokeiden päähenkilöksi löytyy kirjaihminen Brand, joka myöhemmin sai nimekseen Kant. Vezan isäpuoli, Ukko, sekoaa ja polttaa rahaa Kantin tavoin. Oikessa elämässä Canetti kohtaa palavan oikeuspalatsin edessä miehen, joka ei ole huolissaan ammutuista ihmisistä vaan palavista asiakirjoista.

Syksyllä 1931 Kant sytyttää tuleen itsensä ja kirjastonsa - romaani on valmis. Maailma on yhtä lähellä roihahdusta. Lähestyvä maailmanhulluus on läsnä kirjassa  melkein ilman sanoja. Maailman sokeudelle Canetti antaa oman nimensä nimeämällä ensimmäisen romaaninsa Sokaistumiseksi [suom. Sokeat].

**
                          
Ison K:n lukeminen on kiinnostavaa sikälikin, että kirjoista on helppo rakentaa verkostoja. Canetti asui yhdessä vaiheessa Radetzkystrassen varrella, ja siellähän oltin Joseph Rothinkin kirjassa.Veza tutustuttaa Eliaksen Poen runoon The Raven - ja juurihan luin Nikolaj Frobeniuksen Pelon kasvot itse herra Poesta.