tiistai 19. maaliskuuta 2013

Viimeinen veripisara

William Faulkner on rotusorron ja eriarvoisuuden Suuri Ääni. Amerikkalainen omantunto, jonka tarinoissa ihmiset kantavat itseään suurempaa sanomaa.

Liekehtivä elokuu, yksi Faulknerin pääteoksista, on kirjoitettu 1930-luvulla. Se sijoittuu syvälle etelään, jossa elämää varjostavat rasistiset asenteet ja orjaplantaasien rauniot. Kiihkeässä kirjassa kohdataan uskonnollista fanatiikkaa, tunnevammaista väkivaltaa ja kieroutunutta seksuaalisuutta.

William Faulkner: Liekehtivä elokuu.
Kirjan keskushahmo on nuoriherra Christmas. Hänet hylätään, häntä kasvatetaan, häntä etsitään ja häntä rakastetaan. Tarina alkaa rakastamisesta. Isoa vauvavatsaa kantava, entinen heila Lena taivaltaa avojaloin Alamasta Mississippin Jeffersoniin, josta hän luulottelee löytävänsä Christmasin ja perheonnen.

Christmas, nimineen kaikkineen, on salaperäinen hahmo. Nuorimies majailee huomattavasti iäkkäämmän neiti Burdenin alivuokralaisena vanhassa neekerimajassa. Christmas käy töissä sahalla ja siinä sivussa salakauppaa viinaa. Vuokraemännän kanssa syntyy outo ja kieroutunut seksisuhde.

Aina parhaimpiinsa pukeutuva Christmas on hauskannäköinen, vaarallisen viekoitteleva ja jollain lailla määrittelemätön. Hän on valkoinen neekeri, joka nautiskellen shokeeraa ihmisiä etnisellä alkuperällään. Mustavalkoinen maailma ei sulata sekarotuista ja paheksuu ajatustakin erirotuisten intiimistä suhteesta. Faulknerille sekarotuisuus on poltinmerkki, johon on kirjoitettu ratkaisematon sisäinen ristiriita ja rajähdysherkkä kohtalo. Chritmasille peruuttamaton kuohahdus tapahtuu sinä elokuisena iltana, kun hän  tappaa rakastajattarensa ja polttaa tämän talon. Jäljelle jää naisen irtileikattu pää ja harmaantuva hiuspehko.
"Musta veri syöksi Chritmasiin...hänen omasta halustaan...mustaan viidakkoon, missä elämä lakkaa jo ennen kuin sydän pysähtyy ja kuolema merkitsee toivetta ja täyttymystä."
Kiinnostavan, ja ehkä myös haastavan, Liekehtivästä elokuusta tekee kerronnan aikarakenne. Murha paljastuu melkein alussa. Sitä seuraa takaa-ajo ja useita retrospektiivejä, joissa henkilöiden toimintaan ja motiiveihiin syntyy vähitellen selvyyttä.

Ensimmäinen takauma sijoittuu Christmasin lapsuuteen ja orpokotiin, jossa häntä tarkkailevat hoitajatar ja talonmies. Ei mitään ulospäin näkyviä merkkejä, mutta kumpikin sen huomaa: neekeriverta. Valkoinen lapsi, joka syntyi musta varjo yllään.

Pojan adoptoi vähintäänkin hämmentävä McEachern, joka ruoskalla, saarnalla, nälällä ja eristyksellä yrittää pitää pojan inhimillisistä synneistä erossa. On vain ajan kysymys, koska ja millaisin teoin poika nousee kasvatti-isäänsä vastaan.
Vaikka olen viikossa kulkenut pidemmälle kuin kolmeenkymmeneen vuoteen...En ole kuitenkaan päässyt ulos ympyrästä. En ole rikkonut kehää, jonka muodostavat peruuttamattomat tekoni.
Neiti Burdenin murha ei ole ainoa peruuttamaton teko, joka kertyy Christmasin syntilistalle. Kun lopullinen ratkaisu lähenee, paljastuu lukijalle viimeinen salaisuus. Ottoisä, joka seuraa vangitsemissa katse täynnä salamyhkäistä kiihkoutta ja hulluutta, paljastuu Christmasin isoisäksi.

Kun vertaa William Faulkneria aikalaisiinsa Ernest Hemingwayhyn ja John Steinbeckiin, luokittelee jälkimmäiset herrat melko suoraviivaisiksi tarinankertojiksi ja Faulknerin taitavammaksi rakentelemaan tarinakerroksia. Vaikeatajuisempaa ja vaativampaa, mutta samalla mykistävän upeaa kirjallisuutta. 

Liekehtivä elokuu on Faulknerin kirjan uusi suomennos. Ensimmäinen oli nimetty kohtalokkaaksi veripisaraksi.Ymmärrän hyvin, miksi.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Liekeissä

Richard Fordin Roihu yllättää. Olen aiemmin tottunut löytämään Fordin kirjoista keski-ikäisiä miehiä, vähän sydänsuruissaan, mutta kuitenkin aika tyytyväisinä tyylikkäissä autoissaan, merenrantataloissaan ja lomailemassa itärannikolla.

Richard Ford. Roihu.
Golf kuuluu yleensä kuvioihin. Siltä osin Roihu on tuttua Fordia. Roihussa golfataan ranchilta toiselle Jerry-isän työn perässä. 1960-luvulla golfopettajan urakehitys on poukkoilevaa. Työtä saa yhtä nopeasti kuin potkutkin.

Tällä kertaa tukikohtana on pikkukaupunki Montanassa. Elokuisina päivinä Montanassa roihuaa monella taholla. Taas kerran potkut saanut Jerry vetelehtii ensin hetkisin ja lähtee sitten hakemaan seikkailua osavaltiossa riehuvien maastopalojen sammutusjoukoissa. Äiti Jeannettekin roihahtaa, kohteena varakas poikamies Warren.
"Syksyllä 1960, kun olin kuusitoistavuotias ja isä oli vähän aikaa ilman työtä, äiti tapasi miehen nimeltä Warren Miller ja rakastui tähän."
Kiinnostavaa pikkukirjasessa on näkökulma. Aikuisten puuhia seurataan kertojana toimivan melkein täysi-ikäisen pojan näkökulmasta. Aluksi poika Joe ei oikein ymmärrä, mitä tapahtuu, mutta elämää kokeneempi lukija haistaa palaneen käryä sitäkin selvemmin. Isä haluaa hyväksyntää sammutuskeikalle ja äiti uudelle suhteelle.

Vanhempiinsa kiintynyt poika vedetään ristiriitaisten tapahtumien keskelle. Naivi Joe rekisteröi tapahtumia ja yrittää olla uskomatta sitä, mitä silmät näkevät. Että potkut ovat vieneet isän elämänhalun ja Jeannette-äidillä on sutinaa vieraan miehen kanssa. Sympaattinen ja hyväsydämminen nuorimies ei tuomitse äitiään edes silloin, kun tämä uuden miessuhteen houkuttelemana muuttaa äkisti pois kotoa ja huomaa olleensa tälle pelkkä seikkailu, tilaisuus, jota ei voinut olla käyttämättä.
"Ja kaikkialla ympärilläni paloi. Kukkulanrinteillä kummallakin puolella ja edessä ja takana...Sehän on vain pieni joukko tulia jotka aina silloin tällöin yhtyvät suuremmaksi paloksi.
Kun suhde selviää, Jerry sytyttää oman roihunsa. Kostoksi hän yrittää polttaa Warrenin talon. 
"Kun elämä kääntyy ihmistä vasten, ja tekee sen yhdellä iskulla, niin kuin isälle kävi, lienee suuri kiusaus luopua siitä..."
Hetkisen Joekin miettii kaaoksesta pakenemista, mutta peruu aikeensa nopeasti:
"Olin ajatellut matkustaa pois sinä päivänä, mutta huomasin etten pysty siihen, koska vanhempani olivat täällä, ja olin liian nuori. Ja vaikka en pystynyt heitä auttamaan jäämällä heidän luokseen, me kuuluimme yhteen jollain peruuttamattomalla tavalla."
Fordille perheessä on jotain pyhää, olipa se kuinka rikkonainen tahansa. Kolmen J:n kopla löytää lopulta taas toisensa. Uudessa kaupungissa, jossa he eivät taaskaan tunne juuri muita kuin toisensa.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Valkea vuosisata

Mark Helprin on kunnianhimoinen kirjailija. Talvinen tarina -kirjasta hän on loihtinut koko 1900-luvun kattavan kronikan New Yorkista. Sivuja on yli seitsemänsataa ja henkilöitä - mitä veikkaisin - kolmattasataa. Ihmiset, ja kirjan kannalta tärkeä kansiokuvasta löytyvä uljas marmorinvärinen hevonen, voivat vaivatta käväistä toisessa todellisuudessa ja palata takaisin.

Mark Helprin. Talvinen tari
Kirja oli ilmestyessään 1983 kohtalainen tapaus. Fantasiaromaani todellisen elämän hippusilla, visuaalisesti rikas valkokankaalle sopivaan tyyliin. Eletään outoa aikaa, talvien vuosisataa, ja vuosituhannen vaihteen käännekohtaa ennakoidaan oraakkelimaisin sävyin.

Osasyynä tapahtumiin on mekaanikkonero Mootfowlin rakentema aikakone ja suuruudenhullut suunnitelmat silloittaa Iso Omena. 2000-lukua lähestyttäessä New York ehtii kokea monet loistokkaat talvet ja melkein palaa ja pimentyä. 

Minusta Helprin sai aikaiseksi kakofonisen järkäleen, joka laukkaa kuin väsymätön ihmehevonen Anthansor vuosikymmenistä ja sukupolvista toiseen. Helprinin kirja ryöppyää adjektiiveja ja metaforia, joilla kuorrutetaan eriskummalliset henkilöt ihmetarinoineen. Löytyypä kirjasta  vanharouva Gamely, joka on kehittänyt oman amerikanenglantinsa: "Hän puhui akeenoista, kaprönikoista, arkesibusieereista, värkööteistä, kaveista, kippunnoista, opuntioista ja kulpeista."

Kirjan ja vuosituhannen alussa New Yorkia hallitsevat Marskimaan jengit. Yhteen näistä kuuluu orpo siirtolaispoika Peter Lake, taitavakyntinen varas.

Peterin elämä keikahtaa kertaheitolla hänen törmätessä ryöstäretkellään rikkaan Penn-suvun tyttäreen Beverlyyn. Beverly on käsittämättömän spesiaali ja kaunis, kuten kaikki muutkin sadunhohtoiset sankarittaret ja enimmäkseen sankaritkin. Beverly on mykistyttävän ujo, huikea pianisti, elää ja nukkuu hyisessä huoneessa pysyäkseen hengissä ja jäädyttää ihmisiä. Ja kuolemansairaana mukana vain muutamankymmentä sivua.

Otetaampa pari hahmoa lisää. Todellisuuden yläpuolella liitävä, upean sanavaraston ja loputtomat sääret omistava Virginia Gamely. Hardesty Marratta, Virginian tuleva aviomies, jonka miehistymisriitteihin kuuluu eriskummallinen trekking harmaakarhujen luolissa, suonsilmäkkeillä ja vesiputousmatkailua kuukuspuvuissa. Heille syntyy tytär Abby, joka kaivetaan mullasta ja herätetään takaisin elävien kirjoihin.

Ja sitten on tämä Peter Lake, joka muistinmenestyksestä kärsivänä palaa takaisin vuosituhannen alusta sen lopun näyttämölle. Hän löytää Anthansorin, isäntäänsä odottavan kuolemattoman ratsun. Lopussa he lähtevät ihanasti lentoon kohti taivaalla kiiltäviä meriä ja pilviä. Mahdollista kultaista kaupunkia. Pääsikö Peter takaisin menneisyyteen? En tiedä, eikä pahemmin kiinnosta.

Tuloksena on karaktäärikokoelma, jonka henkilöistä ei missään vaiheessa kasva ihmisiä kavutarinoineen ja ihmissuhteineen. Rakastumiset, rikastumiset, elämät ja kuolemat - kaikki kohtalon kirjaimia.

Ihanimmillaan Talvinen tarina vinkkaa lukijaa avokätisesti siitä, miten talveen voi rakastua. Retkeillä jäätyneillä järvillä purjehtien, nuotiotulia sytyttäen, jääjärvillä yöpyen. Hyyryisen kylmyyden ja talvisen valkeuden maalailu, Coheeriesjärven pakkasen purevuus ja sädehtivä tähtitaivas.

Kerrompa, miten tällaiset kirjat selätetään. Ensin joutuu valitettavasti kapuamaan ylämäkeä. Sitä helpottaa hyvä (luku)kunto. Kun ajoittain lukee joka sanan, voi seuraavilla sivuilla loikata joka kolmannen sanan tai joka toisen virkkeen yli. Henkisesti helpottaa kun puolimatkan lakipiste on saavutettu. Huipun jälkeen voi heittäytyä alamäkeen ja antaa mennä kierien täyttä vauhtia. Taktiikasta kiitos Virginia Gamelyllä, joka ylitti Coheeriesjärveä ja Hudsonin lahtea ylittävän lumivuoren samalla tyylillä.

Talvinen tarina on samanlainen kirja kuin toinen yhtä "fantastinen" tiiliskivi Oscar ja Lucinda. Siihen taisin aikanaan tuhlata nääntyneen kuukauden. Nyt on onneksi hallussa Virginia Gamelyn kiipeilytaktiikka, joten jatkossakaan ei vastaavaa vaaraa ole.

Blogeissa Talvinen tarinaa kerää lähes pelkkää ihastusta. Silti blogikirjoituksian vaivaa sama tauti kuin kirjaa - vaikeasti määriteltävää on hankala selostaa. Illuusiosta löysin parhaan - sen avulla voit rakastua kirjaan lukemattakin.

Taidan olla mielipiteineni jäätävää vähemmistöä. Varmaan tämä kertoo jotain minusta. En ole koskaan kyennyt lukemaan Tarua sormusten herrasta eivätkä Harry Potteritkaan kiinnosta.

Ja sitten uutinen. Winter's Talesta kuvataan elokuvaa. Tulossa ensi-iltaan 11. lokakuuta 2013. Vaikka en kirjasta pitänytkään, saatan hyvinkin pitää elokuvasta.