sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Eedenistä iäisyyteen

Orhan Pamuk on kirjallinen kameleontti. Joskus vuosia sitten luin Valkoisen linnan. Tämä oli se mies, jonka kirjoista ja poliittisista ajatuksista kaikki puhuvat.

Sittemmin Isoa K:ta lukiessani olen palannut Pamukin kirjoihin useasti. Lämpenin hitaasti kunnes Lumi räjäytti potin. Kun nyt kehun uusinta Hiljaista taloa, teen sitä tuplasti Lumen kohdalla. Vaikka herra Pamuk väität Lumen olleen ensimmäinen ja viimeinen poliittinen romaanisi, olen sitä mieltä, ettei missään teoksessasi pääse politiikkaa pakoon.

Jos Lumi on raskas, on Hiljainen taloa höyhenenkevyt. Mietiskelin lukiessani, kuinka hienosti Pamuk edelleen kehittelee Viattomuuden museosta tutuksi käynyttä kepeyttä. Myöhemmin selvisi, että Hiljainen talo onkin nuoruudenteos.

Orhan Pamuk. Hiljainen talo.
Hiljainen talo, alakuloinen Eedenlinna sijaitsee Turkissa Marmarameren rannalla. Siellä asustaa kaksi vaikeasti liikkuvaa, mutta täydin erilaista hahmoa, isomummo Fatma ja kodinhoitajakääpiö Recep. Kun Fatma paukuttaa yläkerrassa keppiä, kipittää Recep toteuttamaan rouvan mielihaluja. Mitä kiivaammin Recep kipittää, sitä intensiivisemmäksi ja moniulotteisemmaksi tarina kehittyy.

Eedenlinna saa uusia asukkaita, kun sinne saapuu kesänviettoon sisaruskolmikko Faruk, Nilgün ja Metin. He ovat Fatman ainoan, jo kuolleen pojan lapsia. Historioitsija Faruk yrittää hukuttaa  pettymyksensä rakiin. Keskimmäinen sisar  Nilgün  on kommunistisosiologi. Nuorin Metin on huippuälykäs matematiikanopettaja, joka haaveilee uudesta elämästä Amerikassa. Myöhemmin kuvaan astuvat myös Recepin fasistien kanssa pyörivä veljenpoika Hassan ja Fatman edesmennyt aviomies Selâhattiin.

Kaikista heistä Pamuk on tehnyt minäkertojia. Pamuk hyppää uuteen hahmoon ja hänen tilanteeseensa täysin taustoittamatta. Useiden kertojien lisäksi Pamuk halusi sekaan kerroksellisuutta. Selâhattinin minäkertoja onkin Fatman muistissa ja Farukin minä vaihtelee merkittävästi sen mukaan, tarjoillaanko se rakilla vai ilman. Fatma on varsinainen kaksoispersoona, joka osaa sekä olla läsnä että kadoksissa omissa muisteloissan. Kun Metin käy Fatman kanssa keskustelua Eedenlinnan tulevaisuudesta, seurustelee Fatma samanaikaisesti suvereenisti Selâhattinin kanssa vuosikymmenien päässä. Nilgün ja Metin keskustelevat sivukaupalla ilman, että kirjailija antaa mitään vinkkejä puheenvuoroista. Ja alussa toki asemointia haittasi sekin, ettei suomalainen lukija välttämättä osaa päätellä pelkistä turkkilaisnimistä juuri mitään.

Minun oli pakko käyttää kerrontatekniikan kuvaukseen näin paljon tilaa, koska mietin kuumeisesti, miten ihmeessä kirja silti pystyi olemaan kepeän helppolukuinen. Ihan kuin olisi annettu siivet ja heitetty kumpupilvien keskelle liitelemään. Ja se onnistui!

Varsinaisesta tarinasta keveys on kaukana. Eletään vuotta 1980, sotilasvallankumouksen aattoa. Nuoruus on vahvasti poliittista ja pahasti tuuliajolla. On kommunistia, fasistia, yläluokkaa, köyhälistöä, äärimuslimeja. Kadotettu sukupolvi olisi katala petttymys Selâhattinille, sukunimensä Darwininpojaksi vaihtaneelle tiedemiehelle. Hän haaveili uudesta Turkista, joka nostetaan pois orientin pimeydestä. Selâhattin pakenee yksinäisyttään viinahoureisiin ja sietää uskonnollisista periaatteista kiinnipitämää vaimoaan Fatmaa vain vaurauden takia. Recep ja hänen rampa veljensä Ismail osoittautuvat Selâhattin rakastajattaren pojiksi.

Politiikka tunkeutuu nuorten elämään liian julmasti. Fasistien höykyttämä, tunnevammainen Hasan kärsii sisaruskolmikon ylenkatseesta. Sillä on aivan liian traagiset seuraukset. Tuhoisia tapahtumia vauhdittaa säälittävä avuttomuus ja välinpitämättömyys.

Entäpä kirjan naiskuva? Fatma ei ole mikään tyypillinen, vähän kärttyisä ja dementoitunut isomummo. Hänellä on ristinään väkivaltaa ja miehensä tieteellisen elämäntyön tuhoaminen. Ja nuori Nilgün: vahva aatteessa, heikko elämisessä.

**
Hauska hetki oli se, kun huomasin Pamukin kirjoittaneen kirjaan myös itsensä.

Muita arvioita tästä kirjasta
Kaisu Mikkolan asiantunteva Parnasso-kritiikki >>
Sinisen linnan kirjastossa paljon lainauksia >>


torstai 21. helmikuuta 2013

Lindgrenin muistinmenetys

Olen välillä harmitellut Ison K:n kirjailijoiden - viimeksi Italo Calvinon ja Antonio Muños Molinan - epätasaisuutta. Torgny Lindgreniä lukiessa tätä pelkoa ei ole. Lindgrenin kirjoja, Dorén raamattua ja Akvaviittiä, yhdistää kirjoittamisen levollisuus ja oma tila.

Lindgrenin Muistissa, eräänlaiset muistelmat, on hieno, eleettömästi suuri kirja. Lukijalle on jätetty runsaasti tilaa sulatella lukemaansa. Ohut kirja on palasteltu muutamaan lukuun ja usein hyvinkin lyhyisiin, väljästi eroteltuihin kappaleisiin.

Torgny Lindgren. Muistissa.
Muisteleminen alkaa, kun hyviä myyntilukuja ennakoiva kustantaja yllyttää vastahakoista Lindgreniä kirjoittamaan muistelmansa. Ja loppuun, kun sympaattinen kustannustoimittaja hakee käsikirjoituksen kirjailijan kotoa. Silloin mietitään, vieläkö kirjoittaminen voi jatkua muistelemisen loputtua.

Tuloksena on jonkinlainen antielämänkerta, joka vähättelee muistelun mahdollisuutta. Kuka voi olettaa, että kuvittelulla itsensä elättävällä kirjailijalla olisi muistoja? Kirjailija saattaa kärsiä kroonisesta muistinmenetyksestä, sillä Lindgrenin muistelmat ovat tunnelmakuvia, joissa on ihan oma maailmanjärjestys. Olof Palmen kuolinilmoituksen kirjailija kuittaa yllättävällä lausahduksella: "Luojan kiitos se oli tuollainen pikkujuttu".

Itse muistelemiseen kirjailija suhtautuu varsin sarkastisesti: 
"Hallusinaatiot ovat korvaamattomia elämyksiä. Varsinaisen elämäni minä olen pääasiassa unohtanut, mutta jotkin hallusinaatiot muistat äärimmäisen kirkkaasti." 
Näiden lausahdusten takia on aika yllättävää, että Lindgren kuitenkin etenee muisteluissaan hyvinkin kronologisesti. Todella: tässäkin kirjassa eletään kirjailijan matka Västerbottenin "hurskausvyöhykkeeltä" ammattikirjailijan kansainvälisempään elämään. Ei tainnut ihan olla vanhempien toiveammatti, mutta lapsena keuhkotuberkuloosin sairastanut Torgny ei - onneksi - voinut elättää itseään ruumiillisissa töissä.

Muistelmista puuttuu paljon sellaista, mitä kirjailijan elämänkerta voisi sisältää. Ei kerrota ensimmäisen kirjan julkaisemisesta, ei kansainvälisistä kustannussopimuksista, ei Ruotsin Akatemian jäsenyydestä.

Sen sijaan kirjailija tarjoaa, mitä lupaa. Paljon on unohdettu, jotain voi palautella mieleen. Lapsuutta kuvaavat vaatimattomat ja ankarat puitteet sekä monenlaiset elämäänkuuluvat onnettomuudet. Nille vastakohdan tarjoavat monenlaiset nautinnot: kauniit lauluäänet, isoisän ihana käsiala, Mozart, jota Västerbottenissakin ihaillaan, äidin perinnereseptit ja suuret kirjailijat. Lindgrenille suurin kaikista on Thomas Mann, jonka hautapaikalle hän tekee oman pyhiinvaellusmatkansa. Oman lukunsa ansaitsevat kirjailijan fanikirje Halldór Kiljan Laxnessille tai sanattomaksi jättävä kävelykuvaus Ruotsin Akatemian Nobel-hallissa.

Taiteilijoiden kanssa vehkeilevät aikalaispoliitikot saavat kirjailijalta hymistelevän käsittelyn. Toista maata ovat edellisen sukupolven kansanviisaat. Kirjailijan äidin toteamukseen tiivistyy jotain ytimekästä koko kirjasta:
Jos katsoo pitkään ei mitään...niin lopulta tulee näkyviin sellaista mitä ei ole.
Ja Lindgrenin itsensä mielestä:
Kirjoittaminen on toimintaa joka menettää merkityksensä jollei sellaista kuin lopulta ole.
Muistissa annetaan paljon tilaa itse Västerbottenille. Kirjaan mahtuu kymmeniä mainintoja kylistä ja paikoista. Västerbottenilainen "kävelykierros" Lindgrenin tapaan. 

Lindgren on minusta aito pohjoisen kirjailijahelmi, täysin ilman omahyväisyyttä. Sanon tämän siitä huolimatta, että kirjassanne, arvon herra Lindgren, pidätte aitoutta sietämättömänä itseriittoisuutena.

**
Koska Muistissa on aika uusi kirja, suomennettu vuonna 2012, löytyy siitä monia bloggauksia ja arvioita. Kaikki näyttävät pitävät tästä miehestä ja hänen kirjoistaan!
Riitta Vasaman arvio Maailmankirjoissa sisältää paljon sitaatteja.
Pienen piirin lukukokemuksisssa on oivallettu hauskasti Lindgrenin ironia.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Kutinaa, saasteita ja keinottelua

Tämä vaikea elämä -nimiseen kirjaseen on koottu kolme Italo Calvinon novellia. Mies on ollut niitä kirjoittaessaan reilu kolmikymppinen - ei siis mitään myöhäistuotantoa.

Italo Calvino. Tämä vaikea elämä.
Ja se jotenkin näkyy. Novellit - Argentiinanmuurahainen, Rakennuskeinottelu ja Saastepilvi - ovat kirjallisia välipaloja, ehdottomasti. Luettu yhdessä illassa ja ajoissa ehtii nukkumaankin.

Takakannessa varoitellaan lukijaa kafkamaisesta ahdistuksesta. Tämä palvelulupaus ei alkuunkaan näiden tarinoiden kohdalla täyty.

Inhimillisistä tragedioista on silti kyse. Nuoripari vuokraa setänsä omakotitalon viehättävästä italialaiskylästä. Pian idyllissä alkaa kutista. Talot ja pihat kuhisevat muurahaisia. Inhottaa sen pienen vauvan puolesta, joka saa niitä ihoonsa ja korviinsa.

Saastepilvi on novelleista kunnianhimoisin. Siinä nuori mies pestautuu saasteongelmista raportoivan lehden toimittajaksi. Alussa työ on hänelle pelkkä elanto, mutta kaupungin yllä leijuvan saastepilven näkeminen vuorilta käsin synnyttää ympäristöaktivistin. Hullunkurisesti selviää, että saatepilvestä vastaa lehteä - jolla suurpainoksesta huolimatta tuskin on yhtään lukijaa - kustantava tehdas.

Calvinon idea on maalata mahdottomia maisemia, ja sitten niiden vastakohtia. Muurahaistarinan nuoripari päätyy ajelulle merenrantaan pohdiskelemaan aaltoja, jotka kuljettavat hiekanjyviä ja puhdistavat kotilonkuoria. Saastepilven toimittaja löytää kaupungin ulkopuolelta onnellisten pesureiden kylän, jossa tuoksuu marseillensaippua ja hohtavanvalkoinen pyykki. "Se ei ollut paljon, mutta minulle joka en etsinyt muuta kuin mieleen tallentuvia kuvia, se riitti", mies toteaa.

Näistä tarinoista kolmannen, Rakennuskeinottelun. olen aika lailla unohtanut. Mutta myttyyn menivät suunnitelmat siinäkin.

Calvino on ennakoimaton kirjailija. Aiheet ja sanomat voivat olla täysin odottamaton, uskallusta tarttua johonkin uuteen todella löytyy. Välillä tulee täysosumia, välillä floppeja.

Tämä vaikea elämä -koelman novelleissa on voimakas sanoma. Toiset elävät synkissä maisemissa korruption, keinottelun ja saasteiden keskellä. Jos tämä kirja ei huuda kapitalismin, kaupungistumisen ja vieraantumisen kritiikkiä, niin ei sitten mikään. Ne olisi voitu julkaista vain todellisille Calvinofaneille jollain muulla tavalla. Isolta K:lta toivoisin sellaista suodatusta, ettei kirjailijan valinta tarkoittaisi koko tuotannon  julkaisemista tässä sarjassa.

Calvino on kovin realistinen ja raportoiva. Mitään varsinaista tekstin hurmaa ei pääse syntymään. Pitäisikö kaivata enemmän maisemaa, joita Calvino taas maalailee mestarillisesti, ja vähemmän sanomaa. 

Calvinosta kiinnostuneiden kannattaa lukea Tuukka Tomperin kattava yhteenveto Italo Calvinon kirjoittamisesta ja lukemisesta >>

tiistai 5. helmikuuta 2013

Valokuvia katsellessa

Antonio Muños Molina. Öinen ratsumies. 
Manuel ja Nadia, tulkki ja toimittaja, yhteisessä lemmenpesässä Madridissa. Molemmilla jo takanaan elettyä elämää ja elämänpolut, jotka nyt risteävät toistamiseen.

Ensimmäinen kohtaamishetki tapahtui andalusialaisessa Máginassa. Nadjan isän ja Manuelin kotikaupungissa, josta kumpikin halusi niin kovasti paeta. Rakkaus on ihmeellinen voima. Nadja saa Manuelin puhumaan ja auttaa miehen kohtaamaan uudelleen nuoruutensa kulissit.

Kirjan nimi on Öinen ratsumies. Sen on kirjoittanut Antonio Muños Molina. Mies loistokirja Sefaradin takana. Sefarad ja Öinen ratsumies ovat tyylitään, ja varmaan tavoitteiltaankin, valovuoden päässä toisistaan.

Öisessä ratsumiehessä puhutaan ja katsotaan valokuvia. Valokuvat ovat siltoja menneisyyteen. Ne ovat Ramiro Retratistan jäämistöä Máginasta ja máginalaisista.

Nadia auttaa Manuelia kohtaamaan uudelleen lapsuutensa ja rakastumaan Maginaan. Niin käy myös lukijoille. Tuttu tunne monille paluumuuttajille, jotka eivät painajaisissaankaan olisi uskoneet palaavansa joskus takaisin.

Aivan pian huomaan, että Antonio Muños Molina Öinen ratsumies jatkaa siitä, mihin Kuun tuuli jäi. Sama kirjoihin, kieliin ja luonnontieteisiin uppoutunut poika, vähän vanhempana, kertoo myöhemmät vaiheensa kirjan sivuilla.

Sukupolvien kuilu on syvä - ja syvenevä. Isoisä kuihtui henkisesti Kuuban sodassa, isä unelmoi omasta maatilkusta ja tarjosi mullalle ja vihanneksille kaiken itsestään irtoavan hellyyden. Oppimista rakastava poika on tässä ympäristössä kuin toiselta planeetalta: huolestuttava luonnonoikku, joka käy mieluummin koulussa kuin peltotöissä. Nuori Manuel haaveilee Madridista ja maailmasta, kokeilee pilveä ja loistaa kääntäessään levyautomaatista valittavien rokkibiisien sanoja.

Sillä aikaa espanjalaisisän ja amerikkalaisäidin suunnittelemattoman pikasuhteen ei-toivottuna hedelmänä maailmaan pulpahtanut Nadja viettää nuoruuttaan New Yorkissa. Francon Espanjaan pettynyt, lupaavan sotilasuran alkuvuosia elävä majuri Galaz kieltäytyyi tappamasta kansalaisiaan, rikkoi siteen vaimoon, lapsiin ja sukuunsa ja päättää olla ikinä enää astumalla Espanjan kamaralle.

Kaikki nämä sukulaiset ovat kovin ihania persoonia ja inhimillisiä ja tarinat kiinnostavia. Mutta heitäkin kiinnostavampia ovat muut maginalaiset. Härkätaistelijat, salattua runoilijanelämää viettävä poliisipäällikkö, vasemmistolaisaktivisti opettaja, muumioitunut nuori kaunotar ja puutarhan apurit.

Tämä siksi, että heidän ansiostaan Öinen ratsumies on espanjalainen, erityinen romaani. Muun osan kirjasta olisi voinut kirjoittaa melkein kuka vaan 1950-luvulla syntynyt länsieurooppalainen kirjailija.

Sukupolvien ristiriidasta on kyse. Vanhemmat saattoivat olla ensimmäinen lukemaan oppinut sukupolvi kun seuraava sukupolvi hypää omasta kotiorttelista suoraan maailmalle. Jossain vaiheessa taaksejätetty nuoruus ja kotikylä alkavat kummitella ja muuttua nostalgiseksi. Vapaus ja riippumattomuus on vienyt oman veronsa. Kuihtuu sitä kodittomanakin.

Olisi hienoa, jos aina Molinaa lukiessa maailmankaikkeus värisisi. Sefaradin jälkeen ajattelin, että se voisi hyvinkin olla mahdollista. Öisessä ratsumiehessä Molina ei taida mitään sellaista yrittääkään. Kirja etenee vakaata laukkaansa kompuroimatta, mutta vähän sattumanvaraisesti mutkitellen.

Öisestä ratsumiehestä on netissä toinen toistaan huonompia arvioita. Tylsää, sentimaalista, turhaan arvostettu kirjailija. En lähde noille linjoille. Mutta uskon, että helpolla tämä kirja on syntynyt. Omia sukuasioita muistelemalla, letkeästi kertoen ja samaan pakettiin sekoittaen. Ja sitten kehyskertomus siihen päälle, tämä Nadjan ja Manuelin rakkaustarina. Joka oli sitten todella tarpeeton. Polta ne valokuvat, kyllä nämä henkilöt saisi elämään ilmankin.

Perhe eri planeetoilla

Usein päätyy sattumalta lukemaan ajankohtaista kirjaa oikealla hetkellä. Niin kävi Antonio Muños Molinan Kuun tuulen kanssa. Apollo 11:sta kuulento - historiallinen hetki, jota Kuun tuulen 13-vuotias päähenkilö seuraa herkeämättä - tulvii Neil Armstrongin elokuisen kuoleman takia jokaisesta mediasta.

Antonio Muños Molina. Kuun tuuli.
Antonio Muños Molina. Kuun tuuli. 
Kuten huomaat, luin tämän kirjan jo kesällä. Valokuva jäi ottamatta, ja on jäänyt tähän päivään asti, joten julkaistaan tämä postaus nyt lopultakin valokuvatta. [Paitsi, että nyt lisäsinkin sen jälkikäteen!]

Kuun kamaran saavuttaminen oli järisyttävä ja symbolinen hetki Molinan kirjan 13-vuotiaalle. Jos joku voi astua toisen planeetan kamaralle neljänsadantuhannen kilometrin päässä maasta, voi varmasti yksi espanjalaispoika pyristellä eroon maataloudesta ja katolilaisuudesta.

Mahdollisesti kirjassa ollaan siinä kohtaa Espanjan historiaa, kun ristiriita samassa asunnossa asuvien sukupolvien välillä on kaikkein suurimmillaan. Isovanhempien sotakokemukset ovat hyvässä muistissa ja Francon aika vielä voimissaan. Ollaan modernin elämän alkukynnyksillä. Koteihin tulevat ensimmäiset televisiot ja jääkaapit. Nuoret tytöt ja pojat uskaltavat kävellä käsikkäin ja suukotella julkisesti. Kyläyhteisön sopuisan pinnan alla kytee kauna ja katkeruus. Kuka oli sisällissodassa kenenkin puolella, kuka vei kenen maaomaisuuden, kuka ilmiantoi ja kuka virui vankileirissä.

Pojan isä suree lastaan, joka on menettämässä kosketustaan maahan ja isän rakkaaseen ammattiin, puutarhanhoitoon. Raikkaan aamun kevyt tuuli ja kostea ilma hyväilevät kukonlaulun aikaan herännyttä isää, joka hellin käsin tutkii vihannestarhansa ensiluokkaista tuotosta. Samaan aikaan poika on juuri nukahtunut yöllisten lukuhetkiensä jälkeen. Ja kun tarinaan vielä lisätään katolilaisuuden vankassa paulassa elävät äiti ja pikkusisar, syntyy lopputuloksena kuva toisistaan tuskallisesti vieraantuneesta perheestä.

Kuussa ei tuule, mutta pojan sisällä sitäkin enemmän. Ankaran katolisen koulun viisaudet eivät lakkaa vaivaamasta omaan seksuaalisuutensa sukeltavaa nuorukaista. Naiset kiinnostavat, mutta imettävän mustalaisnaisen paljasta rintaa lähemmäs vastakkaista sukupuolta ei ole toivoakaan päästä.

Ikävän arjen rinnalla kuulento on jännittävintä maailmassa. Molinan kertoja eläytyy Armstrongin ja Aldrinin jokaiseen hetkeen ja hengenvetoon syvemmin kuin omaansa. Metafora tulee selväksi: espanjalaispoika on omassa erilaisuudessaan yhtä yksinäinen kuin avaruuslentäjät kuukapselissaan.

Vuonna 1969 Molina oli itsekin 13-vuotias. Tämän faktan ja muistelevan kertojan takia kirja tuntuu erittäin omaelämänkerralliselta. Ja sitä se varmaan onkin.

Raskaista teemoista huolimatta Kuun tuuli on kepeä kirja lukea. Se, onko tämä hyvä vai huono arvio, riippuu lukijasta. Itse olisin toivonut syvempää otetta. Sefaradin kirjoittajalta sellaista pitää odottaa.

Kuun tuuli on Öisen ratsumiehen prologi. Kannatta lukea nämä peräkkäin, tässä järjestyksessä.