lauantai 12. tammikuuta 2013

Jeesuksen Kristuksen maallinen evankeliumi

José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumia olen pelännyt jo pitkään. Paksu kuin joululimppu, ja mikä loppuunkulutettu aihe! Niin helppo tapa tarttua johonkin joillekin pyhään ja herättää paheksuntaa.

José Saramago. Jeesuksen Kristuksen evankeliumi.
Onneksi [tai tottakai?] Saramago on sentään ateisti. Uskonnollisen kirjailijan vastakertomus samasta aiheesta voisi olla periaatteessa kiinnostava, vaikka ah, sitä en haluaisi lukea.

Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on alkuperäiseltä nimeltään kertomus Jeesuksen maallisesta elämästä. Parempi nimi minusta tuo alkuperäinen. Tietysti tätä saattoi ateistilta odottaakin, mutta onneksi Saramago keskittyi Jeesuksen inhimilliseen puoleen ja kuittasi pääsiäistapahtumat hyvin lyhyesti. Eikä muuten mitään sovitusta lopussa tullut!

Päätin jo joku aika sitten, että joulunaika on ainoa mahdollisuus tarttua tähän teokseen. Selvisin ilman suurempia kirjallisia naarmuja, ja jopa löysin kehumisen arvoisia kirjallisen, tai inhimillisen, nerouden pilkahduksia. Kirja ei tietenkään ollut huono - se on Saramagon kohdalla mahdotonta - eikä myöskään lukijan via dolorosa. Virkkeet olivat tietysti pitkiä kuin nälkävuosi ja monipolvisia kuin poimuvuoristot. Mutta Saramagoa lukeneelle kaikkia tämä on tuttua eikä puhujien identifioiminen tai tapahtumien seuraaminen tuota vaikeuksia.

Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on tyylipuhtaasti kronologinen kirja, joka perustuu vahvasti inhimillisiin henkilöihin. Alussa Maria on nuori ja kokematon vaimo ja Josef yhtälailla omaa rooliaan etsivä aviomies. Marialle ilmestyvä salaperäinen Herran enkeli, jonka paimenopissa Jeesus on nuoruusvuosinaan, paljastuu sittemmin paholaiseksi. Jeesuksen osalta kyseessä on sellainen tyypillinen kasvutarina lapsuudesta aikuisuteen. Hämmennystä, kokeiluja ja alistumista - ja siihen se sitten loppuukin.

Saramago onnistuu kuitenkin dramatisoimaan aivan unohtumattomia hetkiä. Kun Herran enkeli ensimmäisen kerran ilmestyy hämmästyneelle Marialle ja katoaa sumuna yöhön. Kun poikalasten taposta vihiä saanut Josef pakenee Betlehemistä eikä koskaan saa rauhaa tunnonvaivoiltaan. Kuinka Jeesus kohtaa Maria Magdalenan ja ottaa tämän rakastajattarekseen ja elämänkumppanikseen. Kuinka Jeesus käy irrottamassa maallisen isänsä ristiltä ja hylkää tylysti äitinsä ja sisaruksensa lähtien etsimään kysymyksiä öisin vaivaaviin uniin. Kuinka Jeesus vasta aika lailla loppuvaiheessa saa kuulla kohtalostaan ja tapaa oikean isänsä Jumalan. Kuinka Jumala ei suostu solmimaan rauhaa paholaisen kanssa vaan päinvastoin haluaa valloittaa koko maailman ihmishenkiä ja marttyyreitä säälimättä. Ja sen, kuinka Juudas Iskariot löytyy puuhun hirttäytyneenä Jeesuksen ristisaaton varrelta.

On kutkuttavaa ajatella, että maallisesta evankeliumista olisi yhtä helppo dramatisoida koulunäytelmiä tai elokuvia kuin siitä hengellisestä. Olisipa koululaiseni joulujuhla aika toisenlainen, jos Josef hakisi vastasynnyttäneen vaimonsa ja poikalapsensa yön pimeydessä synnytysluolasta ja pakenisi Betlehemistä korvat luimussa.

Tämä evankeliumi noudattelee hyvin uskollisesti alkuperäisen tapahtumia. Saramago osoittaa taas uskomatonsa sivistystä ja uskonnollisen aineiston tuntemista. Kirjan mukana todella astuu vuoteen nolla, niin hienosti Saramogo haluaa suoda lukijoille historialliselta ympäristöltään autenttisen lukukokemuksen.

Mutta miksi Saramago halusi laittaa kynänsä tähän tarinaa? Ehkä Jeesus on jokaisen europpalaiskirjailijan Mount Everest, jolle pitää kerran elämässä kiivetä? Ikioma ultramarathon, joka erottaa hyvät suurista. Ja osoitus siitä, että minähän kestän minkä tahansa kritiikin ja marttyyrinä ilomielin pakenen maasta.

Sillä niin Saramagolle kävi. Kirja herätti, tottakai, ääretöntä ärtymystä katolissa papeissa. Mutta että jopa hallituksessa, joka Wikipedian mukaan veti teoksen pois eurooppalaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalta - ja tämä 1990-luvun alussa! Vihainen Saramago muutti vaimonsa kanssa Portugalista Lanzarotella ja jopa ehdotti - en tosin tiedä missä vaiheesa - hengellisesti köyhän Portugalin liittämistä Espanjaan.

Hurraan itselleni kertaa sata, että tämä kirja on selätetty. Ja sitten hurraan itselleni tuhatkertaisesti, kun loput Grassit, Høegit ja Carey on jollain uskomattomilla yliluonnollisilla voimilla luettu. Niihin tuskin löytyy voimia ennen seuraavia lomia.

Mike Pohjola on kirjoittanut tästä romaanista hyvän, seikkaperäisen arvion, mutta ei mitenkään ylistävän >>

2 kommenttia:

  1. Olen pari viikkoa lukenut uusinta Saramagoa. Piti taukoilla ja lukea Saramagon tutuista kirjoista. Lissabonin piirityksen kirjuri koettelee minua tosissaan. Minulle Saramagon kirjoista vaikein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On minulta vielä lukematta. Mutta vaikein kaikista - huh, mitähän on tulossa ;) Mutta onhan noissa Saramagoissa eroja. Baltasar ja Blimunda on inhokkini, Ricardo Reis suosikkini. BB ei edes ollut vaikea, ainoastaan pitkästyttävä.

      Poista

Keltaiset kiitokset kommentistasi.