lauantai 31. elokuuta 2013

Grassin sipulinkuoret

Sipulia kuoriessa on Günter Grassin omaelämänkerta tai kirja muistelemisesta. Vaikka muistaminen on kissa-hiirileikki, fiktiivistä ja valikoivaa, löytyy sipulinkuorista monia todellisuudelta haiskahtavia kerroksia. Grass on äidin puolelta puolalainen [kašubilainen], mutta kohtaloltaan saksalainen. SS-nuori, sotilas ja sotavanki. Mammanpoika ja naistenmies. Kuvanveistäjä, muusikko ja kirjailija. Ja Sipulia kuoriessa on - niin kuin Ison K:n kirjailijoiden "elämänkerrat" lähes poikkeuksetta - hienosti moniulotteinen kirja.

Günther Grass: Sipulia kuoriessa.
Grassin nuoruus alkaa vapaavaltio Danzigista, sittemmin Saksan valtaamasta rantakaupungista, joka  toisen maailmansodan jälkeen Puolaan liitettynä muuttui Gdánskiksi. Grass on nelihenkisen kauppiasperheen poika. Henkisempiäkin asioita arvostava äiti tuki pojan taiteellisia taipumuksia. Isän kanssa pojalla on vaikeampaa, eihän "vatsa täyty lukemalla". Vuosikymmenien perästä kuolleen isän lompakosta löytyy arvosteluja pojan kirjoista, joita hän ei ollut koskaan lukenut.

Kuten moni lukija tietää, on Grassin elämällä synkät varjonsa. Varjojensa kanssa kamppailee varmasti jokainen toisen maailmansodan elänyt saksalainen: Miten sinä osallistuit ja häpeästä puhdistauduit? Voiko Hitler-Jugendiin kuulunutta ja natsiarmeijassa sotinutta kirjailijaa ihailla ja arvostaa?

Mietin, kirjoittiko Grass "muistelmansa" lukijoiden vaatimuksesta vai siksi, että halusi omat sanat häpeän kertomiseen? Kirjailija-Grass pitäytyy faktoissa eikä pyytele sympatiaa. Enemmän kuulen katkeruutta: tässä verenimijöille! Poikalaumat ihailivat sotasankareitaan ja pitivät Saksan "maailmanherruutta" itsestään selvänä. Jokapäiväisten puuhien ja koulunkäynnin lomassa kasvoi lähiseudun keskitysleiri yhä vain suuremmaksi. Kaikenlaista sattui ja tapahtui, mutta sokea ei nähnyt. Poika ei ollut ilmiantaja, muttei myöskään kysynyt miksi. Se harmittaa jälkeenpäin eniten. Mitä tarkoitti se sinisilmäinen jehovantodistaja, joka toisteli, ettei "me ei tehdä sellaista" ja katosi jäljettömiin?

Vaikka sipulikerroksia kuinka availisi, jää Grassin sotasyyllisyys aika kapoiseksi. 15-vuotiaana Grass otettiin vapaaehtoiseksi työjoukkoihin ja värvättiin sittemmin "panssarivaunujen lataajaksi". Sota-aika on jono onnekkaita sattumia. Nuoresta iästä, lopunaikaa lähestyvästä SS-mahdista, olkapäähän osuneesta kranaatinsirusta ja vapautumisesta brittiläiselle, eikä venäläiselle, vyöhykkeelle.

Sodan jälkeen sotasyyllisiä rangaistaan ja Grasskin eristetään vankileirille. Amerikkalaiset yrittävät antaa  saksalaisille autenttisenoloisen leirikokemuksen pitämällä heitä nälässä. Pakollisilla poisoppimiskursseilla sotavangeille valkenevat keskitysleirit, polttouunit ja ruumisvuoret. Me tehtiin sellaista ja aika paljon enemmänkin!

Kirjasta alkaa uusi tarina, ja toinen puolisko, kun Grass 18-vuotiaana pääsee sotaleiriltä. Syyllisyys ei vaivaa eikä kadonnutta perhettä ehdi ikävöidä. Nuori mies huutaa elämännälkää, kokemuksia, naisia ja ravaa ympäri Saksaa ansaiten jokapäiväisen ruokansa kekseliäin keinoin. Sipulinkuoret silputtuvat pikaotoksiksi satunnaisista tuttavuuksista, maja- ja työpaikoista - Güntherin vaellusvuosiksi.

Jossain vaiheessa Grass saa kuulla kadonneen perheensä päässeen läntiseen Saksaa, suurmaanviljelijän maalle Kölnin lähistölle. Kaikissa oli merkkejä menetyksestä, naisissa surullisimmat. Voita leivälle hankitaan sekalaisissa hanttihommissa, mutta kun isä alkaa painostaa poikaa konttoriin, kaivaa Grass esiin sisäisen taiteilijansa. Joka ei yllätyksekseni olekaan kirjailija vaan kuvanveistäjä. Sekin ura alkaa perusteista: hautakivistä ja pommien sirpaloiminen patsaiden entisöinnistä ennen kuin edetään kuvataideakatemiaan. Elämään kuuluu muutakin kultturellia teatteista musiikkiin. Yksi kokonainen luku omistetaan sille, miksi Grassista tuli tupakkamies. Esiintyyhän hän kaikissa Ison K:n takakansissa piippumiehenä. Yhdenkään luvun nimi ei muuten ole "Miten minusta tuli kirjailija".

Naisista Grass ei saa tarpeekseen. Yhtä ihanasti hän kertoo nuoruudenrakkaudestaan palmikkopäiseen tyttöön kuin tulevaan, ja useampien joukossa ensimmäiseen, vaimoonsa Annaan.

Elämänkerta on myös hauska johdastus Grassin kirjallisuuteen. Sivuilta voi noukkia niitä hetkiä ja henkilöitä, joita on elämän varrelta poimittu romaaneihin. Ja kuten kirjalijoiden omaelämänkerroissa on tapana, saamme kattavan luettelon Grassille tärkeistä kirjoista.

Grassin ensimmäinen proosateksti julkaistiin muuten vuonna 1954: 
Ja näin voisi alkaa satu, jota minä en ole kirjoittanut. Ensin runoilija. Oli kerran kuvanveistäjä, joka sivutöikseen ja satunnaisesti kirjoitti runoja...Ja alkoi pitää itseään runoilijana. Ja loppu onkin elämää liuskalta liuskalle, kirjasta kirjaan.
Näin päättyvät muistot ja piiloleikit.

maanantai 5. elokuuta 2013

Isän- ja keisarinrakkautta

Joseph Rothin Radetzky-marssi.
Joseph Rothin Radetzky-marssin kanteen on painettu Itävalta-Unkarin vaakuna, kaksipäinen kotka. Ikoninen kuva kertoo, mistä on kyse: vallasta, sen symboleista ja lopulta luhistumisesta punaisen vihollisen vastaiskuun.

Itävalta-Unkarin kaksoisvalta pysyi pystyssä puolet vuosisadasta, 1867–1918. Tätä aikakautta Roth kuvaa kattavasti, kekseliäällä tavalla.

Kaksoismonarkiaa keisaroi lähes koko ajan Frans Joosef, keskeinen henkilö myös Rothin kirjassa. Trottat kolmessa sukupolvessa palvovat keisariaan ja vaikuttavat toistensa kohtaloon yllättävällä tavalla.

Traditioille rakentuvassa rustinaskunnassa Trottista piti tulla ihan tavallinen sotilassuku. Ilman kohtalokasta käännettä: vanhin Trotta pelastaa keisarin hengen Solferinon taistelussa 1859. Keisari palkitsee suojelusenkelinsä aatelisarvolla, kartanolla ja myös Solferinon sankarin perilliset saavat nauttia ennenkuulumattomista suosionosoituksista.

Rothin henkilöhahmot ovat sen verran karikatyyrisiä, että tyylilaji hyppää vahvasti satiirin puolelle. Vanhaukko pillastuu, kun Solferinon sankaria - eli häntä - on kuvattu koulun lukukirjassa tosiseikat vääristävällä tavalla ja kieltää pojaltaan Franzilta sotilasuran. Virkamieheksi, piiriprefektiksi, alennettu poika jurnuttaa elämäänsä täsmällisen tappavassa rytmissä:  ateriat, keskustelut, palvelijat ja kyläläiset, vähäisten virkatehtävien hoitaminen toistuu samalla kaavalla päivästä toiseen. Nyt ymmärrän yhä paremmin, miksi Freudin teoriat räjäyttivät korrektiuden haarniskaan kahlehditun yhteiskunnan! Oikeastaan jo pelkästä elämäntavasta lukeminen ahdistaa.

Sotilaana pojanpojalla Carl Josephilla on onneksi hieman suurempi liikkumavara. Hän saattaa törmätä naisiin, syntyy peräti suhteita, nautiskella alkoholia mielin määrin, vaihtaa varuskuntaa ja joutua hankaluuksiin. Niistä saa aluksi tunteettomalta vaikuttava isäpappa toivottua seikkailua omaan elämäänsä.

Pahimmilleen pojanpojan asiat kääntyvät, kun hän omasta halustaan siirtyy etäiseen varuskuntaan Itävalta-Unkarin venäjänläheiselle rajalle. Luutnantiksi totta kai - siloittihan armollinen keisarinkäsi myös pojanpojan sotilasuraa. Soisilta seuduilta puuttuu infrastruktuuri, kaupunkirakenne ja taloudessakin eletään vaihdantavaihetta. Pojanpoika ei osoita suurta sotilaallista lahjakkuutta. Päinvastoin hän on hyvin herkkä, sosiaalisesti vetäytyvä, ja apeuteen taipuvainen [mikä case Sigmundille]. Iäkkäämmän kurtisaanin huolenpidon lumoissa Carl Joseph ajautuu pahoihin pelivelkoihin ja joutuu eroamaan armeijasta. Joskin näitä käänteitä edeltää isäpapan kauan toivoma oma "sota". Hän ei jätä yhtää kiveä kääntämättä pyytäessään keisarilta armoa Solferinon sankarin nimissä omalle pojalleen.

Parhaimmillaan Roth on kuvatessaan yhteiskunnallista tyytymättömyyttä. Kansallismielisyys voimistuu, Venäjältä kantautuu huhuja työväenliikkeestä, varuskuntatapaikkakunnilla järjestetään salaisia kokouksia ja armeijaan soluttautuu vakoilijoita. Maailma hajoaa, mutta tästä touhusta eivät carljosephit tajua hitustakaan. Radetzky-marssin soidessa on kunnia palvella hiljalleen vanhenevaa keisaria. Joka ei palatsin seinien sisäpuolella muista edes lähimpien palvelijoidensa nimiä.

Kirjan loputtua päättyy sekä kaksoismonarkia että Trottien suku. Poika ammuttiin vedenhakumatkalla ja keisari sai surmansa Sarajevon laukauksiin. Kuten isäpappa-Trotta viimehetket tiivistää: 

"Poika oli kuollut. Ja nyt keisarikin teki kuolemaa. Ja ensimmäisen kerran sen jälkeen kun herra von Trotta oli saanut tiedon luutnantin kuolemasta, hän uskoi tietävänsä, ettei hänen poikansa ollut kuollut sattumalta. Keisari ei voi elää kauemmin kuin Trottat!...Trottat pelastivat hänet, eikä hän jää elämään heidän jälkeensä."

Joseph Roth kirjoitti yhteiskunnallisen satiirinsa jo vuonna 1932. Kirjailijan asennetta ei ainakaan tarvitse arvuutella: keisari sai mennä, samoin perinteet ja sisällyksettömät arvot. Mutta kaiken tämän jälkeen tuleville sukupolville jäi onneksemme Solferinon sankarin muotokuva ;)